Miksei vaan voi unohtaa?

Tapasimme miehen kanssa 3 vuotta sitten. Hän oli varattu ja aloimme salasuhteeseen. Rakastuin heti ihan päätäpahkaa, en kertonut sitä kuitenkaan. Yritin monta kertaa lopettaa yhteydenpidon, hän oli sitkeä ja rakastuneena minä heikko ja annoin aina periksi. Pompin hänen pillinsä mukaan, taapsimme vain kun hänelle sopi, hän soitti jokapäivä montakertaa, minä en saanut koskaan soittaa hänelle.. no, palasiksi menin pikkuhiljaa ja lopulta pistin homman poikki enkä vastannut mihinkään yhteydenottoon hänen puoleletaan, vaikka hän soitti putkeen kymmeniäkertoja päivässä. Meni 2 kk:tta ja hän laittoi viestiä että on eronnut haluaa jutella kanssani. Minä suostuin ja suhteemme alkoi taas, edelleen hän pompotti minua, kun kerroin rakastavani häntä ja haluaisin seurutella, hän sanoi että rakastaa minua ylikaiken mutta ei voi seurustella koska asiat ovat vielä niin sekaisin. Hän siis tapaili tätä ex-puolisoaan vielä, se selvisi minulle hyvinpian. Lopetin taas vastaamisen.. hän jatkoi sitkeästi soittelua, viestejä jne.. sorruin taas ja tapasimme, hän kertoi että on kyllä ihanoikeasti eronnut ja haluaa vain minut, mutta ei voi vielä seurustella.. minä tapasin sitten tosi kivan miehen ja ihastuin ja aloitin suhteen. Jätin tuon "exän" ja kerroin että olen nyt itse suhteessa enkä petä.. hän repesi ihan täysin ja alkoi itku, soittelu, viestittely.. hän haluaa minut, eikä rakasta ketään koskaan kuin minua, tekee mitävaan jotta saa minut jne.. kun kysyin miksi nyt sitten kävisi, niin minä en kuulemma olekkaan koskaan ilmaissut että haluaisin olla hänen kanssaan oikeasti?! Menin ihan sekaisin ja lopetin suhteeni. Meni parikuukautta ja pidimme yhteyttä tuon "rakastajani" kanssa, sovimme että okei yritetään sitä oikeaa suhdetta.. minä olin onneni kukuloilla! Vihdoin, ajattelin, näin se "suuri rakkaus" kuitenkin voittaa.. aika oian aloin ihmettelemään kun oli kovin hankalan oloista minun mennä hänen luokseen, aina oltiin minun luonani, tai miksi puhelimeen ei voinut kertoa ihan tarkkaan missä oli, jos joku soitti.. suunnitelmia ei tehty yhdessä tulevaisuuteen lainkaan, kun jotain kysyin tai ehdotin, ei tullut vastausta.. kun kerroin että ikävöin, ei vastausta.. yritin aikani ja luovutin. Sanoin että en jaksa, annetaan sitten olla. Hän ei ensin ymmärtänyt ollenkaan miksi, sitten oli pahoillaan, sitten alkoi syyttely että minä en antanut mahdollisuutta, aikaa, luottanut.. sitten alkoi taas pahoittelu että hän se onkin ihan "paha" kun ei osannut minua arvostaa, pitää, rakastaa, ei osaa sitoutua.. tultiin lopulta siihen että hän on aivan murheen murtama, täynnä tuskaa, sekaisin ja vaikkamitä.. tällävälin minä siis nuolin haavojani ja olin seota.. nyt olen pystynyt olemaan kaksiviikkoa vastaamatta hänelle mihinkään.. ehkäpä se helpottaa pikkuhiljaa, kovasti sattuu vieläkin enkä ymmärrä miksi hän tekee noin.. tuo on minusta jo melkein sadistista..

Olisiko mahdollista yrittää uudelleen? Jos kerta haluat hänet noin takaisin...

17 kirjoitti:

Olisiko mahdollista yrittää uudelleen? Jos kerta haluat hänet noin takaisin...

