Väsyttää tämä vankina olo, omassa kotona. Tiiviisti kahden hoidettavan kanssa.
Tietää että tätä jatkuu ja jatkuu, ei ole vaihtoehtoa enkä edes halua vaihtoehtoja.
Odottaa pari vapaapäivää ja koettaa sitten nauttia niistä, "tehdä kaikkea kivaa".
Enkä osaa silloinkaan kunnolla rentoutua, niihin päiviin latautuu liikaa odotuksia.
Joku tuttava käy harvoin kylässä, jos on asiaa. Uusia tuttavia en edes jaksa kaivata.
En jaksa selittää tai antaa vähää vapaa-aikaani kellekään.
Mieluiten olen sen yksin ilman vaatimuksia, hoitotoimenpiteitä.
En jaksa "hoitaa" mitenkään ketään, kuunnella, ymmärtää antaa neovoja.
En jaksa kuunnella jonkun joutavanpäiväisiä "huolia" tai narinaa pikkuasioista.
En jaksa ketään ja kukaan ei jaksa meitä. Haluavat elää omaa elämäänsä. Niin minäkin.
Kaikki on lopulta "helpompaa" kahden.
Tietää että tätä jatkuu ja jatkuu, ei ole vaihtoehtoa enkä edes halua vaihtoehtoja.
Odottaa pari vapaapäivää ja koettaa sitten nauttia niistä, "tehdä kaikkea kivaa".
Enkä osaa silloinkaan kunnolla rentoutua, niihin päiviin latautuu liikaa odotuksia.
Joku tuttava käy harvoin kylässä, jos on asiaa. Uusia tuttavia en edes jaksa kaivata.
En jaksa selittää tai antaa vähää vapaa-aikaani kellekään.
Mieluiten olen sen yksin ilman vaatimuksia, hoitotoimenpiteitä.
En jaksa "hoitaa" mitenkään ketään, kuunnella, ymmärtää antaa neovoja.
En jaksa kuunnella jonkun joutavanpäiväisiä "huolia" tai narinaa pikkuasioista.
En jaksa ketään ja kukaan ei jaksa meitä. Haluavat elää omaa elämäänsä. Niin minäkin.
Kaikki on lopulta "helpompaa" kahden.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Sorry mutta kuullostat aivan totttaliuupuneeltä ja ehkä myös masentuneelta ihmispololta..voimat loppuu...miksi et ole ajatellut itsesäsi kun olet jo tuossa pisteessä? olikos mahdollista kokeilla intervaliihoitoa jotta saisit vapaaata enemmän...mitä hoidettavasi-läheisesi sinulta saavat kun et jaksa ?...Mitä tarkoitat että kaikki on "helpompaa" kahden?...olet myös jumittunut rutiineihin ja ilmesen vähään kommunikaatioon arjessa...? Hae apua ennekuin olet itse "hoidettava"..nm omaishoitaja-äiti joak kyllä jaksaa ja innolla odottaa omaa aikaa ja harrastuksia...
Kaikki on "helpompaa"kahden juuri siksi ettei tarvitse mm. ajatella kaiken tämän lisäksi jonkun muun ongelmia, kuunnella ketään, siivota paikkoja tip top kuntoon jännittää sitä miten sairas omainen käyttäytyy vieraiden kanssa. Olenkin välillä masentunut, olen kokeillut kaikenlaista. Luullut saavani apua, mutta kaikki se ei olekaan onnistunut. Omaistani en halua laitokseen. Mikään harrastus ei enää kiinnosta, ei enää. Kaikki tuntuu turhalta. Edessä on vain tätä samaa ja en voi taata mitenkään kauanko jaksan ja kuka hoitaa omaistani kun minusta aika jättää. tiedän että hänestä ei kukaan välitä lopulta mitään.
pitää saada apua itsellesi! Oletko ajatellut että jos joudut itse laitoshoitoon niin silloin joutuu omaisesikin! Miksi et halua laittaa häntä hetkittäin muiden hoidettavaksi?...oletko ikäänkuin tottunut kantamaan "marttyyrin kruunua"?..No oma on valintasi ja sitä kunnoitetan mutta ihmettelen syvästi...
