Oli maailma pullollaan mahdollisuuksia. Ja minusta tuntuu, että juuri meidän sukupolvemme etsi, etsii vieläkin tavallista enemmän. Psykedeelinen maailmakin olisi ollut koettavissa, mutta luulen, että onnekseni siltä vältyin mentyäni suht. nuorena naimisiin, tuli perhe ja työ, vastuu kylliksi aikaisin.
Hesse, Kafka, Gorki, Sartre, Camus, Salinger, Nietszhe, yleensä filosofit kaikki, mitä tarjontaa olikaan sen ajan nuorelle etsinnöissään, Weltschmerzissään ja angstissaan.
Kyllä tuli kaikki kahlattua, ja siellähän sekin anti on jossain tallennettuna "omassa googlessa" ja muovannut omaa käsitystä elämästä.
Itse olen ollut sellainen äärimmäisyyksien ihminen, ja nyt kun luin tuon rankankin Hessen elämänkerran, palautuivat nämä nuoruuden etsikkoajat elävästi mieleen. Silloin etsittiin myös vaihtoehtoja euroopalais-amerikkalaiselle aineellisuudelle ja tehokkuusajattelulle.
Mikä "pää"oma on kaikesta kehittynytkään, ja miten kaikki se tieto, kokemus kirjojen välityksellä on vaikuttanut kaikkeen muuhunkin elämässä.
Olisiko minusta tullut sen parempi tai huonompi ihminen, jos elämä olisi mennyt toisin. Enpä usko. Ehkö olisin päässyt liian helpolla, jos kutsumukseni olisi ollut vahvempi taiteen ja kulttuurin tekemiseen. Tietysti ympäristöseikat vaikuttavat myös, mahdollisuudet.
Luulen, että minuakin on tarvittu juuri tällaisena, pienenä vaikuttajana, suuria jälkiä jättämättä. Ehken olisikaan voinut olla niin vahva, jos kutsumusteitäni itsekkäästi olisin kulkenut.
Sain tässä viimein kahlattua tämän Panu Rajalan mammuttielämänkerran Mika Waltarista. Kyllä tuli uusia, yllättäviäkin asioita esille Waltarista, intiimejä, hyvinkin hermoherkkä oli Waltarikin, ja minulle uutta, miten ns. naistenmieskin oli. Silloin oli ihan luonnollista olla välillä hoidossa mielenterveysasioitten takia. Liekö yhtään sen ajan taiteilijaa, joka ei hermojaan olisi käynyt leppuuttamassa, kynnys oli matala.
Jose Saramagokin kuoli tässä alkukesästä, portugalilainen kirjailija, hänkin minulle varmasti elämisen riemua ja tuskaakin varmasti paljon antanut kirjojensa kautta. Samoin kaikki muutkin portugalilaiset ja etelä-amerikkalaiset kirjailijat, kuten Coelho, Pessoa, Carvalho, Marques, Amado, Neruda. Näiltä kirjailijoilta sai tuntea "elämisen makua."
No, tässä joutessain tuli pientä katsausta nuoruudenkin kirjallisuuteen. Jotkut muutkin muistanevat, miten "taiteennälkäisiä" olimme 1950-60 luvuilla. Sen verran edistyin itsekin 17-18-vuotiaana, että pääsin runoillani NVL:n, Nuoren Voiman Liiton kuparijäseneksi. Aika kunniakasta oikeestaan, sitä kauttahan sen ajan kirjailijatkin pinnalle pyrkivät ja jotkut pulpahtivatkin.
Hesse, Kafka, Gorki, Sartre, Camus, Salinger, Nietszhe, yleensä filosofit kaikki, mitä tarjontaa olikaan sen ajan nuorelle etsinnöissään, Weltschmerzissään ja angstissaan.
Kyllä tuli kaikki kahlattua, ja siellähän sekin anti on jossain tallennettuna "omassa googlessa" ja muovannut omaa käsitystä elämästä.
Itse olen ollut sellainen äärimmäisyyksien ihminen, ja nyt kun luin tuon rankankin Hessen elämänkerran, palautuivat nämä nuoruuden etsikkoajat elävästi mieleen. Silloin etsittiin myös vaihtoehtoja euroopalais-amerikkalaiselle aineellisuudelle ja tehokkuusajattelulle.
Mikä "pää"oma on kaikesta kehittynytkään, ja miten kaikki se tieto, kokemus kirjojen välityksellä on vaikuttanut kaikkeen muuhunkin elämässä.
Olisiko minusta tullut sen parempi tai huonompi ihminen, jos elämä olisi mennyt toisin. Enpä usko. Ehkö olisin päässyt liian helpolla, jos kutsumukseni olisi ollut vahvempi taiteen ja kulttuurin tekemiseen. Tietysti ympäristöseikat vaikuttavat myös, mahdollisuudet.
