mietinkö sittenkin vielä toisen kerran?

Olen ollut kooikerhondjen omistaja reilut puoli votta, ja kyseinen koira on ensimmäiseni tai ylipäätään koko perheemme ensimmäinen koira.

Kooikerhondjeja on vielä suhteellisen vähän, ja noita lunnevikaisia tapauksia ollaan minun nähdäkseni nostamassa esille kovin herkästi. Lisäksi erityisesti Suomessa rotua on jalostettu vasta reilut kymmenen vuotta, ja sinä aikana näkisin rodun kehittyneen ja sen hyvien ja huonojen puolien tuntemuksen kasvaneen kasvattajien keskuudessa. (Eihän ole kasvattajallekaan tuottoisaa tietoisesti jalostaa arkoja tai vihaisia koiria..)

Aluksi kommentoin vähän omaa koiraani: kriteerini koiralle ja rotuvalinnalle olivat mm. energisyys, monipuolisuus, koko, koulutettavuus, turkin helppohoitoisuus.. ja kyllähän se ulkonäkökin vähän vaikutti. Koska olen uusi koiraharrastaja, olen vasta tutustumassa eri harrastuslajeihin, enkä välttämättä ala kilpailla missään lajissa. Koiran aktiivisuudesta sen verran, että minun koiraani ei pelkästään lenkkeily yleensä väsytä, vaan se kaipaa ainakin muutaman kerran viikossa muutakin, kuten uusien temppujen opettamista, piilotettujen namien etsintää, tokoilua, agilitya, uintia, jäljestämistä tai muuta aktivointia. (Toisaalta soisin kyllä tällaisia aktiviteetteja ihan jokaiselle koiralle niiden elämän piristykseksi.) Jos haluaa agilitykoiran, kannattaa muistaa, että jos pennun emä ja isä ovat isoja, tulee luonnollisesti pennuistakin suuria, ja ne saattavat joutua maxiluokkaan.


Itse vertailin pitkään eri kasvattajien kotisivuja, luin luonnekuvauksia jne. Kun otin yhteyttä kasvattajaan, sovimme että menen ensin tutustumaan heidän aikuisiin koiriinsa, jotta saan tuntumaa rotuun ja heidän kasvatuslinjaansa jne. Suosittelen käymään esim. kooikereiden omassa erikoisnäyttelyssä, 8-ryhmän ryhmänäyttelyissä, suurmpien paikkakuntien kv- tai kr-näyttelyissä tai missä vaan tapahtumissa, missä voisi olettaa useampaa eri kenneliä edustavan kooikerhondjen olevan paikalla. Näyttelyissä voi mennä konkreettisesti itse katsomaan, miten se koira vieraaseen ihmiseen ja muihin koiriin suhtautuu.

Oma koirani on todella avoin ja sosiaalinen ja tervehtii iloisesti kaikkia vieraita. Tulee hyvin toimeen myös muiden koirien kanssa, tietysti aina on joukossa poikkeuksia, kun ei kemiat kaikilla koirillakaan kohtaa. Olen ollut erittäin tyytyväinen rotu-, kasvattaja- ja pentuvalintaani. Olen kyllä nättelyissä nähnyt arempia ja pidättyväisempiäkin kooikereita. Jossain määrin suoranainen arkuus tulee ihan sukulinjoja pitkin, joskus se on "opittua". Siksi kannattaa todella tarkkaan tutkia harkitsemansa pennun taustaa.

Koska koikkereiden joukossa esiintyy pidättyväisyyttä ja arkuutta, nousee sosiaalistamisen merkitys avainasemaan. Pikkupennun kanssa EI saa jäädä kotiin neljän seinän sisälle, vaan muutama päivä luovutuksen jälkeen, kun pentu on kotiutunut, on tärkeää alkaa kohdata vieraita ihmisiä, tilanteita, paikkoja, materiaaleja, ääniä... Ja koska kokemukseni mukaan jotkut kooikerit näyttelykehissä vähän väistävät tuomarin kosketusta, mainitsen vielä erikseen käsittelyyn totuttamisen: pentua pitää tunnustella ja silitellä, käännellä ja nostella. Namia nassuun ja vieraatkin ihmiset pentua lääppimään! Sosiaalistamisen tulee olla sillä tavalla turvattua, ettei pikkupennulle kuitenkaan jää ikäviä muistoja. Pennun täytyy voida luottaa omistajansa harkintakykyyn ja johtajuuteen ja kokea olonsa mukavaksi.

En ole tavannut vielä yhtäkään ihmiselle vihaista kooikerhondjea. Pidättyväisiä olen tavannut: sellaisia, jotka vieraan ihmisen tavatessaan hakevat turvaa omistajastaan ja hetken miettiivät, kannattaako mennä vieraan ihmisen rapsuteltavaksi vai ei. Jotkut ovat siis "oman laumansa koiria". Kokemukseni mukaan nartut ovat enemmän tietoisia omasta henkilökohtaisesta tilastaan, ja antavat helposti äkkilähdön liian lähelle, "hameen alle" tunkeville vieraille koirille. Olen kuitenkin kuullut ja nähnyt paljon sellaisia koikkereita, joiden laumaan kuuluu toinen samanrotuinen tai muun rotuisia koiria, ja yhteiselo sujuu sulassa sovussa laumajärjestyksen mukaisesti. Yhtään räksyttävää kooikeria en ole vielä tavannut.

Kouluttaessaan koiraansa oppii yleensä itse huomaamaan, onko se pehmeä vai kova. Tiedän pari kooikeria, joita ei saa väärällä hetkellä komentaa liian rajusti (esim. karjua). Oma koirani ei ole niin herkkä (ei silti ole tapana karjua sille...), mutta välillä silläkin voi kestää esim. yllättävän ja kovan äänen aiheuttamasta säikähdyksestä toipuminen joitakin minuutteja. Ukoisin, että samanlaista pehmeän ja hieman kovan luonteen vaihtelua on muissakin roduissa. Korostan vielä, että ihmisten kirjoitteluja lukiessa pitää muistaa suhteuttaa kooikereiden lukumäärä sen rodun lukumäärään, johon sitä verrataan.