Noin minullekin kävi.
Aloin vaatia enemmän vapaata, siitä oli apua. En vieläkään halua lisää "ystäviä", ystävyyskin velvoittaa ja en halua elämääni yhtään lisää velvoitteita.
Iltaisin kun saan hoidettavan nukkumaan vietän omaa laatuaikaa, muuten aika menee kun tiedän saavani säännölliset vapaani.
Olen siinä suhteessa onnekas että vapaata järjestyy tarvittaessa, se maksaa, mutta on sen arvoista.
Sinun elämäntilanteesi on niin tuttu minulle että on kuin itseni kirjoittama. Muutoksiin ei jaksaisi ryhtyä varsinkaan masentuneena, tiedän kokemuksesta.
Toivon että elämänhalusi palautuu, vaikeaa se on, mutta ei mahdotonta, koska minäkin olen selvinnyt toistakymmentä vuotta, loppua ei ole näkyvissä.
Ihan kuin olisit muutaman vuoden takaiset tunteeni ja tunnellmani kirjoittanut. Juuri noin ajattelin itsekkin ja olin väsynyt henkisesti. En vastannut edes puhelimeen. Elämä oli yötä päivää dementisen omaisen hoitoa.
Minulla vain sattui olemaan ihana omalääkäri joka huomasi henkisen ja fyysisen väsymyksen jota hän nimittää omaishoitajan syndroomaksi. Hän minulle vakuutti ettei tuollaista kukaan jaksa pitkän päälle ja että apua on. Ja niinhän sitä olikin, sekä lääkkellistä että vertaistukea. Lääke masennukseen, en millään ollut itse tiedostanut masennusta. Vertaistuki auttoi ymmärtämään että itsekkin on ihminen eikä tarvitse olla täydellinen ja aina uhrautuva, voi ja pitääkin delegoida hoitotehtäviä. Pointti on siinä että hoitajakin tarvitsee hoitoa,= omaa aikaa, säännöllisiä kontakteja muihin ihmisiin vaikkapa vain tunnin puoli päivittäin. Harrastuksissa esim. liikunnassa ei ihmiset yleensä juttele kovin vakavia niin että siellä ei tarvitse pelätä joutuvansa toisten huolien kantajaksi.
Hyvä ystävä ota yhteys lääkäriisi ja kerro elämäntilanteesi ja tuntosi niin kyllä varmaan saat avun ja elämä alkaa taas olla elämisen arvoista.
Ja pidä mielessässi et teet yhteiskunnallisesti erittäin tärkeää tehtävää, Sinä ja kaikki muutkin omaishoitajat olette tärkeitä pilareita jopa kansantalouden kannalta. Seká edustatte eettistä toisista välittämistä, siis oikein erittäin esimerkillisiä ihmisiä, Sinäkin.
Ja vielä yksi asia jonka lääkäri minulle sanoi, "saa joskus olla vihainen ja negatiiviset tunteet hoidettavaa kohtaan joskus ovat ihan inhimmillistä, ei tarvitse mitään itsesyytöksiä. Toivon Sinulle aurinkoista tulevaisuutta.
"saa joskus olla vihainen ja negatiiviset tunteet hoidettavaa kohtaan joskus ovat ihan inhimillistä, ei tarvitse mitään itsesyytöksiä."
Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, olen sen kokenut omalla kohdallani.
Ihmisiä me hoitajatkin olemme.
Vapaat on pidettävä, jos mahdollista niin ainakin viikottain pitäisi saada enemmän omaa vapaa-aikaa.
Eksyin palstalle sattumalta, hyvä että on tällainen henkireikä.
Kiitos vaan kaikille viesteistä.
Huolettaa vaan omaisen puolesta.