Luulen, että minuakin on tarvittu juuri tällaisena, pienenä vaikuttajana, suuria jälkiä jättämättä. Ehken olisikaan voinut olla niin vahva, jos kutsumusteitäni itsekkäästi olisin kulkenut.
Sain tässä viimein kahlattua tämän Panu Rajalan mammuttielämänkerran Mika Waltarista. Kyllä tuli uusia, yllättäviäkin asioita esille Waltarista, intiimejä, hyvinkin hermoherkkä oli Waltarikin, ja minulle uutta, miten ns. naistenmieskin oli. Silloin oli ihan luonnollista olla välillä hoidossa mielenterveysasioitten takia. Liekö yhtään sen ajan taiteilijaa, joka ei hermojaan olisi käynyt leppuuttamassa, kynnys oli matala.
Jose Saramagokin kuoli tässä alkukesästä, portugalilainen kirjailija, hänkin minulle varmasti elämisen riemua ja tuskaakin varmasti paljon antanut kirjojensa kautta. Samoin kaikki muutkin portugalilaiset ja etelä-amerikkalaiset kirjailijat, kuten Coelho, Pessoa, Carvalho, Marques, Amado, Neruda. Näiltä kirjailijoilta sai tuntea "elämisen makua."
No, tässä joutessain tuli pientä katsausta nuoruudenkin kirjallisuuteen. Jotkut muutkin muistanevat, miten "taiteennälkäisiä" olimme 1950-60 luvuilla. Sen verran edistyin itsekin 17-18-vuotiaana, että pääsin runoillani NVL:n, Nuoren Voiman Liiton kuparijäseneksi. Aika kunniakasta oikeestaan, sitä kauttahan sen ajan kirjailijatkin pinnalle pyrkivät ja jotkut pulpahtivatkin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
siitä, miksi nuoria aina pidetään tietävinä, vaikka vanhemmilla ihmisillä on juuri tällaista tietoa ja sen päälle paljon kokemusta.
"Nuorilla on uutta tietoa", sanotaan. Mitä se on? Lähinnä lapsenomasita asennoitumista ja tietämättömyyttä.
Siitä aletaan sitten taas maailmaa rakentaa uudelleen!
Työläiskodissa.
"Jalommat" harrastukset väistyivät hemmetinmoisen raadannan tieltä.
Vaihtoehdot olivat vähissä ja nekin hyvin konkreettisia.
Kotityöt läpi vuoden ja kaikki lomat ensimmäisestä päivästä viimeiseen vieraassa palkkatyössä 14-vuotisesta alkaen. Palkka tietenkin lyhentämättömänä äidilleni!
Ei ollut aikaa eikä kodin kannustusta millekään henkisille harrastuksille.
Hyvä kun sain niin paljon rohkeutta että uskalsin aloittaa hampaideni pesun ja pöytätapojen opettelun 15-vuotisena.
helle taitaa vaikuttaa itsekuhunkin.
Ylläkirjoittaneille sen verran, että nuoruudenko ylistysvirttä tuossa laulan...
Ja Tepposet...taisin nuorempana "palkkatyöt" aloittaa kuin sinä, jo 12- vuotiaana kukkakaupan juoksutytöstä jne. Ei minullekaan tarjottimella kulttuuria kannettu enkä jouten ollen kirjojen vieressä makkaillut.
Hyvää päivänjatkoa, ite poistun taas päiväksi elämänläheisempiin hommiin!
Tuo aikakausi jota kuvasit on eletty tosiaan. Se ero on vain etten koskaan seurannut valtavirtojen etsiskelyä niihin aikoihin, jolloin myös nuorena avioiduttuani, oli ensisijalla koti pari kolme ensi vuotta.
Sitten aukeni kodin ulkopuolinen maailma minullekin. Sitä löytöretkien riemua, kasvuakin toivon.
Tuo, etsintäaika sen ajan ihmisille, on osittain tuttua mieheni kertomana, ei niinkään itsestään vaan puolison myötä kaikki uudet ajatussuunnat, joihin hän joutui ottamaan kantaa/tai kieltäytymään. Opetustehtävissä oleville oli tarjolla paljon aatteita, samoin uskonnollisessa mielessä etsijöitä riitti messuhallit ja salit täyteen.
Amerikasta, Norjasta "uutta" tuovia uskonselittäjiäkin riitti. Klassikofilosofit luettiin ym. kuka enemmän jne.
Niinpä ikuiseksi etsijäksi jäi monikin sen ajan nuori, löytää vakaa pohja elämälleen, kukin tarpeensa mukaan.
Sitten on taas eri asia miten elämä itsessään opetta, vaikka ei kirjoja olisi olemassakaan! Paljon, paljon on
laadukkaita ajttelijoita,pystymetsässä! Käytännön elämässä kouliintuneita, jotka osaavat kytkeä sitä kautta elämääkin suurempiin ajatuksiin.