Hienoa, että osaat sentään suhtautua asiaan järkevästi etkä ainoastaan tunteiden vallassa. Se auttaa valtavasti. Jos jää roikkumaan, haikailemaan ja elättelemään toiveita niin tuska jatkuu ja jatkuu. Pitkällä tähtäimellä on helpompi vain hyväksyä tosiasiat ja surra niin kauan kuin surettaa ja sitten yrittää pienin askelin opetella elämään uudelleen. Käyn itse läpi samaa kuin sinä, olin myös vähän samankaltaisessa tilanteessa. Poikaystäväni oli edellisistä suhteistaan traumatisoitunut, monta kertaa pettynyt, ja minä ajattelin, että pystyn parantamaan hänet valtavalla rakkaudellani. Että olisin hänelle parempi ihminen kuin ketään muu on koskaan ollut, rakastaisin hänet onnelliseksi. Ja minä todella yritin, mutta hän vain ahdistui ja etääntyi ja lopulta jätti minut, sanoi ettei rakasta minua. Tuntuu kuin itsessä olisi jotain kamalaa vikaa, kun rakkauden lahja toiselle ei kelpaa. Kun on valmis antamaan itsestään kaiken ja sitten torjutaan.
Kuten varmasti huomaat, suhde ollut sinulle edullinen ja reilu. Kerroit muuttaneesi käytöstäsi mielistelylläsi, samaan olen minäkin sortunut. Mutta se ei ole missään nimessä oikein eikä kuulu onnelliseen parisuhteeseen, toivon että ymmärrät ansaitsevasi parempaa. Yksin jääminen pelottaa minuakin, en ihastu helposti ja uuteen suhteeseen on aina niin tuskallisen pitkä matka ja monta yksinäistä iltaa sitä ennen. Saattaa kuitenkin olla niin, että yksinäisyys on hyvästä, oppii elämään itselleen. Suhteessasi elit toiselle osapuolelle, ja kuten kerroit, ahdistuit. Usko tai älä, parempi vain että ero tuli. Jokainen ansaitsee kumppanin, joka on valmis antamaan yhtä paljon rakkautta kuin itse. Eikä muu auta kuin uskoa, että löytää sellaisen. Toista ihmistä ei voi pelastaa, jokaisen on ensin pelastettava itsensä.
Voimia, et ole yksin!

särkynytmyös kirjoitti:

Hienoa, että osaat sentään suhtautua asiaan järkevästi etkä ainoastaan tunteiden vallassa. Se auttaa valtavasti. Jos jää roikkumaan, haikailemaan ja elättelemään toiveita niin tuska jatkuu ja jatkuu. Pitkällä tähtäimellä on helpompi vain hyväksyä tosiasiat ja surra niin kauan kuin surettaa ja sitten yrittää pienin askelin opetella elämään uudelleen. Käyn itse läpi samaa kuin sinä, olin myös vähän samankaltaisessa tilanteessa. Poikaystäväni oli edellisistä suhteistaan traumatisoitunut, monta kertaa pettynyt, ja minä ajattelin, että pystyn parantamaan hänet valtavalla rakkaudellani. Että olisin hänelle parempi ihminen kuin ketään muu on koskaan ollut, rakastaisin hänet onnelliseksi. Ja minä todella yritin, mutta hän vain ahdistui ja etääntyi ja lopulta jätti minut, sanoi ettei rakasta minua. Tuntuu kuin itsessä olisi jotain kamalaa vikaa, kun rakkauden lahja toiselle ei kelpaa. Kun on valmis antamaan itsestään kaiken ja sitten torjutaan.
Kuten varmasti huomaat, suhde ollut sinulle edullinen ja reilu. Kerroit muuttaneesi käytöstäsi mielistelylläsi, samaan olen minäkin sortunut. Mutta se ei ole missään nimessä oikein eikä kuulu onnelliseen parisuhteeseen, toivon että ymmärrät ansaitsevasi parempaa. Yksin jääminen pelottaa minuakin, en ihastu helposti ja uuteen suhteeseen on aina niin tuskallisen pitkä matka ja monta yksinäistä iltaa sitä ennen. Saattaa kuitenkin olla niin, että yksinäisyys on hyvästä, oppii elämään itselleen. Suhteessasi elit toiselle osapuolelle, ja kuten kerroit, ahdistuit. Usko tai älä, parempi vain että ero tuli. Jokainen ansaitsee kumppanin, joka on valmis antamaan yhtä paljon rakkautta kuin itse. Eikä muu auta kuin uskoa, että löytää sellaisen. Toista ihmistä ei voi pelastaa, jokaisen on ensin pelastettava itsensä.
Voimia, et ole yksin!

Lue lisää

Kiitos nimim. särkynytmyös ihanasta viestistäsi! Lupaan lukea sen aina, kun alkaa liikaa ahdistaa ja en pääse ajatuksissani eteenpäin.