Tiedän että hoitopaikassa on välillä levotonta, eikä aina ole virikkeitä tai rauhaa hänelle tarpeeksi. Nykyinen hoitopaikka on kuitenkin parempi kuin edellinen.
Mutta eihän se ole missään täydellistä. Ei hänelle tämä kotonakaan olo ole täydellistä hoitoa. Monesti olen niin uupunut. Pitäisi kuntouttaa häntä enemmän, mutta jo pelkkä ajatus tuntuu joskus niin raskaalle etten saa aikaiseksi mitään. Ajattelen vain että mitä hyötyä tästä on kuitenkaan. Asioita on niin paljon, tuntuu kuin vuori olisi edessä ja liukuisin vain ain sen juurelle kun yritän kiivetä.
Työkaveri sanoi että minun täytyisi alkaa totutella pikkuhiljaa siihen että omainen muuttaa pois.
Olisi tehnyt mieli hypätä silmille.
Miten voisin olla laittaa omaisen laitokseen ja elän "omaa elämääni". Miten voisin olla onnellinen jos omaiseni voi olla peloissaan tai levoton? Olen itse kokenut joskus lapsena sen mitä on pelätä koulussa tai tarhassa toisia ja miten esim. oma hoitotätini kiusasi minua. Olen ollut itse sairaalassa töissä ja tiedän että siellä ei aika riitä kuin välttämättömiin toimenpiteisiin, jos niihinkään. Eräs sukulaiseni on ollut hoitokodissa töissä ja nähnyt mitä se on. En luota ihmisiin ja tähän yhteiskuntaan että se pitää rakkaastani huolta. Toivon vain että elän mahdollisimman pitkään ja kai minun täytyy hakea hiukan lisää hoitojaksoja, ettei terveys petä.
Terve ystävä,olen itse ihan samanlaisessa tilanteessa valoa ei näy missään.
Ohjeita ja neuvoja tulee tuutintäydeltä mutten jaksa tehdä asianhyväksi yhtikäs mitään,sais vaan nukkua eikä tehä yhtään mitään.Kenenkään kanssa ei huvita puhua onneksi kukaan ei kylässä käykkään normaalien hommien kanssakin on vaikeuksia esim.oman hygienian kanssa kuka mua täällä kotona kattelis ja haistelis.
Sori etten jaksa sua kannustaa.
Myös minä putsaan ja hoidan mieheni mallikelpoisesti. Itsestäni huolehtimiseen ei tahdo voimia jäädä.
Pari kertaa viikossa käyn suihkussa, nyt helteillä vähän useammin. Hyvä jos muistan hiukset kammata kauppaan lähtiessäni.
Tiedän tilanteen olevan nurinkurinen, jos itse ei jaksa niin hoidettavakin kärsii. Mieliala on tasaisen synkkä.
Sitä odottaa ihmeen tapahtuvan joka nostaa pois tästä suosta.
Ei apua löydy jos itse ei sitä hae, sekin vaatisi voimia.
Pitkästä aikaa tuli mieleen, miksi juuri meille on käynyt näin.
Sain pitää lomaa, vietin sen kissan kanssa toisella puolella suomea. Vastaan tuli aviopareja, ikäisiäni. He olivat niin luontevasti yhdessä ilaman huolia, ainakin siltä näytti.
Kävin katsomassa pitkästä aikaa lavatansseja, siellä myös avioparit tanssivat yhdessä, muutama yksinäinen nainen lisäkseni istui seinän vieressä.
En itse edes tanssi, mutta huomasin kuinka kaipaavasti naiset katsoivat kanssasisariaan jotka miehensä kanssa tanssivat ja nauttivat elämästään.
Nyt alkoi arki ja todellisuus. Loman jälkeen on kolmas yö mennyt valvoessa, hoidettava on levoton ennenkuin tottuu taas normaaleihin rutiineihin.
