Siitä on jo aivan liian pitkä aika, kun mua on viimeks kiusattu! 2006 yläasteella. Kiusaajieni mukana menetän vihani heitä kohtaan, eli menetän kaiken, koska siitä oli tullut elämäni tärkein sisältö. Tämä on vähän samanlainen tilanne, kuin jos jonkun vihollinen kuolee tai muuttaa pois, niin sen jälkeen jää vähän ristiriitainen olo.
Kiusattuna olo ei ole olennaisinta mitä kaipaan, vaan sen aiheuttamaa vihaa. Viha voi jatkua vielä senkin jälkeen, kun kiusaaminen on jo loppunut. Itse asiassa ihmisvihani kukoistikin vasta pari vuotta kiusaamisen jälkeen (eikä se muuten perustunut enää kiusaamiseen tms. vaikka olikin sen syytä). No nyt olen ylittänyt senkin vaiheen, ja vihani alkaa hiipua pois. Sanomani on se, että jopa systemaattisin misantropia vaatii jatkuvaa ruokintaa negatiivisilla ihmiskokemuksilla (esim. sillä että sinua ymmärretään jatkuvasti väärin ja nälvitään sen takia). Ja jos olet eristäytynyt ihmisistä misantropiasi nimissä hyvin pitkäksi aikaa, niin tällaiset negatiiviset kokemukset puuttuvat. Ja misantropian säilyttämiseen ei taida sittenkään riittää, että ihmiskunta on säälittävä eikä se tosiasia tosta miksikään muutu, ja että pyörittelet tällaisia ajatuksia mielessäsi over and over again. Ratkaisevaa on, että vihaltasi putoaa pois sen alitajuinen perusta ihmiskontaktien puuttuessa, ja alitajunta on aina vahvempi kuin tietoiset ajatukset. Jos et siis jostain syystä tapa itseästi tai tee laajennettua itsemurhaa, jotain koulusurmaa ym. vaan elät pitkään ypöyksin (esim. 4 v?) viha hiipuu pois.
Mitenkö se on mahdollista, jos misantropiasi on hyvin perusteltua ja järjestelmällistä, että sitä on vaikea kumota? No, omasta puolestani voin sanoa, etten minä sitä mitenkään aktiivisesti kumonnutkaan, ja teoriassa olen edelleen samaa mieltä kuin aiemmin, mutta olen vain lakannut pikkuhiljaa ajattelemasta koko aihetta. Luonto ohjaa henkilön tähän suuntaan, ja pian se saakin hänet jo hankkimaan kavereita, tulemaan pohjimmiltaan onnelliseksi ja keksimään elämälleen tarkoitus. Tosin tämä prosessi voi jäädä puolitiehen, koska hän ei ole ehkä enää kykeneväinen palaamaan takaisin "normaaliin" elämään. Tällöin hän jää roikkumaan johonkin desperadoon välimaastoon, jossa on menettänyt entisen ylpeytensä, periaatteensa, ja vihansa, muttei pysty korvata sitä millään uudella. Ei ihme että kaipaan vanhoja hyviä kiusattunaolo- ja viha-aikoja. Miten sellaisessa tilanteessa toimia, hakeutua kaikin voimin kohti normaalia "terveellistä elämää", vai takertua vanhaan? Pieni ongelma ton ekan kannalta on se, että minulla saattaa olla jäljellä vielä entisiä periaatteita, jotka kehottavat minua pitäytymään niissä, ja olla alentumatta sosiaaliseen elämään.
Täytyy huomata, että usein tuo prosessi jää kuitenkin paljon aikaisemmin puolitiehen, ja henkilö tekee massamurhan (laajennetun itsemurhan) siinä misantrooppisimmassa vaiheessaan, eikä siis enää halua selviytyä. Toisin sanoin luonto ei enää yritäkään pelastaa häntä, vaan antaa hänen mennä. Miksi siis luonto päättikin ohjata minut takas "kaidalle tielle" tällä tavalla? Joku saattaa tässä kohtia ajatella, etten vain ollut tarpeeksi misantrooppi ja tarpeeksi "syrjäytynyt". Mutta ei, laajennettuun itsemurhaan päätyvät yleensä juuri ne, joilla misantropia oli päässyt kehittymään niin laaja-alaiseksi kuin minulla.
