En tajua itseäni..olen jonkinlaisessa lukkotilassa. Ihastuin ja rakastuin. Reilu vuosi sitten tämä kaikki alkoi. Tunsin sielunkumppanuutta, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Surukseni se osoittautui kuitenkin yksipuoliseksi ja tulin jätetyksi. Varmasti parempi näin kuitenkin..siitä suhteesta ei olisi syntynyt mitään kestävää. Emme olleet ns. samalla sivulla. Yksinkertaisesti ilmaistuna. No...tämä ei ole nyt se varsinainen asia.
Pääni sisällä voin hyvin. Tai ainakin ihan kohtuullisesti. Päivä kerrallaan -ajattelulla matkaan eteenpäin. Mutta kroppa..iho huutaa ja vaatii! Ja en kertakaikkiaan pysty. Olen jotenkin jumissa. En ole yliseksuaalinen. Mutta jotain on pielessä..ei tällaista olotilaa ole ennen ollut. Musta tuntuu, että olen räjähtämispisteessä. Mieli ja kroppa jotenkin sotivat keskenään..ja kumpikaan ei anna periksi. En pysty edes omin käsin. Puhumattakaan, että lähtisin ihmisten ilmoille ja hakisin seuraa itselleni. En ymmärrä tätä..mitä tämä on? Ja kauanko tätä olotilaa mahtaa kestää? Ja tärkeintä...miten helevetissä tästä ihan kohta sietämättömäksi käyvästä fyysisestä (tai mistä tiedän..ehkä henkisestäkin?) olotilasta pääsee eroon??
Mitä tehdä? Odottaa..? Yrittää toimia tai jtn? Vai pitäiskö kirkkoon mennä vai mitä helkkaria?
En käsitä itseäni. En todella. Enkä jaksa tätä.
En nyt kaipaa sitten mtn vittuilukommentteja..ja tiedän.."on sulla murheet -kannanotot" jo etukäteen.. Jotain asiallista, pls.
Pääni sisällä voin hyvin. Tai ainakin ihan kohtuullisesti. Päivä kerrallaan -ajattelulla matkaan eteenpäin. Mutta kroppa..iho huutaa ja vaatii! Ja en kertakaikkiaan pysty. Olen jotenkin jumissa. En ole yliseksuaalinen. Mutta jotain on pielessä..ei tällaista olotilaa ole ennen ollut. Musta tuntuu, että olen räjähtämispisteessä. Mieli ja kroppa jotenkin sotivat keskenään..ja kumpikaan ei anna periksi. En pysty edes omin käsin. Puhumattakaan, että lähtisin ihmisten ilmoille ja hakisin seuraa itselleni. En ymmärrä tätä..mitä tämä on? Ja kauanko tätä olotilaa mahtaa kestää? Ja tärkeintä...miten helevetissä tästä ihan kohta sietämättömäksi käyvästä fyysisestä (tai mistä tiedän..ehkä henkisestäkin?) olotilasta pääsee eroon??
Mitä tehdä? Odottaa..? Yrittää toimia tai jtn? Vai pitäiskö kirkkoon mennä vai mitä helkkaria?
En käsitä itseäni. En todella. Enkä jaksa tätä.
En nyt kaipaa sitten mtn vittuilukommentteja..ja tiedän.."on sulla murheet -kannanotot" jo etukäteen.. Jotain asiallista, pls.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tiivistä vielä, mikä on Sinusta tämän hetken isoin ongelmasi.
Tämä kaikella ystävyydellä. Haluaisin auttaa, mutten ole ihan varma, mikä on se suurin ongelmasi juuri nyt.
..hyvä kysymys. En taida loppujen lopuksi sitä itsekään tietää. Huokaus...Siis..sen tiedän ja tunnen, että mun mieleni ja ajatukseni ovat tasapainossa. Ihan kuin olisin jotenkin.."valaistunut" (mua itseänikin melkeinpä naurattaa tämä ilmaisu..vähintäänkin hymyilyttää)..mutta hormoonit huutaa kuin rakettimoottorit valmiina nousuun. Ehkä olen vaan sekoamassa enkä itse edes tajua sitä..en tiedä. Tiedän vain, että yläpää ja alapää ovat pahasti ristiriidassa keskenään enkä tunne olevani tasapainossa kokonaisuudessaan...ollenkaan.
Hittolainen...lyhyesti sanottuna: mieli hymisee jotain jonninjoutavaa harmoonista jeesustelusointua, että kaikki on hyvin ja siltä musta tuntuukin. Yläpäässä. Kroppa taasen vaatii intohimoa, rakastelua, hikeä, orgasmeja. Panettaa siis kuin kiimaista sonnia kesälaitumella. Enkä pysty tekemään tälle yhtään mitään. En millään lailla. Ihan kuin mussa olisi kaksi erillistä ihmistä, jotka eivät tunne toisiaan. Ennen tunsin olevani yhtenäinen..ymmärrätkö? Eli ongelmani on sitten varmaankin valtava tasapainottomuuden tunne itseni kanssa. En ole oma itseni.