Alan jo nyt olla kävelevä haamu unen puutteesta. Lisäksi tämä kuumuus, kaupungissa on nyt parempi kuin mökillä, ilmastointi on täysillä ja osa huoneista on pohjoisen puolella.
Kai se tästä lähtee taas sujumaan, tai sitten ei...
Voimia kaikille kohtalotovereille.
Yksinäisyyden vallassa tulin tänne lukemaan, jospa täällä olisi jotakin uutta. Löysin sinun tekstisi. Jaksanetko enää käydä täällä ketjua lukemassakaan, mutta kirjoitan silti.
Tiedän tarkkaan miltä sinusta tuntuu. Kun ei ole puolisoa, sukulaisia eikä enää ystäviäkään, ei tiedä mitä vapaapäivinään tekisi. Uusiin ihmisiin on vaikea tutustua kun ensin joutuu selittämään koko elämänhistoriansa, miksi asiat ovat näin. Minä kyllä jaksaisisin tavata vanhoja tuttaviani vaan kukaan ei ehdi(halua) tavata minua. Tilanteeni on jo vuosia ollut niin vaikea että heidän on ollut helpompi käänstää selkänsä kuin jakaa tuskani.
Olen oman lapseni omaishoitaja. Välillä olen ollut kuukausia ilman vapaapäiviä, kun kukaan ei ole häntä huolinut hoitonsa. Tukiperhe/perhekoto toisensa jälkeen kieltäytyi ottamasta häntä, todettuaan hänen olevan "liian vaativahoitoinen". Hän myös joutui laiminlyöntien ja epäasaianmukaisen kohtelun uhriksi kahdessa hoitopaikassa, mistä tehtiinkin tutkintapyynnöt lastensuojeluviranomaisille. Mitään soveltuvaa laitosta ei tässä lähistöllä ole, eikä minulla ole autoakaan. Kurjaa lähettää lapsi tuntemattomaan paikkaan taksilla, kauas kotoa. Niin minun oli sitten kuitenkin lopulta tehtävä. Arvatkaa haluaisikoo häntä minne tahansa laittaa, kun kerran "ammattilaisetkin" väsyvät häneen! Olen taistellut ja valittanut ja nurissut ja narissut, ollut oikea maanvaiva niin hoitohenkilöstölle kuin sos.toimelle ja nyt on ollut kohta pari vuotta luotettava hoitopaikka. Silti olen välillä lopen uupunut ja tuntuu ettei valoa näy missään. Vapaa-aikaa on liian vähän, kun ei arkena edes lenkille pääse ilman lasta. Ja tätä jatkuu vuodesta toiseen. Minulla ei ole lankaan aikuiskontakteja, koska en ole työelämässä. Omaishoitajuus vie kaiken aikani. Sitten kun ne kaivatut vapaapäivät tulevat, tulee tyhyydentunne ja masennus siitä, että on yksin. Eikö se olisi sitten ihansama onko lapsi kotona vai hoidossa, kun kuitenkin kökötän yksin kotona : (
Minne tästä nyt sitten yksinään lähtisi, pienellä paikkakunnalla missä ei tapahdu mitään? Kapakkaanko vain istumaan? HYi. Aikani kävin erilaisissa tapahtumissa, risteilyillä, mutta kuten auli-auli kuvasi, teki kipeää katsoa onnellisia pariskuntia, kun oli itse yksin, ei edes ystävää juttukaverina.
Minä kyllä suostuisin ns. intervallihoitoon, jos löytyisi sopiva paikka läheltä kotia. Mutta kun täällä ei ole niin on sitten vain kestettävä niin kauan kuin kestää.
Miksi joidenkin elämä näyttää sujuvan niin vaivattomasti, on terveet lapset, terve rakastava puoliso.
Joillekin sitten kertyy taakkaa murtumis pisteeseen.