Uudet tuulet pyyhkivät aina, uudet ajattelijat, jotka oman aikamme nuorille selventävät olemassaoloa, meille jo tuntemattomampia muotoja, musiikin, taiteen,kirjallisuuden anteja, usein käsitteillä, jotka avautuvat juuri heille, mitä sitten etsivätkään, jos etsivät?
Tuohon olen minäkin päätynyt jo varhain, luova työni on lähellä, sen ei tarvitse mennä toreille ja turuille
ja etsimään mainetta ja kunniaa, kesti hieman päästä siihen, mutta yli kaikkien esteiden se antoi tarkoituksen elämääni! Näen sen kuin laajenevat renkaat vedessä, luottaen siihen, että näin on ollut paras minun elää.
V 14 alkaen JOKAINEN lomapäivä vieraassa työssä.
Aikaisemmat olivat vain osan lomista kattavia harjoitteita.
Työt olivat tietysti, sukupuolesta johtuen luonteeltaan erilaisia.
Unohdit mainita että kouluun/töihin hiihdit 30km kesät ja talvet, susia kartellen;)
Sotien jaloissa meni nuoruus, ensin omien. Nyt sitten seurataan ja osallistutaan muiden sotiin. Maan ja maailman pirstaloitumista seuraten aika kuluu "rattoisasti".
Vanhalla ei ole käyttöä missään mielessä.
että vanhalla ei ole käyttöä missään mielessä. On meillä. "Maan ja maailman pirstoutumisen" seuraaminen on tärkeää "työtä". Mistä me tiedämme, vaikka me seuraamalla toimisimme jonkinlaisena puskurina, ottaisimme kannettavaksemme maailmantuskaa muidenkin puolesta.
Näen myös arvokkaana sen, että voimme jakaa tuntojamme vaikka näillä keskustelupalstoilla. Tuskin tämä maailmaa muuttaa, mutta se voi auttaa jotakuta, lisätä ymmärryksen valoa, poistaa erillisyyden tuntoja.
Itse aloituksesta tulin hyvälle mielelle. Se sai minut antamaan arvoa sille, että olen "uhrannut" niin paljon aikaa tuolle etsimiselle, mistä muutkin puhuvat ja näkemään sen - ainakin muiden kohdalla - millainen henkinen pääoma se ihmiselle on. Tässä ajassa pidän suurena puutteena sitä, että kaunokirjallisuuden harrastus on niin vähäistä kuin se on. Iloa taas tunnen siitä, että kiinnostus filosofiaan näyttää lisääntyneen. Etsijöiden laji ei ole vielä kuollut.
Saramagoa monet ovat kehuneet, mutten ole vielä tutustunut. Taitaa olla aika.
Kannattaa lukea uudelleen Konsta Pylkkäsen pohdintaa jälkiviisaudesta Veikko Huovisen muistiin merkitsemänä.
Sen edestään löytää, minkä taakseen jättää.
"Elämän kutsu loputon on meissä.
Siis tyynny sydän, hyvästele, lähde!"
Täksi päiväksi siis hyvästit = hyvät toivotukset palstalle!
toivottaa Satu.
Luettuani ketjun tuli mieleen ettei kannata sen kummemmin kertoilla, oli niin hienoa ainakin yritystä, tuskin kaikki tuohon pystyy.
Jotenkin vain 60 alusta alkoi perhe kasvaa elettiin kuitenkin mukavassa Hgin lähiössä ja oli paljon ystäviä hoitelimme toinen toistemme lapsia vuoroin että saimme harrastaa kuka mitäkin.
Olin humanisti, teekkarin heila, sittemmin vaimo - voi niitä riehakkaita vappujakin ! Lapset hankittiin vasta lähempänä kplmeakymmppiä, ja saatiin kaksinkin matkustella ja huvitella nuorena parina. Silloin sai akateemisesti koulutettu, hyvin heti tienaava pari ostetuksi ensi asunnoksi rivitaloasunnon Tapiolasta. Hieman lännemmäksi on riirrytty, oma talo rakennettu. Oltiin kai aika porvarillisia jo nuorina, huolettoman iloisia. On pidetty yhtä lukio-ja korkeakouluopiskejijakaverien kanssa perheinä , se on valtava voimavara vieläkin. Lapsisatammekin on tullut pareja. Voin sanoa, että yhteisöllisyys kukoisti silloin 60-luvulla, se kantaa vieläkin. Suht raittiitakin oltiin, vapaus kodista erkanemisen jälkeen sekä rakkaus päihdytti tarpeeksi.
On ollut teekkarin heilan elämänkaari tosi tasapainoista, onnellista ja auvoisaa.
Hieno homma, että joillakin on asiat niin hyvin.
Valitettavan monilla asiat ovat ihan päinvastoin, mikäli on uskominen niihin moniin tarinoihin, joita näilläkin palstoilla on voinut lukea.