Äidillä on paska mies!

Vanhempani erosivat jo noin 10 vuotta sitten. Nykyään heillä molemmilla on uusi avioliitto. Isälläni ja tämän uudella vaimolla on kirjaimellisesti "kaikki hyvin," eivät juuri koskaan ole riidelleet.

Sen sijaan täällä äidin luona eletään jatkuvaa vuoristorataa: välillä ollaan ihan hurmiossa, kun taas välillä riitely kärjistyy mykkäkouluksi. Omat välini tähän äidin mieheen on lähinnä sellaista "kaveria ei jätetä" -eleilyä, vaikka mielipiteet ja arvot olisivat muuten vastakkain. Isän puoliso taas on ihan sielunkumppani, kun jaetaan murheita niin yhteiskunnan tilasta, taloudesta kuin politiikastakin.

Mutta minusta on jopa alkanut tuntua, että koko tämä nykyinen liitto uuden miehen ja äidin välillä perustuu manipulointiin. Koska äidillä on vain vähän tai ei ollenkaan resursseja pitää nykyistä kotiamme, on ollut helppoa manipuloida tätä syyllisyyden kautta sietämään MITÄ TAHANSA! Resurssien riittämättömyys on pakottanut viimeiset 7 vuotta kestämään tätä alituista tunteiden vähättelyä, valehtelua ja muualta saadun vihan purkamista heikompiin. Kotimme on kuin mikäkin kaatopaikka sen harrastusten jäljiltä!

En edes ole uskaltanut astua huoneestani ulos, kun sain kokea kuinka tämä uusi mies näennäisesti "kunnioittaa," mutta sisimmässään haluaisi eroon minusta ja veljistäni.
Nykyään saan kerran tai useammin päivässä kuunnella kiroilua ja nälvintää siitä, miten äiti, tai minä ja veljeni olemme toimineet väärin tms. Onko sellaisessa "uusioperheessä" hyvä olla, jossa saa pelätä olevansa jotenkin tiellä?
Järjellä ajatellen mitättömistä seikoista tulleet purkaukset vain lietsovat pelkoa, jonka takia minulla on ollut jo pitkään paha olla. Onhan nykymies minua fyysisesti voimakkaampi, mutta ei se oikeuta niitä henkisiä vahinkoja, joita hän määrätietoisesti tai tiedostamattaan aiheuttaa meille kaikille.


Kaikki edellä mainittu on pitkälti arvailua, mutta kuvaa kokemustani siitä, miten tämän "perheeni" asiat OIKEASTI ovat. Isäni on muuten hyväntahtoinen ja elää heilansa kanssa rauhaisaa elämää, mutta välini häneen eivät koskaan ole olleet mitään tunnetason juttua. Ei mitenkään sellaista, että HÄN olisi opettanut minua selvittämään asioita, mutta ei myöskään riitaista.

Vaikka mitään fyysistä tappelua tai väkivaltaa ei missään vaiheessa ole ollut, niin ei tämä henkinenkään pahoinvointi ole sen kivempaa. Pitkälti tämä kaikki pistää vihaksi ja uuvuttaa jo olemattoman kaveriverkoston vuoksi, enkä koe, että saisin ääntäni kuuluviin enää muualla kuin täällä, anonyymisti.
Naamakirjassa saattaisin aiheuttaa suoranaisen sodan, samoin kuin terapeutille kertoessani, vaikka luulen että jälkimmäinen on ainut keino saada tilanne korjaantumaan. Se vain täytyy tehdä niin, ettei tämä kuriton roisto pääse demonisoimaan minua muiden edessä, ennen kuin olen hankkinut vastavoimia tämän imperiumin kukistamiseksi.