Luin tuolta että yhä vähemmän aioituvia naisia kiinostaa yhteinen sukunimi.
Mites, jos saisit uudelleen elää tuon ihanan vihkihetken (he), pitäisitkö nyt oman sukunimesi vai vieläkö katoaisit miehesi nimeen..?
P.s. mie en.
Mites, jos saisit uudelleen elää tuon ihanan vihkihetken (he), pitäisitkö nyt oman sukunimesi vai vieläkö katoaisit miehesi nimeen..?
P.s. mie en.
Vastaukset 44
Vanhimmat
.
Ekan kerran oli miehen nimi. Otin eron jälkeen tyttönimeni takaisin.
Toka kerta kaksoisnimi.
Kolmas, pidin oman nimeni.
En ottaisi nimeä, joka satavarmasti aiheuttaa kuulijoissa jonkinlaisen reaktion.
Aatelisnimen tms. saattaisin vaikka ottaakin:) Ei vaan, mutta ilman muuta ottaisin nimen, josta pidän enemmän kuin omastani.
Ihailen entistä työkaveriani, joka otti miehensä nimen, vaikka se oli aika, miten sen sanoisin...ruma.
Varsinkin kun työkaverini tyttönimi oli harvinainen ja erittäin "hieno".
Aikoinaan minulla oli myös työkaveri, jonka sukunimi (oma) viittasi kiusallisesti ulkonäön yksityiskohtaan ja siinä mielessä sopikin hänelle kuin nakutettu. Hän sanoi, ettei ole koskaan edes harkinnut sen vaihtamista. Sen sukunimen täytyi kyllä olla aika vanha, vanhempi kuin meillä sukunimet yleensä. En usko, että ainakaan pariin kolmeensataan vuoteen olisi annettu niin epäkorrektia nimeä.
Koska en aijo enää avioitua pidän tämän oman tyttönimeni, jonka vaihdoin samassa yhteydessä kun lopetin edellistä x-mieheni sukunimeä kantavan yritystoiminnan. Olen hyvin tyytyväinen ratkaisuuni.
Oli hauska kokemus kun synttäreilläni piipahti kaksi lapsuuden aikaista naapurin tyttöä ja esittelin heidät muille heidän tyttönimellään, toinen oikaisi oitis virheeni. Sanoin, että olette minulle näitä naapurin tyttöjä aina vanhoilla nimillänne ; ) Nauruksi se meni. Poikani saavat jahka avioituvat tehdä omat valintansa en puutu.
Nuorenpi veljeni oli loukkaantunut kun hänen vanhin poikansa otti äitinsä siis veljeni X-vaimon sukunimen, no hän on tottunut jo ajatukseen. Nimenvalinnalle lienee hyväksyttävä syykin. Se erikoinen sukunimi olisi kuollut kantajien puutteessa, nyt se nimi on taattu kahdella poikalapsella.. jatkuvaksi, niin mikäli he eivät ota vaimojensa nimiä sitten joskus tiedä häntä.
Nyt puutarhalle ; )
Niin otti minunkin poikani, ekasta avioliitosta, nimeni, aikuisena käyttöönsä. olin itse jo aiemmin tyttönimeni takaisin ottanut. nimenkantajia on vain muutama.
Kiitos asia on kysymättä tyttäreltäni häät olis viime kuussa. Poikani taholta olen vähän pettynyt alussa oli yksi nimi puolisolla nyt taitaa olla kaksi, että siihen jäi joulukortit, että postia en lähetä koskaan, rahaa siirrän syntymäpäivinä.
En sorry vaan ymmärtänyt tekstistäsi muuta kuin että outoa on.
Ehkä muilla on paremmat hoksottimet ja laajempi ymmärrys.
ottaisin. Jossain asiassa haluan olla ihan vanhanaikainen. Miksi kaikesta pitää nykyisin tehdä mahdollisimman moninkertaista, ja hankalaa. Nimiä muutellaan hetken mielenjohteesta. Ihan kuin nimi olisi jokin tatuointi, millä halutaan personoioda itseä, jos kai ei oma itse riitä?
Joskus hassutellaan, josko otetaan uudeksi sukunimeksemme miehan isovanhemman nimi, komeaa aatelissukua.
Sehän on kovin yksinkertaista nykyään.
Vaihdoin oman tyttönimeni takaisin viisi vuotta sitten, emme ole eronneet mutta en ole koskaan pitänyt mieheni sukunimestä.