Ajattelen usein samoin kuin nimim. ymmärrän sinua, en tiedä mitä tekisin vapaillani. Olin kiinni monta vuotta ilman vapaata, sitten aloin saamaan vapaan kerran kuussa. Tyhjyyden tunne on entistäkin suurempi, tulee tosiaan mieleen että turhaa koko vapaa.
Sitä on kuin häkkilintu joka päästetään vapaaksi, se on jo tottunut vankina oloon, ei tiedä mitä tehdä kun äkkiä vapaus olisi silmien edessä.
Niinpä, joskus olen minäkin ihmetellyt minkä vuoksi juuri minun kohdalleni on osunut niin paljon vastoinkäymisiä. Tuntuu siltä, että vaikka pysyttelisin vaatimattomasti hiljaa 4 seinän sisällä, tippuisi sitten vaikka meteoriitti kotini päälle ja kaikki menisi rikki, eikä vakuutus korvaisi mitään. Pelkään myös tulipaloa aivan kauheasti ja olen ylivarovaisuudellani tartuttanut tämän pelon lapseenikin. Aina on tunne että nurkan takana vaanii uusi murhe tai vastoinkäyminen ; (
Yksinäisyys on silloin totaalista, kun ei ole ketään kenelle soittaa ja jutella silloin kun on vapaa hetki: Vähäiset sukulaiset eivät enää jaksa toimia "kavereinani" ja jauhaa puhelimessa muuten vaan, kun on kiire ja kotityöt kesken. Uusia ystäviä tai miesystävää on aivan turhaa tässä elämäntilanteessa etsiä. Kuka mies nyt haluaisi olla omaishoitajan kumppani..? Olen kuitenkin pääsääntöisesti kiinni hoidettavassani ja vapaat täytyy sopia etukäteen. Spontaania elämää ei ole. Enkä todellakaan aio laittaa lastani laitokseen sen vuoksi, että minun täytyisi saada parisuhde ja erilainen, helpompi elämä. Olen itse päättänyt synnyttää lapseni enkä voi palauttaa häntä minnekään sen vuoksi ettei hän olekaan terve. Tilanne ei ole hänen syytään ja hänellä on oikeus saada parasta mahdollista apua ja hoitoa minulta, synnyttäjältään, niin kauan kun siihen täysipainoisesti kykenen.
Joskus todellakin kenkuttaa kun tuttavat valittavat mitättömistä asioista, narisevat kun parisuhde ei ole 100 % täydellinen, vaikkakin hyvä ja rakkautta täynnä tai että lapsella oli kaamea mahatauti - voivoi. Itse tässä sinnittelee ypöyksin pienen omaishoidontuen varasssa 24/7 työtä tehden ja saa huikeat 3 vapaapäivää kuukaudessa viettää sitten yksin kotona tylsiä ohjelmia TV:stä tuijottaen. Vaihtoehtona olisi mennä kapakkaan tuijottamaan humalaisia ihmisiä jotka kyselevät ties mitä ja joille ei halua kertoa karua elämänkohtaloaan.
En edes usko siihen että kuoleman jälkeen mikään olisi paremmin. Ts. jotkut uskovat, että kun on oikein kurja elämän, se kuoltua jotenkin"hyvitetään". Höpsis. Uskon kyllä Jumalaan mutta en usko että siellä rajan takana mitään hyvitystä tästä raskaasta elämäntaipaleesta saa. Tämä on vain kestettävä ilolla lauleskellen ja hymyillen. Vikahan on omassa asenteessani, kun en kykene nauttimaan arjen pienistä askareista kuten ruisleivän syömisestä ja kukkien kastelemisesta tai kymmenen uutisista hiljaisuudessa. Muuta elämääni ei sisällykään.
