Hyvät Sisaret ja Veljet,
kaipaisin kuulla selviytymistarinoita siitä, miten päästään kaikin puolin onnellisesti ohi lasten kotoa pois muuttamisesta.
Tunnen itseni ihan tyhmäksi ja idiootiksi äidinhöppänäksi kun ajattelenkaan tämmöisiä. Kaikkihan on hyvin! Molemmat nuoreni ovat ihania, terveitä ja fiksuja nuoria. Molemmilla on hyvä opiskelupaikka ja hyvät tyttö- ja poikakaverit, joiden kanssa ovat nyt muuttamassa opiskelupaikkakunnilleen. Minun pitäisi olla iloinen ja onnellinen nuorteni puolesta.
Ja olenkin päättänyt, että nuorilleni näytänkin ulospäin vain onnellista ja huoletonta ja tyytyväistä naamaa. Suruani en heille näytä koska heillä on oikeus nauttia elämästään ilman surkeaa ja vaivaannuttavaa ja syyllistävää äitimuoria.
Mutta sydämessäni itken. Tietysti sellaista onnensekaista itkua mutta kuitenkin. Lapset ovat olleet niin rakkaita, niin läheisiä, niin tärkeitä, niin lähellä sydäntäni, niin omaa vertani. Olen niin nauttinut heistä ja elämästäni heidän kanssaan. Ja nyt kaipaan ja ikävöin kun mietin tätä tulevaa elämänmuutosta. En ymmärrä miten jaksan, kun en enää kuule heidän askeleitaan kotiovella. Tunteet ovat niin vahvoja ja tosi ristiriitaisia. Minulla on kaikki hyvin omassakin elämässäni, on hyvä mies, työpaikka, toimeentulo, harrastuksia. Elämäni on mielenkiintoista ja sisältörikasta. Mutta juuri nyt tuntuu niin vaikealta jatkaa eteen päin ajatellen kuinka "lapseni" katoavat elämästäni.
Tiedän että näin kuuluu tapahtua. Se on luonnon laki ja osoittaa vain että olen onnistunut kasvattajana. Mutta voi miten se sattuukaan! Istun ja muistelen menneitä onnellisia hetkiä koko perheellä. Tulevat ajat tuntuvat sisällyksettömiltä ja ankeilta. Onko elämälläni enää mitään merkitystä? Tuottaako mikään enää koskaan minulle iloa.
Anteeksi. Ruikutan nyt kunnolla koska seuraavaksi pyyhin silmäni ja alan taas näytellä reipasta ja hyväntuulista äitiä joka rohkaisee nuoriaan uskomaan elämänsä omien siipiensä varaan.
Miten te, hyvät ystävät, olette selvinneet tästä tilanteesta?
kaipaisin kuulla selviytymistarinoita siitä, miten päästään kaikin puolin onnellisesti ohi lasten kotoa pois muuttamisesta.
Tunnen itseni ihan tyhmäksi ja idiootiksi äidinhöppänäksi kun ajattelenkaan tämmöisiä. Kaikkihan on hyvin! Molemmat nuoreni ovat ihania, terveitä ja fiksuja nuoria. Molemmilla on hyvä opiskelupaikka ja hyvät tyttö- ja poikakaverit, joiden kanssa ovat nyt muuttamassa opiskelupaikkakunnilleen. Minun pitäisi olla iloinen ja onnellinen nuorteni puolesta.
Ja olenkin päättänyt, että nuorilleni näytänkin ulospäin vain onnellista ja huoletonta ja tyytyväistä naamaa. Suruani en heille näytä koska heillä on oikeus nauttia elämästään ilman surkeaa ja vaivaannuttavaa ja syyllistävää äitimuoria.
Mutta sydämessäni itken. Tietysti sellaista onnensekaista itkua mutta kuitenkin. Lapset ovat olleet niin rakkaita, niin läheisiä, niin tärkeitä, niin lähellä sydäntäni, niin omaa vertani. Olen niin nauttinut heistä ja elämästäni heidän kanssaan. Ja nyt kaipaan ja ikävöin kun mietin tätä tulevaa elämänmuutosta. En ymmärrä miten jaksan, kun en enää kuule heidän askeleitaan kotiovella. Tunteet ovat niin vahvoja ja tosi ristiriitaisia. Minulla on kaikki hyvin omassakin elämässäni, on hyvä mies, työpaikka, toimeentulo, harrastuksia. Elämäni on mielenkiintoista ja sisältörikasta. Mutta juuri nyt tuntuu niin vaikealta jatkaa eteen päin ajatellen kuinka "lapseni" katoavat elämästäni.