Tunsin että minä en ole mieheni sukua vaikka emme riidoissa suvun kanssa olekaan. Olen hyvin tyytyväinen ratkaisuuni.
tottakai tekisin samoin, en mitenkään ollut silloin 18-v., yhden lapsen äitinä lapsellinen.
sain hyvän nimen, on vain 11 suomessa, kaikki meidän jälkeläisiä,
aina älykkäät kyselevät ja ihmettelevät nimen erikoisuutta,
mieheni on suvun vanhin.
teillä ns. ostettu nimi, eli jostain ulkolaisesta nimestä suomennettu?
eivät mielestäni ihmettele ja kysele.
Moinen tekee ihmisestä päinvastaisen vaikutelman.
Sukunimi, on minulle tärkeä asia vaikka olen nolla sillä nimi tärkeä.
Moni apina on naimisella saanut jotain,,, ei minulle...
Eikö olisi selvintä, että jokainen ihminen syntyisi ja kuolisi samannimisenä? Nythän se on mahdollistakin. Silloin kun meidän ikäpolvemme meni naimisiin - suunnilleen 60- ja 70-luvuilla - ei oman sukunimen pitäminen ollut naiselle mahdollista. Kaksoisnimen sai ottaa, mutta ne ovat usein pitkiä ja hankalia. Ihan hyvä että lakia muutettiin.
Toisaalta silloin nuorena ja rakastuneena otin miehen nimen "hyppein keikkuin", vasta myöhemmin oman sukunimen arvostus on omissa silmissä noussut. Sen sukunimen kantajia on koko maassa hädin tuskin 3-numeroinen luku, miehen nimeä taas ehkä 50-kertainen määrä. Lain tultua en enää viitsinyt ottaa tyttönimeäni takaisin, vaikka mielipiteeni oli sillä välin muuttunut.
Miehen (vaihtoehtoisesti vaimon) nimen ottamista perustellaan sillä, että perheellä pitää olla sama nimi. Itse perustelen kantaani sillä, että minulla ei ole yhtään miehen geeniä, mitä nyt muutaman kerran ollut tietty määrä geenejä "lainassa" silloin kun lapset kasvoi masussani.
Olipa kyse rahasta tai nimestä niin aina löytyy tosi rikkaita rahakasan päällä istuvia ja jos on kyse sukunimistä aina on joku aatelinen joukossamme ; )
Hyvää yötä... Kemppaiset, Heikkiset, Toloset, Suomalaiset ja Ruotsalaiset. Wilgrenit, Sanströmit, Lillendalhit ja Von Korpanofit ; )
kiitos erilaisuudesta, joka suhteessa.
Älkäämme kadehtiko toisen omaa! Rahaa, rakkautta, tai nimeä.
Näin siinä totuus ja on. Sukututkimus avaa osaa elämälle meille kaikille nähdä se uhrautuminen elämälle jotka on meille se seuraus, ainakin minulle.... vad tiden kan se... men tiden kenellä on aika.
http://verkkopalvelut.vrk.fi/Nimipalvelu/default.asp?L=1
meitä on 50 samaa isoisää.
on tuo kateus paha tauti
Mukava lukea noin suurta kiitollisuutta, elämänviisautta ja lempeää opetusta sisältävä viesti.
nimiasiaa kovin syvällisesti. Alkuperäinen sukunimeni oli näitä veteen liittyviä ja se oli yleinen, taitaa vieläkin olla kymmenen kärjessä. Kansakoulussa meitä oli kolme samannimistä luokalla, eikä oltu toisillemme sukua.
Uusi ja nykyinen sukunimeni taas on harvinainen ja kun sen sointuu etunimeni kanssa (joka sekin on harvinainen) olen juuttunut tähän. Toisaalta nyt, kun poikani ovat aikuisia, eikä miehen sukuun ole
kovin vahvoja yhteyksiä, voisin hyvin vaihtaakin tyttönimeni taikaisin. Vaan on se niin työlästä...
...sujui aika jouhevasti sillä lopetin yrityksen ja samaan aikaan kävin tämän sukunimimuutosprosessin. Onhan siinä hiukan hommaa, mutta ei nyt liikaa. Ajokortti, passi, sekä erilaisten liikkeiden jäsenyyskortit sujuivat helposti sillä passikin piti tuolloin uusia vanhentumisen johdosta, mutta muistaakseni jotkut nimeen liityvät vaihdot sujuivat automaattisesti maistraattiin jätetyn ilmoituksen jälkeen.
Oma sukunimeni liittyy perinnekieleen ja kaikki me saman sukunimen omaavat olemme kotoisin korvesta, erään niemen nokassa olleesta/olevasta talosta ; ) ja siten sukua toisillemme.