Hei. Itse seuraan puolisoani joka hoitaa haastavakäytöksistä kehitysvammaista ja autistista lastaan ollen omaishoitaja. Nyt on mieheni tullut siihen pisteeseen, ettei jaksa enään ja haluaa lapsen pois. Kieltämättä itsekkin olen väsynyt tilanteeseen vaikkakin vapaaehtoisesti tähän kaikesta huolimatta jäin. Äidistä ei ole apua ollut ja sukulaisille on turha edes haaveilla lasta antavansa. Niin haastavakäytöksinen, että ei sitä kukaan jaksa :(..ja kuten sanottu, ei sukulaisia kiinnosta pahemmin..ikävä kyllä. Olen huolissani mieheni masennuksesta ja väsymyksestä. Nyt meille on tulossa parin viikon loma lapsesta lapsen mennessä intervallihoitoon. Mies on laittanut lapsen laitosjonoon, on alkanut käyttäytyä väkivaltaisesti ja jo sen ikäinen, että voimia löytyy kuin kylällisestä miehiä nim. linnanmäkireissulta väkisin raahattu itkevä, potkiva, rääkyvä, huutava 14-vuotias (reissu toteutettiin, koska aiemmin on viihtynyt siellä hyvin). Mies potee syyllisyyttä halusta laittaa lapsi pois, mutta aikoo tehdä sen silti. Surettaa miehen puolesta, lapsen ei niinkään sillä on siinä henkisessä kuosissa, että laitoshoito paras ratkaisu missä hoitajat jaksaa paremmin, kun tekevät sen 8h työpäivän ja lähtevät kotiin plus laitoshoito tuo rutiinia mitä ei meillä ole, sillä meiltä löytyy muitakin lapsia. Meillä ollaan kumpikin 8h töissä ja loppuaika menee lapsille, varsinkin tälle vammaiselle kummallakin..
Luin viestisi ja pystyin asettumaan asemaanne. Vaikka ei millään jaksaisi ja muut lapset sekä parisuhde kärsivät ei haluaisi luovuttaa.
Voin sanoa että nopeasti lapsi tottuu uuteen ympäristöön, muutos saattaa olla vaikeampi huolehtijalle kaikkien syyllisyyden tuntojensa kanssa kamppaillessa. Alku on hankalaa, sitten alkaa miettiä miksi en tehnyt tätä aikaisemmin. Ei lasta tarvitse laitokseen hylätä, voi käydä katsomassa ja ottaa kotilomille.
Hyvät ihmiset kuunnelkaa itseänne ja huolehtikaa itsestänne!Eihän sitä hoidokkia välttämättä tarvi viedä minnekkään intervallijksolle jos ei halua!Eikä mun mielestä kukaan voi osoittaa toiselle valmista toimintamallia miten täällä eletään ja menetellään,koska kaikki ei sovi kaikille,nää ihmiset(hoidettavat)ja tilanteet on niin erinlaisia.Jokainen tekee oman ratkaisunsa ja elää omaa elämää omannäkösesti.Sekin että aletaan sanelemaan joku valmis kaava,minkä mukaan tulisi mennä,ainakin minua henk.koht.on aina ärsyttänyt,muissakin kuin tässä asiassa.Lienekö sitten yksi syy siihen miksi tämä työ sopii minulle niin hyvin!Työaika on melkoisen joustava koska työmaa sijaitsee kotona: eipä ole kukaaan pomottelemassa minua täällä;)))Lähtökohtana yleisesti voitanee kuitenkin pitää sitä,että itseään pitää kuunnella ja muistaa olla itsekäskin,sekä kiukutella jos siltä tuntuu!Ja ottaa se oma aika,on se sitten mitä tahansa,vaikka ystävän kanssa pitkä puhelinkeskustelu,lukeminen,omassa rauhassa suihkussakäynti ajan kanssa(joka minulle on ainakin elinehto!),kampaajalla käynti yms.Nauttikaa elämän pienistä iloista ja ajatelkaa positiivisesti!Jos ette enää tykkää hommasta,hanskat naulaan,sitten.Pysykää rehellisenä itsellenne ainakin oman jaksamisen suhteen,ja toimikaaa sen mukaan miten sitten parhaaksi näette.Minulle tämä sopii,mutten lähtis enssijaisesti suosittelemaan kenellekkään...Tiedän että hyvin monelle ei sopisi.