Aiheeni on vähän kaukaahaettu, koska kaikki eivät edes ymmärrä eristäytyneitä "syrjäytyneitä" epäilyttäviä ihmisvihaajia, puhumattakaan ex-tälläisistä jotka ovat selviytyneet siitä ehjin nahoin. Uskon, että edes tämänhetkiset tuollaiset eivät usko että olen ollut samanlainen kuin he, koska eivät halua uskoa, että heistäkin voi tulla tälläisia kuin minä nyt. No teistä tulee, jos olette tarpeeksi (luonnon näkökulmasta) vahvoja jos eristäydytte täysin. Täysin tarkoittaa sitä, ettei myöskään mitään nettisosiaalista elämää. Tässä siis pari varoituksen sanaa.
Kiusattuna olo ei ole olennaisinta mitä kaipaan, vaan sen aiheuttamaa vihaa. Viha voi jatkua vielä senkin jälkeen, kun kiusaaminen on jo loppunut. Itse asiassa ihmisvihani kukoistikin vasta pari vuotta kiusaamisen jälkeen (eikä se muuten perustunut enää kiusaamiseen tms. vaikka olikin sen syytä). No nyt olen ylittänyt senkin vaiheen, ja vihani alkaa hiipua pois. Sanomani on se, että jopa systemaattisin misantropia vaatii jatkuvaa ruokintaa negatiivisilla ihmiskokemuksilla (esim. sillä että sinua ymmärretään jatkuvasti väärin ja nälvitään sen takia). Ja jos olet eristäytynyt ihmisistä misantropiasi nimissä hyvin pitkäksi aikaa, niin tällaiset negatiiviset kokemukset puuttuvat. Ja misantropian säilyttämiseen ei taida sittenkään riittää, että ihmiskunta on säälittävä eikä se tosiasia tosta miksikään muutu, ja että pyörittelet tällaisia ajatuksia mielessäsi over and over again. Ratkaisevaa on, että vihaltasi putoaa pois sen alitajuinen perusta ihmiskontaktien puuttuessa, ja alitajunta on aina vahvempi kuin tietoiset ajatukset. Jos et siis jostain syystä tapa itseästi tai tee laajennettua itsemurhaa, jotain koulusurmaa ym. vaan elät pitkään ypöyksin (esim. 4 v?) viha hiipuu pois.
Mitenkö se on mahdollista, jos misantropiasi on hyvin perusteltua ja järjestelmällistä, että sitä on vaikea kumota? No, omasta puolestani voin sanoa, etten minä sitä mitenkään aktiivisesti kumonnutkaan, ja teoriassa olen edelleen samaa mieltä kuin aiemmin, mutta olen vain lakannut pikkuhiljaa ajattelemasta koko aihetta. Luonto ohjaa henkilön tähän suuntaan, ja pian se saakin hänet jo hankkimaan kavereita, tulemaan pohjimmiltaan onnelliseksi ja keksimään elämälleen tarkoitus. Tosin tämä prosessi voi jäädä puolitiehen, koska hän ei ole ehkä enää kykeneväinen palaamaan takaisin "normaaliin" elämään. Tällöin hän jää roikkumaan johonkin desperadoon välimaastoon, jossa on menettänyt entisen ylpeytensä, periaatteensa, ja vihansa, muttei pysty korvata sitä millään uudella. Ei ihme että kaipaan vanhoja hyviä kiusattunaolo- ja viha-aikoja. Miten sellaisessa tilanteessa toimia, hakeutua kaikin voimin kohti normaalia "terveellistä elämää", vai takertua vanhaan? Pieni ongelma ton ekan kannalta on se, että minulla saattaa olla jäljellä vielä entisiä periaatteita, jotka kehottavat minua pitäytymään niissä, ja olla alentumatta sosiaaliseen elämään.