En tunnista itseäni ja tunnen olevani tuuliajolla. En osaa enää luottaa itseeni. Eksynyt itsestäni tai itsessäni. En osaa selittää nyt paremmin tätä.
just joo ,vaikuttaa provolta.
..toi auttoikin ihan tosi paljon. Kun et muuta pystynyt sanomaan, olisit jättänyt väliin.
ajatellut ammattiapua,kallonkutistajaa.Sieltä saat apua.
tää on niitä epävakaita LPR ihmisii ei kannata ottaa vakavasti :D
on lpr?Voitko tyhmälle selventää?
vaan lappeenranta,muahahhaa
selkee ongelma ja sille sun tartteis tehdä jotain.
Lueskelet vaikka tunnin jokapäivä. http://www.herkku.net/tarinat/
Mitäpä tuohon sanoisi, kyllä sitä voi pitkäänkin kestää jos et itse ala tekemään jotain. Harrastatko liikuntaa, tee jotain fyysistä jolla saa rauhoitettua itseäsi ja pääsisit takaisin tasapainoon. Kuuntele itseäsi ja ole ystäviesi kanssa, puhu heille. Lähde liikkeelle, vaikket varsinaisesti haksikaan seuraa niin tee jotain mistä pidät ja mikä saa olosi paremmaksi. Liiku, tanssi, ihan mitä vaan että saat purettua energiaasi jonnekkin. En voi muuta nyt oikein sanoa, yritä kestää kyllä se ajan kanssa helpottaa. Tälläistä vaan, hyvää kesää sinulle.
Ei tähän muuten pysty vastaamaan.
Se olisi vaatinut tiukan, hellän ihokosketuksen ja läheisyyden, puhumattakaan siitä yhteisestä, tiedostamattoman tiedostetusta tunteesta, kuinka hyvältä toinen tuntuu. Katseet sekä sielujen täydellinen harmonia olisivat voineet kuljettaa teidät taivaaseen, jollaista et olisi koksaan voinut osannut kuvitella. Niin ja järjen unohtaminen siksi, että järki tuottaa omaa todisteluaan siitä, että ei tässä nyt olla ns. samalla sivulla -kuten ilmaisit asian.
Paha tilannne. Tsemppiä
luulen, että kärsit rakastumisen vieroitusoireista. itse ihastuin alkuvuodesta ja koska suhde loppui ennenkuin alkoikaan, jäi minulle ns. rakastumisoireet päälle. uutta kohdetta ei ole löytynyt ja kuitenkin tunteita olisi antaa... olen myös ollut aika sekaisin ja rikki, mutta toivottavasti aika hoitaa tilanteen tai uusi rakas astuu pian kuvioihin.
..sinäpä sen sanoit. Siinä se juttu on..tunteista tässä on kysymys. En halua uutta naista. En nyt. Mutta helpottaa se kun snaijaa mistä on kysymys. Niin yksinkertaista se oli..se vastaus, siis. Enpä vaan itse näe itseäni enkä näköjään heti osaa tulkita itteäni. Oireet tuntee voimakkaasti. Syykin..se suurin syy selvisi just nyt. Kiitos sulle, sydänsuruissa. Kiitos.
"Reilu vuosi sitten tämä kaikki alkoi. Tunsin sielunkumppanuutta, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Surukseni se osoittautui kuitenkin yksipuoliseksi ja tulin jätetyksi. Varmasti parempi näin kuitenkin.."
Jep, samoin kävi mulle.
Seurusteltiin melko vähän aikaa mutta olin täysin masentunut sen jälkeen.Olin ollut rakastunut.
Pian suhteen päättymisestä aloin ottaa riskejä ja harrastamaan "yhden yön" juttuja miesten ja naisten ja kaikkien kanssa, ja sillä hetkellä se tuntui kivalta. Seuraavana päivänä taas ei, ja vihasin itseäni. Nyt en ajttele entistä tyttöystävääni enää, ja se rauhoitti mua.
Ehkä sinunkin pitäisi unohtaa se henkilö, ja ehkä tuo olotila helpottaisi. Niin kävi mulla. On tosin vaikeata unohtaa, jos paljon rakastaa, sen olen sentään oppinut. Mutta aina kannattaa yrittää..
Tsemppiä
eivät unohda tosiaan, valitettavasti. Jos olet unohtanut hänet, ei hän ollut sellainen...
Sielunkumppanit koskettavat toisiaan joskus hyvinkin ra'alla ja riipaisevalla tavalla juuri siksi, että he tuntevat sielujen yhteyttä, jonka äärellä olo voi tuntua hallitsemattomalla ja siksi myös hyvin raadolliselta...
Ja siksi tuosta yhteydestä irtautuminen voi olla äärimmäisen tuskallista ja vaikka siinä onnistuisikin, sielu jää kaipaamaan kumppaninsa vierelle tai lähettyville.
Jos olet kyennyt unohtamaan, olet ns. turvassa, ei hän ollut sellainen tai sinä et ole yhteydessä sieluusi...
Oma keskustelunsa on sitten kuinka paljon näitä "sielunkumppaneita" on...
nää on kyllä niin vaikeita asioita..