X-mieheni sukunimi oli tuiki suomalainen ja yleinen kainuulainen nimi. Petterin x-vaimo ei halua omaa sukunimeään takaisin, lieneekö syynä, että hänen oma sukunimensä on niitä yleisempiä mitä Kainuusta voi löytyä.
Ei nimi miestä/naista pahenna ; )
inhoan, etenkin tänä päivänä kun "palvelu" on niin takkuista, että meinaa pinna palaa pientenkin asioitten hoidossa. Ainakin täällä, metropolin tuntumassa.
Hieman tuoksahtaa ironialta? Silti otan kiitoksella vastaan.
Elämän suurimpien vaikeuksien, ja muiden asoiden rinnalla näillä ei niin väliä.
Kun kiitollisena saa avata silmänsä uuteen aamuun, ja onneksi riittää se, mitä itsellä on.
että jompi kumpi vaihtaa sukunimensä avioituessaan. Unohdettavaa perinnettä. Perheyhteys ei riipu nimestä, ja harva perhe kestää yhdessä pitkään, harvan on tarkoituskaan kestää. Jokaisen nimi rakentaa identiteettiä, jokainen on ainutlaatuinen yksilö avioiliitossakin, ei puolikas jostain. Jos joku haluaa vaihtaa sukunimen puolison nimeen siksi, että se kalskahtaa hienommalta, en tätäkään ymmärrä. Minusta parisuhde on väliaikainen taloudellinen yhteenliittymä, josta molemmat tähyilevät koko ajan uusia tuulia, uusia mahdollisuuksia, kuten yritykset etsivät uusia tuote- ja palveluideoita, uusia markkinoita. Ei siinä yhteistä nimeä tarvita. Perinteinen tapa on naisen alistamista.
parisuhde on väliaikainen taloudellinen yhteenliittymä. Jälkeläisten takia kai siihen ryhdytään ja siinä pysytään - jos pysytään.
Minä ymmärrän niitä, jotka ottavat puolisonsa nimen. Oikein hyvin niitäkin, jotka ottavat sen, koska haluavat päästä omasta nimestään. Mitä itse tekisit, jos sukunimesi olisi Kierosilmä, Rötjäke tms.
Perinteinen tapa ei ole naisen alistamista ainakaan nykyään, kun voi itse valita.
Yhteinen nimi koko perheelle ei ole ollenkaan huono asia.
ja kaksi itsenäistä persoonaa, jotka eivät sulaudu yhdeksi möhkäleeksi, joilla on oma tahto ja oma arvo ja sidosryhmiä paljon muualla kuin saman katon alla kulloinkin asuviin. Yhteinen nimi ja sama postilaatikko, tai postilaatikossa/-luukussa kaksi nimeä, koska ihmisiä on kaksi. Joulukortti perhe x:lle, kun tämän yksikön toinen osapuoli ei edes tunne lähettäjää. Mielikuvia voisi luetella paljon, ristiriitaisia.
Perhe on tilapäinen yksikkö, aikuistuvat lapaset lähtevät joka tapauksessa ja usein sitä ennen on lähtenyt jo toinen alkuperäisistä aikuisjäsenistä, ehkä hänen tilalleen tullut jo kerran kaksi. Onko perhe niin joustava, että yhden ihmisen rinnalla olevat aina muodostavat perheen?
Minun mielestäni parisuhteeseen ei ryhdytä jälkeläisten takia. Jälkeläisiä tulee monasti siksi, että parisuhde turvaa miehelle ilmaisen seksipalvelun. Jälkeläisten kasvatus on leimallisesti naisten niskoilla ja onnistuu parhaiten, kun vastuun jakaa kaksi naista.
vuosisadalta, kun olen perinteisen perhemallin linjoilla (vaikka olenkin kahdesti eronnut).
Ehkä se johtuu siitä, etten missään suhteessani ole tuntenut itseäni alistetuksi, enkä myöskään puoli-ihmiseksi, ainakaan siitä syystä, että minulla on ollut parisuhde.
Onko sitoutuminen, halu elää toisen kanssa, sitten merkki jostakin vajavuudesta ? Taantumukselliseksi voin tunnustautua, mutta sitoutumisen tahtoa pidän omalla kohdalleni "kehityksen" merkkinä. Täytyy kyllä myöntää, että joskus parikymmentä vuotta sitten ajattelin lähes yhtä radikaalisti kuin "momies" ja karone3. Jospa minun rahkeeni eivät sitten riittäneet noin rationaalisiin ratkaisuihin.