Täytyy huomata, että usein tuo prosessi jää kuitenkin paljon aikaisemmin puolitiehen, ja henkilö tekee massamurhan (laajennetun itsemurhan) siinä misantrooppisimmassa vaiheessaan, eikä siis enää halua selviytyä. Toisin sanoin luonto ei enää yritäkään pelastaa häntä, vaan antaa hänen mennä. Miksi siis luonto päättikin ohjata minut takas "kaidalle tielle" tällä tavalla? Joku saattaa tässä kohtia ajatella, etten vain ollut tarpeeksi misantrooppi ja tarpeeksi "syrjäytynyt". Mutta ei, laajennettuun itsemurhaan päätyvät yleensä juuri ne, joilla misantropia oli päässyt kehittymään niin laaja-alaiseksi kuin minulla.
Aiheeni on vähän kaukaahaettu, koska kaikki eivät edes ymmärrä eristäytyneitä "syrjäytyneitä" epäilyttäviä ihmisvihaajia, puhumattakaan ex-tälläisistä jotka ovat selviytyneet siitä ehjin nahoin. Uskon, että edes tämänhetkiset tuollaiset eivät usko että olen ollut samanlainen kuin he, koska eivät halua uskoa, että heistäkin voi tulla tälläisia kuin minä nyt. No teistä tulee, jos olette tarpeeksi (luonnon näkökulmasta) vahvoja jos eristäydytte täysin. Täysin tarkoittaa sitä, ettei myöskään mitään nettisosiaalista elämää. Tässä siis pari varoituksen sanaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen mieluummin tässä tilanteessa, kuin olisin elänyt lapsuuteni kokematta kiusaamista.
Olen kiusaajilleni hyvin kiitollinen. Lisäksi olen kiitollinen vainoharhaisuudelleni, joka vain syvensi kiusaamisesta saatuja kokemuksia, ja sai mut kuvittelemaan olematontakin kiusaamista ja syrjintää.
Heikon omantunnon omaavat yksilöt, jotka eivät viitsi asettua kiusaajiaan vastaan pohtivat näitä asioita. Sosiaalisen elämän viettämättömyys on niille, jotka ovat kykenemättömiä tarttumaan tilaisuuksiin mahdollisten vainoharhojen tai pelokkuuden takia. 'Ns. massaan' kuuluvat yksilöt eivät omaa samanlaista älyä ellei heitä ole syrjäytetty 'oikeasta joukosta'.
Mielistely on turhaa. Oikeasti et kiitä ketään kusipäätä, jonka kanssa olet mahdollisesti ollut väleissä vuonna se ja se. Väität omaavasi ihmisvihaa, mutta jos et ole kontakteissa sitä aiheuttavien henkilöiden kanssa se laantuu, jolloin mukamas normalisoidut. Luulet, etteivät normaalit ihmiset koe samaa kuin sinä ja se on valhetta. Kaikki vihaavat joitain ja unohtavat tunteensa tietyksi ajaksi, jonka jälkeen samat tunteet alkavat uudelleen. Olet siis ihminen, etkä totaalinen naiivi, joka uskoo myös sen, ettei tule syrjityksi missään ihmisryhmissä.
Kokemuksiaan voi kääntää hyödyksi esim. auttamalla ja ymmärtämällä muita sorrettuja, joita todellakin maailmassa riittää. Siinäkin tarvitaan myös rajat asettavaa suuttumusta. Onko sulla vielä mitään myönteisiä, läheisiä ihmiskontakteja? Musta olis hyvä olla sellaisia, joiden kanssa voi jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jotka on luotettavia. Älä pelästy, jos ei helposti löydy nykyaikana. Netin kirjeenvaihtopalstallahan voi tutkia ilmoituksia. Kasva sinä rauhassa ja opettele tuntemaan itseäsi. Nelikymppisenä on jo ihan toinen fiilinki. :) Ehkä olet tällä hetkellä niin eristäytynyt, ettei elämässä tunnu olevan sisältöä? Kaikki kivat harrastukset on kotiin päin. Pidä huolta itsestäsi ja tee asioita, jotka tuottaa sulle iloa. Juttele tosiaan myös noista asioista vaikka terveydenhoitajalle, ettei ne jää käsittelemättä ja sido energiaa.