Luulen ikuinenkaipaus, että sellaisia ihmisiä vaan on. Ihmisiä, jotka eivät voi hyvin itsensä kanssa ja eivät siksi voi voida hyvin myöskään toisten kanssa. Tarvitsevat apua oman menneisyytensä selvittämiseen ja poispääsemiseen vanhoista tavoista. Toisinaan en ollenkaan ymmärrä, miksi eksäni piti testata, josko hän nyt vaikka tällä kertaa osaisi elää parisuhteessa. Toisaalta tunnen hyvää mieltä siitä, että olin sen verran jysäyttävä kokemus, että sain hänet menemään sinne terapiaan (hyvä meriitti vaikka iskulauseeksi: "edellinen poikaystäväni päätyi eron jälkeen psykoterapeutin sohvalle" :D).

Onni on aika ja unohtaminen, tottuminen uuteen elämäntilanteeseen ja katseen kääntäminen tulevaisuuteen. Toki toisinaan vieläkin kirpaisee syvältä ja saatan löytää itseni itkemästä vanhoja muistoja, mutta suurimman osan ajasta tunnen helpotusta. Putoamisestakin voi selvitä!

RikoMinut kirjoitti:

Luulen ikuinenkaipaus, että sellaisia ihmisiä vaan on. Ihmisiä, jotka eivät voi hyvin itsensä kanssa ja eivät siksi voi voida hyvin myöskään toisten kanssa. Tarvitsevat apua oman menneisyytensä selvittämiseen ja poispääsemiseen vanhoista tavoista. Toisinaan en ollenkaan ymmärrä, miksi eksäni piti testata, josko hän nyt vaikka tällä kertaa osaisi elää parisuhteessa. Toisaalta tunnen hyvää mieltä siitä, että olin sen verran jysäyttävä kokemus, että sain hänet menemään sinne terapiaan (hyvä meriitti vaikka iskulauseeksi: "edellinen poikaystäväni päätyi eron jälkeen psykoterapeutin sohvalle" :D).

Onni on aika ja unohtaminen, tottuminen uuteen elämäntilanteeseen ja katseen kääntäminen tulevaisuuteen. Toki toisinaan vieläkin kirpaisee syvältä ja saatan löytää itseni itkemästä vanhoja muistoja, mutta suurimman osan ajasta tunnen helpotusta. Putoamisestakin voi selvitä!

Lue lisää

varatun kanssa - inhotos !

kamala juttu kirjoitti:

varatun kanssa - inhotos !

Ei kannata narsistin kanssa mihinkään.

Moro, oon viel nuori kundi mutta en pysty unohtaa yhtä tyttöä. Tapasin hänet n. puoli vuotta sitten ja sen jälkeen en oo muita muijia ajatellu. Välillä on ollut säpinää ja nyt viikonloppuna oltiin baarissa. Kuitenki tytöllä on harkat n6-7krt viikossa niin ei kerkee tapaamaan oikeestaan yhtään. Tyttö sano välittävänsä musta tosi paljon. Mulla on varmaa sydän "särkynyt" 10 krt saman tytön takia. Mitä pitäis tehdä?

Iso voimahali sinulle risullinen! Tiedän niin hyvin, mitä käyt läpi. Toipuminen voi olla raskasta ja vaikeaa, mutta jonain päivänä tuntuu paremmalta ja valoisemmalta. Se voi olla klisee, mutta totta - onneksi :) Tee niitä asioita, mistä eniten tykkäät. Kirjoita, puhu, kuuntele musiikkia, käy ulkoilemassa, puuhaa kavereiden kanssa, varaa vaikka ulkomaanmatka. Ja itke, kun itkettää ja ole surullinen, kun on paha olla. Negatiiviset tunteet voi olla täysin lamaannuttavia (esim. tunsin itseni eron jälkeen täysin turhaksi ja epäkelvoksi ihmiseksi), mutta nekin laimenee pikkuhiljaa.

Ilmeisesti joillekin ihmisille rakkaus on huomattavan korostunut asia, tai siis oikeastaan rakastamisen tunteen pohtiminen ja punnitseminen. Ilmeisesti toisille pohdiskelut on seurausta jostain lapsuuden kokemuksista, joissa ihminen ei ole tuntenut tulleensa rakastetuksi. Eksäni otti tämän rakkausasian esille jonkun Romeo&Julia-dokumentin jälkeen jo muutama kuukausi seurusteltuamme. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että siinä vaiheessa suhdetta pitäisi jo pohtia rakastamista tai että rakastamisen taito voisi olla jollekulle ongelma. Eksäni pelkäsi olevansa tunteeton ihminen ja kertoi, ettei ollut koskaan elämässään tuntenut rakkauden tunnetta. Hän ei kuitenkaan osannut selittää, mitä se "oikea" rakastaminen sitten olisi.

