Olen kirjoittanut jatkuvasti jo kymmenen vuoden ajan, miltei puolet elämästäni. Nyt viimeistelen ensimmäistä varsinaista teostani, jonka kanssa olen kokenut paljon, olen rakastunut, olen valvonut öitä luomisen tuskan polttaessa minua ja kirjoittanut hurmoksen vallassa. Pelkään olevani liian nuori, vaikka olen yrittänyt imeä itseeni ihmisten ajatuksia, puhunut heidän kanssaan, antanut heidän avautua minulle. Käsittelen humalaisia ihmisiä kuin sulaa vahaa, imen heidän kokemuksensa ja tunteensa ja ihmisyytensä omaan mieleeni, jotta osaisin kirjoittaa, viiltää kynälläni niin että tuntuu.
Tämä on pakkomielle. Minä en enää ajattele mitään muuta. Pelkään menettäväni itsestäni sen ihmisyyden, jota toisista ihmisistä haen ja jota heissä rakastan niin palavasti. Pelkään, etten kestä tätä. En pysty keskittymään opintoihini ja todellinen elämä valuu käsistäni.
Tällaistako se on?
Tämä on pakkomielle. Minä en enää ajattele mitään muuta. Pelkään menettäväni itsestäni sen ihmisyyden, jota toisista ihmisistä haen ja jota heissä rakastan niin palavasti. Pelkään, etten kestä tätä. En pysty keskittymään opintoihini ja todellinen elämä valuu käsistäni.
Tällaistako se on?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Grafomania. Täällä on varmaan samanlaisia paljonkin. Kannattaa kuitenkin pitää huolta, ettei tosiaankin todellinen elämä valu käsistä. Mutta kirjoita, kirjoita! Eipä sitä muutakaan voi.
Heh, mulla menee noin kausittain.. hetki sitten oli sellainen viikko, että unohdin kaiken muun, en ehtinyt tavata ystäviä, en edes tajunnut että viikko oli kulunut. Tämä tietenkään ei ole normaalielämässä kovin usein mahdollista (ellei nyt sitten hilluisi vaikka toimeentulotuella, mutta itse ainakin opiskelen ja teen töitä yms. samalla).
Niinä aikoina kun olen enemmän uppoutunut kirjani kirjoittamiseen olen muissa maailmoissa, syrjässä normaalista elämästä, henkisesti poissa vaikka fyysisesti olisinkin läsnä. Samalla kuitenkin tarkkailen kirjan näkökulmasta mitä ympärillä tapahtuu ja hyödynnän prosessissa kaikkea mitä kuulen, näen ja koen.
Tsemppiä! Kirjailijat ovat kaiketi aika paljon sivussa normaalista elämästä =D
Sama juttu: uskon, että kirjoittaminen - ja varsinkin romaanin kirjoittaminen - on jonkinlainen pakkomielle. Yritän kirjoittaa mahdollisimman tasaisesti, n. 3-4 liuskaa per päivä 5-6 päivänä viikossa. Mulle luontevin aika kirjoittaa on ilta. Aamulla lukaisen ennen kouluun menemistä koko tekstin läpi bussissa.
En tiedä elävätkö kirjailijat sivussa ns. normaalielämästä, ehkä he mieluummin elävät normaalielämän keskellä. Arjessahan kaikki aiheet liikkuvat - ja elävät.
Kesälomalla olen yrittänyt kiristää tahtia ja kirjoittaa enemmän, mutta kuumuus ei ole inspiroinut. Kirjoitan yhä iltaisin suunnilleen saman määrän joka päivä. Ja onhan minulla aikaakin. Romaanini on aika pitkä käsikirjoitusmuodossaan ja teen aina korjauksia vanhaan ennen uuden kirjoittamista. Sain sen vinkin kerran yhdeltä lastenkirjailijalta, joka kävi meidän koulussamme vierailulla.