"Perhe on tilapäinen yksikkö". On tietenkin siinä mielessä, että lapset lähtevät pesästä aikanaan, mutta sukupolvien jatkumoon he kuuluvat aina. Useimmat (nuoruuden) liitot kai alkavat rakastumisesta, parisuhteeseen siis ryhdytään jälkeläisten takia, tiedostaa sen tai ei. Aikuisten liitoissakin perustarpeet ja syyt taitavat olla aika samat kuin nuoremmilla?
Tuo "ilmaiset seksipalvelut" lause on mielestäni aika päätön ja hännätön, samoin tuo naisista höpöttäminen. Arvaankin, että provoilet.
Palaanpa niihin nimiasioihin. Ajattele, että nait (sait?) nuorena miehen, joka on tiukasti juurillaan. Asuu kylässä, joka kenties on nimetty hänen esi-isiensä mukaan. Lähitienoiltakin löytyy hänen esi-isiensä mukaan ninettyjä paikkoja. Jatkatte elämäänne siellä, miehesi suvun ikiaikaisilla asuinsijoilla. Saatte lapsia. Et ehkä ole omasta nimestäsi halunnut luopua, mutta eväisitkö (jos pystyisit) lapsiltasi oikeuden heidän isänsä nimeen?
Miksi haluaisit sen heille tehdä? Joulukorttien takiako?
Mennessäni naimisiin 43 v. sitten halusin ehdottomasti sulhasen sukunimen. Oma "tyttönimeni" oli niin erikoinen, aina sain luetella kirjaimia, miten se kirjoitetaan, vaikka suomalainen olikin. Katsoin nimirekisteristä, että nykyisin meitä on 31 kpl. Tyttärenikin ovat pitäneet omansa, samoin heidän lapsensa ovat äidin nimellä.
vaikka seitsemättäkymmentä käydään ja ollaan jo toinen jalka haudassa, vielä pitää miettiä, josko miehen nimen ottasi. En ottaisi. olen niin paljon maksanut itsenäisyydestäni,että haluan sen omalla nimelläni kantaa. Onko teille todella noin suuri asia parisuhde tai siihen ns. pääseminen? Että sitäkö tässä nyt odotellaan, josko vielä säkä käy?
Vaikka rakkaudesta tai ainakin intohimosta menin avioon, vihkihetki oli kaikkea muuta kuin ihana. Olin hyvin epävarma, onkohan tämä nyt varmasti oikea ratkaisu ja tuonko kanssa pitää jaksaa loppuelämä. Olin lähinnä kauhun vallassa. Ei enää vihkihetkiä kiitos mihinkään suuntaan.
Eihän sitä PIDÄ miettiä, mutta miksi ei voisi miettiä? Olletikin, kun asia nyt oli ajankohtainen, siksihän aloittajakin kai rupesi asiaa miettimään.
Mielestäni aloittaja lähestyi asiaa kevyellä keskustelusävyllä ja aihe on hyvä. Jokaisella meillä on nimi, ja nimillä merkityksensä, asiaahan voi lähestyä vaikka kuinka monelta suunnalta.
Sinä sitten katsot tuosta - palstalla muutenkin tavan takaa toistuvasta, vieläkö te toinen jalka haudassa olevat (tyhmät, raukat, epätoivoiset, miehenkipeät?) odottelette, että säkä käy?
Ja vastaus kysymykseesi. Kyllä, parisuhde tai siihen ns. pääseminen on minulle suuri asia ja suurin unelmani. Ellen ole siihen päässyt vielä silloinkaan, kun "toinen jalka on haudassa" jatkan ilmeisesti odottelua ja haaveilua. Koko ajan täyttä elämää eläen.
Mitä tuo ei "enää vihkihetkiä kiitos m i h i n k ä ä n s u u n t a a n" tarkoittaa. Onko kosijoita enemmänkin, riesaksi asti?
Outoa kuvitella, että joku on ollut noin epävarma vihkimishetkellään. Ja eipä tainnut hyvin mennäkään? Olisikohan pitänyt - anteeksi kun jälkiviisastelen - odotella josko olisi sellainen tullut vastaan jonka kanssa naimisiin meno olisi ollut selkeää ja turvallinen tie edessä? Miksi siis oli mokoma kiire? Ei pysynyt järki kädessä? Niinhän se usein nuorena saattaapi olla...
Paria ensimmäisen kappaleen viimeistä virkettä en oikein ymmärrä, ei minusta ketju antanut aihetta tuollaisiin kommentteihin. Vai luinko hutaisten? Sukunimiasiaan kirjotin kantani jo aiemmin.
Toivon todellakin että Sinua onnestaa, ja löydät miehen joka rakastaa sinua ja ehdoitta :) - ja onnestaahan se olethan niin fiksun tuntuinenkin :)
en mie vaan oisi sinuna mennyt.