Mutta jaa, kaikenlaista on kyllä ehtinyt tapahtua viime kuukausina. Minulle oikeastaan kaikkein vaikein aika oli kaksi-kolme kuukautta eron jälkeen. Oli kesän kuumimmat päivät, ihmiset iloisia ja onnellisia. Ja minä olin niin syvällä kuin vaan voi olla. Kirjoitin eksälleni kirjeen, jossa kerroin tunteistani ja pahasta olostani. Olimme nähneet ja soitelleet joitakin kertoja eron jälkeen, mutta kirje jotenkin muutti tilannetta ja lähensi meitä uudestaan, mutta aluksi siis vain ystävinä. Koska harvoin asiat käyvät niin yksinkertaisesti, jossain kohtaa huomasin, että mies tuli lähelle, halusi koskettaa, soitti tai lähetti viestejä päivittäin. Ja lopulta kaikki huipentui syyskuussa siihen, että hän ilmoitti rakastavansa (!) minua ja harmittelevansa eropäätöstään. Ja samaan hengenvetoon totesi, ettei kuitenkaan voi olla yhdessä kanssani. En pystynyt tajuamaan, miten joku voi pelata toisella ihmisellä noin. Ihmisellä, jota sanoo rakastavansa ja jonka tietää rakastavan. Olin kieltämättä aika järkyttynyt, vaikka olinkin jo hyväksynyt eron ja tullut siihen tulokseen, että niin oli paras. En oikein vieläkään tiedä, mitä hän halusi. Ehkä vain kertoa tunteistaan, ehkä seksiä, ehkä se oli jotain terapiassa opittua..

No, nyt sitten kaikki on taas hieman tasoittunut. Toisinaan painun vieläkin kaipuuseen, mutta ehkä se on enää vain pinttynyt tapa. On jo aika päästä yli. Mutta niinhän sitä sanotaan, ettei ensiakkautta koskaan täysin unohda. Ehkä minä vielä 20 vuoden päästä salaa kaipaan häntä heikkoina hetkinä.

Huh, tulipas vuodatus :)

RikoMinut kirjoitti:

Iso voimahali sinulle risullinen! Tiedän niin hyvin, mitä käyt läpi. Toipuminen voi olla raskasta ja vaikeaa, mutta jonain päivänä tuntuu paremmalta ja valoisemmalta. Se voi olla klisee, mutta totta - onneksi :) Tee niitä asioita, mistä eniten tykkäät. Kirjoita, puhu, kuuntele musiikkia, käy ulkoilemassa, puuhaa kavereiden kanssa, varaa vaikka ulkomaanmatka. Ja itke, kun itkettää ja ole surullinen, kun on paha olla. Negatiiviset tunteet voi olla täysin lamaannuttavia (esim. tunsin itseni eron jälkeen täysin turhaksi ja epäkelvoksi ihmiseksi), mutta nekin laimenee pikkuhiljaa.

Ilmeisesti joillekin ihmisille rakkaus on huomattavan korostunut asia, tai siis oikeastaan rakastamisen tunteen pohtiminen ja punnitseminen. Ilmeisesti toisille pohdiskelut on seurausta jostain lapsuuden kokemuksista, joissa ihminen ei ole tuntenut tulleensa rakastetuksi. Eksäni otti tämän rakkausasian esille jonkun Romeo&Julia-dokumentin jälkeen jo muutama kuukausi seurusteltuamme. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että siinä vaiheessa suhdetta pitäisi jo pohtia rakastamista tai että rakastamisen taito voisi olla jollekulle ongelma. Eksäni pelkäsi olevansa tunteeton ihminen ja kertoi, ettei ollut koskaan elämässään tuntenut rakkauden tunnetta. Hän ei kuitenkaan osannut selittää, mitä se "oikea" rakastaminen sitten olisi.