Itse kans vähän yli vuosi sitten tapasin naisen joka vei tossut alta... Tän ihmisen kanssa tunsi etten tarvitse muita ja tuntui kuin oltas oltu kahden maailmassa.. Tilanne kumminkin oli hyvin vaikea ja jouduin päästämään irti ihmisestä joka joka päivä on edelleen ajatuksissani, tulee uniin jne..
Voihan olla että ihminen myös pelästyy jotain niin suurta kuin sielunkumppanuutta? En tiedä? Toisaalta sen luulisi rauhoittavan, mutta mistä näistä tietää..
Joku fiskumpi ehkä osaa kertoa jotain ajatuksia tästä enemmän?
Jokatapauksessa, koin jotain erilaista ja tämä ihminen tulee aina oleen lähelläni, vaikka emme enää koskaan näkisi. Sen verran suuren vaikutuksen toinen sai aikaan ja positiivisessa mielessä häntä ajattelen. :) Tietysti on mentävä eteenpäin ja elettävä omaa elämää, eikä jäädä suremaan menetettyä tilannetta.
Se on todella vaikeaa. Yrittää päästä irti kokonaisuudessan. Mutta olen nyt ajatellut tätä niin, että kun aikaa hiukan kuluu..niin mahdollisesti voisimme olla edes puhelimen välityksellä joskus yhteyksissä. Se ei tunnu mahdottomalta ajatukselta.
Se on vaan niin tärkeätä se..että tulee täysin ymmärretyksi. Että ollaan samoilla hertseillä niin monessa asiassa. Ei varmasti kaikissa..mutta niin monessa. Toinen jo puolesta sanasta saattaa tietää mitä on sanomassa. Ja osaa tulkita sua ja sun tunnetiloja melkein täydellisesti.
Olen mä vieläkin surullinen..mutta on asioita, joille vain ei voi mitään. Ja minä se olin se, joka voimakkaasti tunsi tämän sielunkumppanuuden. Hän ei ehkä ihan kuitenkaan tuntenut samaa ja haki elämältään jotain toisenlaista naista kuin minua. Joskus..niin..joskus on vain niin, että ihmiset eivät sittenkään ole niitä Oikeita toisilleen. Yksinkertaisesti ns. väärä ihminen. Syitä voi olla monia. Joskus aikakin saattaa olla väärä..tai elämäntilanne..tai jtn.
Se on vaan niin himskatin vaikea tämän ihmisen ns. rooli täs elämässä. Kyllä se sitä tuntuu olevan monasti. Vaikka parhaimmat asiat elämässä ovat ilmaisia ja yksinkertaisia. Me tehdään niistä itse kovin vaikeita vaan. Kun ei paremmin ehkä vaan osata. Syystä tai toisesta.
Hyvää kesää teille. Ja kiitos vastauksistanne. Sain monesta kirjoituksesta ja ajatuksesta kiinni. Kiitos.
ihan asiallinen kommentti.
Mutta hei, VUOSI SITTEN ! Hanki nyt jo ihmeessä se elämä.
Tämä alkoi reilu vuosi sitten..ja loppui kesäkuun puolessavälissä. Tämän vuoden kesäkuussa, siis. Ihan tarkennukseksi vain.
mutta tuosta sun alkutekstistä ei oikein käy (ainakaan mun mielestä ilmi, että oliko teillä oikein suhde, asuitteko yhdessä tai jotain, vai oliko kyseessä pelkkä sinun puolelta ihastuminen vai oliko se molemminpuolista???
Ehkä mun sisälukutaito on hieman hukassa, mutten oikein saanut selvää.
Ymmäärän todella sua, koska tavallaan olen samanlaisessa tilanteesa. Reilu vuosi sitten ihastuin ja olen yhä ihastunut, olemme ystäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tuossa kesäkuun puolen välin paikkeilla on tapahtunut jotain, jota en ainakaan minä ymmärrä. Jotenkin ystävyys on alkanut muuttaa muotoaan, yhteydenotot ovat ainakin hänen puoleltaan vähentyneet huomattavasti. Pohdin, olenko loukannut häntä jotenkin, en ainakaan tietoisesti. Tarkennukseksi vielä, etten tiedä hänen tunteistaan minua kohtaan, tiedän vain, että hän on ainakin pitänyt minusta kovasti, ainakin ennen.
Seurustelimme. Hän kosi minua. Oli molemminpuoleista..jotain tapahtui. En enää tiedä edes mitä tapahtui loppujen lopuksi. Näin vain kävi.
Tuleen en voi jäädä makaamaan pitkäksi aikaa. Elämä on liian arvokas ja ainutkertainen enkä suo sen menevän ns. hukkaan. En tiedä minäkään aina ollenkaan elämäni tarkoitusta, mutta sen tiedän, ettei sen kuulu olla pääsääntöisesti vaikeaa tai ahdistavaa tai toivottomuuden tunnetta tai jotain vastaavaa. Joillekin saatan hyvinkin olla yhdentekevä...mutta eihän sitä koskaan voi tietää vaikka jollekin olisin se kallein aarre koko maailmassa :).
Etiäpäin, sanoi mummo lumessa!