Mutta, ei tässä nyt ole mistään naimisesta kysymys, ihan vaan jutun juurta laitoin kun huomasin kys. asiaa koskevan uutisen, ei sen kummempaa.., mullon tuo ukon nimi ollu 42 vuotta, mutta jos oisin uudelleen menossa (siis JOS ja jos jostain syystä ukko hylkäisi miut) vihille en ottaisi puolison nimeä, pitäisin omani, vaikka meitä näkyy tällä hetkellä olevan peräti 1631 kipaletta Suomessa, eli ei mikään harvinainen aatelisnimi, mutta sukuni alkuisä jälitetty jo 1720, kaksi veljeä etunimeltään Olof ja Andres - Andressia ollaan :).
Eikö vihkimähetken epävarmuus voisi olla myös merkki siitä, että järki yrittää syrjäyttää tunteen viime tingassa? Täydellinen varmuus ainoasta oikeasta kumppanista on mielestäni pikemminkin merkki siitä, että tunne on syrjäyttänyt järjen. - Eikä siinäkään mitään pahaa: ei ole järkevää sivuuttaa tunteita.
Sukunimeäni en vaihtaisi sen harvinaisuuden vuoksi: 36 meitä näkyy olevan elossa, jos tuo laskuri on ajan tasalla. Enkä tietysti muutenkaan vaimoni nimeä ottaisi, sovinisti kun olen.
onko kaikki sukunimen omistajat ihan henk.kohtaisia tuttuja?
mutta huono isäntä. (Huono renkikin, jos vasta alttarilla rupeaa töihin).
Rakastunut ihminen ei järjen ääntä kuuntele, ei edes pysty. Luulisi, että jos rakastuneena vihille mennään, niin ei vielä siinä vaiheessa epävarmuus iske. Järki- ja sopimusliitossakaan ei luulisi epävarmuuden iskevän enää viime hetkellä.
Yli puolet kuitenkin.
noin vähän sukulaisia, etsisin heidät kaikki käsiini :)
itse miettisin nimenomaan "tarjolla" olevan nimen suhdetta omaan nimeeni yleisyydessä, soinnissa jne. En koe sukunimeäni mitenkään tärkeäksi perinnöksi, mutta se kaikessa tavallisuudessaan -nen päätteineen on kuitenkin vähemmän tavallinen (n. 200kpl Suomessa) joten ihan äkkiä en vaihtaisi toiseen nen-päätteiseen, joita olisi kenties tuhansia...
että sukunimet on savolaisten vääntämiä nen -päätteisiksi, ja eläinten nimiset sukunimet nimet olisivat kotoisin itärajan takaa..
P.s. miulla on kyllä oma- ja mieheni nimi nen -päätteinen, ettei sen puoleen mitään etua- jos ei haittaakaan vaikka olisin pitänyt oman nimeni, mutta eihän se ollut silloin tapana.
Jos saisin elää uudelleen, tekisin samoin kuin silloin...
ottaisin mieheni sukunimen,
Minusta on hyvä, että koko porukalla perheessä on sama sukunimi
Ei se alista ketään, alistukset tulevat kyllä jostain muusta kuin nimestä.
Sitä paitsi sain silloin niin hyvän nimen yhdistettynä etunimeeni
voisin käyttää yhdistelmää "taiteilijanimenä" jos sellaista tarvitsisin,
sointuvat niin kauniisti yhteen.
Jos nyt menisin uudelleen naimisiin, tilanne olisi toinen,
en nyt luopuisi tästä nimestä.
Täysin itsekkäistä edellä mainituista syistä.
katsoin tuosta nimipalvelusta, on meitä jopa 68, josta ulkomailla asuu puolet. Eli nimeni pidän. Kerran vaihdoin, ja äkkiä takaisin, erotessa.
Jännää en tunne kuin yksitoista nimenhaltijaa, joku toinen haara sitten varmaan? En edes tiennyt, noin monia olevan. Isä olisi halunnut suojata aikoinaan, vaan totesi ettei kannata, kun vain tyttöjä on. Siis minä, ja serkkuni, joita on neljä.
Se on nimi, joka on saatu, aikoinaan eräästä tärkeästä palveluksesta. En muista monesko isoisoisä sitten.
Siihen nimeen törmää joissain rajan lähettyvillä olevissa jutuissa, samoin suomenlinnassa. Kiveen hakattuna.
No, jatkajia on itselläni kaksi, joten säilyy vielä tämä haarakin. (heillä jo jatkajat)