Mutta jaa, kaikenlaista on kyllä ehtinyt tapahtua viime kuukausina. Minulle oikeastaan kaikkein vaikein aika oli kaksi-kolme kuukautta eron jälkeen. Oli kesän kuumimmat päivät, ihmiset iloisia ja onnellisia. Ja minä olin niin syvällä kuin vaan voi olla. Kirjoitin eksälleni kirjeen, jossa kerroin tunteistani ja pahasta olostani. Olimme nähneet ja soitelleet joitakin kertoja eron jälkeen, mutta kirje jotenkin muutti tilannetta ja lähensi meitä uudestaan, mutta aluksi siis vain ystävinä. Koska harvoin asiat käyvät niin yksinkertaisesti, jossain kohtaa huomasin, että mies tuli lähelle, halusi koskettaa, soitti tai lähetti viestejä päivittäin. Ja lopulta kaikki huipentui syyskuussa siihen, että hän ilmoitti rakastavansa (!) minua ja harmittelevansa eropäätöstään. Ja samaan hengenvetoon totesi, ettei kuitenkaan voi olla yhdessä kanssani. En pystynyt tajuamaan, miten joku voi pelata toisella ihmisellä noin. Ihmisellä, jota sanoo rakastavansa ja jonka tietää rakastavan. Olin kieltämättä aika järkyttynyt, vaikka olinkin jo hyväksynyt eron ja tullut siihen tulokseen, että niin oli paras. En oikein vieläkään tiedä, mitä hän halusi. Ehkä vain kertoa tunteistaan, ehkä seksiä, ehkä se oli jotain terapiassa opittua..

No, nyt sitten kaikki on taas hieman tasoittunut. Toisinaan painun vieläkin kaipuuseen, mutta ehkä se on enää vain pinttynyt tapa. On jo aika päästä yli. Mutta niinhän sitä sanotaan, ettei ensiakkautta koskaan täysin unohda. Ehkä minä vielä 20 vuoden päästä salaa kaipaan häntä heikkoina hetkinä.

Huh, tulipas vuodatus :)

Lue lisää

Kiitos. Kaikista vaikeinta on sillon, kun on paljon yksin ja ehtii miettiä liikoja. Koko viime viikon olin kipee, vieläkin vähän, niin ei edes jaksa lähteä liikkumaan vaikka sieltä sitä iloa saisi. Onneks on hyviä ystäviä, joille voi puhua.. Jos nyt jotain positiivista viime viikoista haluaa kaivaa, niin opinpahan olemaan yksin asunnossani, enää ei ahista, eikä tunnu siltä että tämä ei ole koti.

Me ei koskaan edes puhuttu rakkaudesta. Tunteista kylläkin, mutta ei rakastumisesta. Kyllä mä taisin jo muutaman kk seurustelun jälkeen olla umpirakastunut, mutta en sitä viitsinyt sanoa etten ahdistaisi tai säikäyttäisi. Kyllä mä siitä olin aika varma aina, ettei eksäni ole ollut koskaan rakastunut, kun ei kunnolla ollut seurustellutkaan. Mikä kyllä oli todella omituista, ikäeroa meillä on 7 vuotta ja kaikin puolin hieno mies. Ei kuulemma vaan koskaan ole uskaltanut lähteä kokeilemaan kun ei ole ollut täysin varma. Saavutus sekin että mun kanssa edes kokeilI?

Kuulostaa sinänsä aika unelmalta tuo, että lähennyitte uudestaan. Voin vaan kuvitella millanen saavi kylmää vettä tuo on ollut kuulla että toinen sittenkin on rakastunut, mutta ei vaan voi olla yhdessä. Tuota mäkin pelkään. Eksäni käyttäytyi kuin olis ollut rakastunut, en mä sitä kaikkea voinut kuvitella. Ollaan puhuttu koneella ja tekstailtu että saatiin asioita selviks. Se meni vaan kinaamiseks, lopulta puhuttiin puhelimessa ja asiat on jääny ihan hyvälle tolalle. Nyt oon jopa miettinyt että haluisin nähdä hänet. Sanoin heti kun erottiin että en halua nähdä vähään aikaan, että tarvii etäisyyttä. Ehkä mä vielä elättelen toivoa, vaikka kovasti sen yritänkin kieltää. Ehkä mä vaan haluisin nähdä miten siihen itse reagois ja miten se sit muhun suhtautuis. Vaikee vaan kuvitella, että jos hänkin välittää, niin miten ne tunteet noin vain sais käännettyä pois. Toisaalta haluisin olla edes ystäviä, ettei kokonaan tarvitsisi luopua. Mutta pelkään sitä, että itse jäis vellomaan niihin tunteisiin ja toisen puolelta se olis sit kuitenkin vain kaveruutta.

Teillä tuo sen tunnustus ei siis johtanut mihinkään? Oletteko nykyään tekemisissä?

Kyllähän se kliseiseltä kuulostaa, että aika parantaa. Mä oon ehkä sitä mieltä, ettei sitä koskaan tuu unohtaan, että aika paremminkin laimentaa sen kaiken. On sen nyt jo muutaman viikon aikana huomannut, ehkä tää kaikki on helppoa jo parin kk päästä. On vaan niin vaikeeta alistua taas siihen että on yksin.