Pitää olla paikallaan, tai hommasta ei tule mitään.
Normaalia elämää on myös omaishoitajan kodissa, erilaista vain kuin keskiverto perheillä.
Tyytymättömiä ihmisiä on eniten niissä, jotka ovat saaneet elää elämänsä huolia vailla.
Itse en ole tullut asiaa koskaan tuolta kantilta ajatelleeksikkaan,että oma osuutensa tämän työn sopivuudelle vois olla sekin fakta,etä elämäni noin muutenkin yleensä ottaen on ollut melko myrskyistä ja mäkistä alusta alkaen...Olen vain aina ajatellut olevani tarpeeeksi änkyrä persoona,että jaksan tapella tässä oikeuksistani, byrokratian viidakossa seikkaillessani.Sekä tarpeeksi laiska ja aamu-uninen että homma motivoi jatkamaan,eipä tarvi aamuisin lähteä tukka putkella mihinkään työnperään kotoa!Saa rauhassa herätä ja kahvitella..Palkkaus on toki pielessä,mutta kun köyhän yh-äidin kasvatti olen,niin tottuneena pennin venyttämiseen elämäntapana,en siitäkään rahasta NIIN paljon välitä.Olen myös aina ollut koti-ihminen ja haluan pitää perheestäni huolta ja olla läsnä myös lapsilleni, niin hyvin kuin voin(itse rikkinäisestä kodista kun olen,osaan omaa perhettäni ja sen merkitystä arvostaa,ja pitää sen kasassa).Nämä seikat varmasti motivoivat jatkamaan omaishoitajana.Tämä ei varmasti heillekkään sovi,jotka haluavat etteivät erotu massasta mitenkään,ja rinnastavat elämäänsä toisten,"normaali-ihmisten"elämään eivätkä hyväksy faktoja ja osaa kuunnella itseään.Itsekkin tämän vaiheen joskus läpi kävin,että vertasin väkisinkin meidän elämää toisten elämään,enää en moisia mieti,koskatämä on elämäntapa ja arkemme tyystin erilaista kuin "normaaleissa keskivertoperheissä" yleensä.Tuollainen vertailu ei johda muuhun kuin huonommuudentunteisiin ja kurjuuden maksimointiin.Pitää vain koittaa kääntää tappio voitoksi ja löytää hyviä asioita sinnikkäästi,niin jaksaa!Rahakeskeisesti ajattelevat älkööt vaivautuko tähän virkaan,motivaatio loppuu varmasti jo heti alkuunsa!
Luulenpa, että hän kuka on ollut omaishoitajana esim 10 vuotta ja hän kuka on ollut esim 2 vuotta, niin heillä on varmaan omaishoitajatyöstä erilaiset käsitykset... tarpeeksi kauan kun on vailla "ulkoupuolista elämää" niin se puuduttaa ihmisen ja eristää myös...
Jokainen tekee tämä omailla voimillaan, sekä omalla tyylillään. Niin minäkin teen.
Pitää sanoa että asenne on tänä aikana muuttunut monta kertaa.
Alkuun ei voinut uskoa muuta kuin sen, että tämä on tilapäinen olotila.
Sitten tuli kapinointivaihe, olin aika piikkinen siihen aikaan:(
Vähitellen elämä on mennyt uomiinsa, päivittäiset ja viikottaiset rutiinit tulee tehtyä automaattisesti, sen enempää ajattelematta.
Viisi vuotta hoidin ilman ainoatakaan vapata, silloin oli loppuunpalaminen lähellä kun ei ollut ketään ketä pyytää edes vähäksi aikaa tuuraamaan, lapsetkin asuivat kaukana.
Nyt saan säännöllisesti vapaani, enemmänkin kuin lakisääteiset.
Alkutalvi oli paha, nyt olen huomannut että paistaa se päivä risukasaankin joskus:)