Tiedän että näin kuuluu tapahtua. Se on luonnon laki ja osoittaa vain että olen onnistunut kasvattajana. Mutta voi miten se sattuukaan! Istun ja muistelen menneitä onnellisia hetkiä koko perheellä. Tulevat ajat tuntuvat sisällyksettömiltä ja ankeilta. Onko elämälläni enää mitään merkitystä? Tuottaako mikään enää koskaan minulle iloa.
Anteeksi. Ruikutan nyt kunnolla koska seuraavaksi pyyhin silmäni ja alan taas näytellä reipasta ja hyväntuulista äitiä joka rohkaisee nuoriaan uskomaan elämänsä omien siipiensä varaan.
Miten te, hyvät ystävät, olette selvinneet tästä tilanteesta?
Vastaukset 104
Vanhimmat
ei ole koskaan ollut. Vaan aika tyhjää. Mutta toisaalta tiedän, että kaikki maailmassa on muuttuvaa. Mitä tahansa on mahdollista menettää. Ainoastaan asenne, henkisyys ovat ne joita pidän lopulta kaikelle perustana. Se ei sulje mitään maallista ulkopuolelle vaan on sen lähtökohta.
Kiitos Sinulle, Nanna. Olet oikeassa. Kaikki elämässä onkin vain lainaa ja lahjaa. Ja tosiaan ainoa mikä pysyy on ihmisen sisäinen asenne jota kutsut henkisyydeksi. Se ei katoa mihinkään. Tämä ajatus auttaa. Ja se ajatus, että varmaa elämässä on jatkuva muutos - yhtä hyvin vaikeisiin kuin hyviinkin aikoihin. Uskon tähän. Ja kun kerrot että oma elämäsi on ollut tyhjää, voi siihenkin siis tulla muutos parempaan. Toivon sitä Sinulle.
Lentävä ihminen.Ja yksi ryömi ja korsasi jo.Ja pesäkin oli paskassa ylt`ympärinsä.
tuo että on aika tyhjää, onko se vain tunne vai ihan tosiasia?
Nyt jos haluaisin keljuilla niin tekstiin voisi eksyä sana "läheisriippuvuus". Mutta, onnea sinulle, saat olla onnellinen siitä, että olet synnyttänyt ja kasvattanut kaksi noin onnistunutta, onnellista ja rakastettua nuorta. Itse haastavasti käyttäytyvän teinitytön äitinä suunnilleen lasken päiviä jolloin hän muuttaa muualle opskelemaan ja loputon taistelu "kaikesta" loppuu.
Kuulostele aika-ajoin itseäsi, vointiasi, onko alkavan masennuksen merkkejä, voisiko olla vaihdevuosien aiheuttamaa hormonivajetta. Siis jos yllätät itsesi usein itkemästä vaikkapa lapselle kuulunut esine tai leikkikalu kourassa.
Jos tunnet muuten olevasi balanssissa, harkitse ja juttele miehesi kanssa voisitteko ryhtyä jonkin sortin tukiperheeksi tai sijaisvanhemmiksi sellaisten tarpeessa oleville lapsille tai nuorille. Lievimmillään lapsi/lapset viettäisivät teillä yhden viikonlopun kuussa ja muun ajan kotonaan (usein yksinhuoltajataloudessa). Itse harkitsen tätä valmistavalle Pride-kurssille menoa kaikesta huolimatta (siis toiminta alkaisi kun yksi ovienpaiskoja lähtee omilleen). Niin paljon on maassammekin huonosti voivia, laiminlyötyjä lapsia ja nuoria, tässä asiassa emme saisi käpertyä vain oman ydinperheen sisäiseen elämään.
Jos ei nappaa yhtään edellinen ajatus, ota sitten koiranpentu tai kissa kun nuoret ovat muuttamassa. Lemmikki järjestää seuraa, läheisyyttä, liikuntaa ja tekemistä kummasti.
Tai yritä suunnitella jotakin kivaa muuton yhteyteen, kuten haaveilemasi matka kauas, vanhojen kaverien näkeminen, uusi käsillätekemisen harrastus tms. Tai maalaa tauluja surutyönä.
Itse olen sen verran itsenäinen luonne, että lasten lähtö ei huoleta minua tippaakaan, olen ollut huolehtiva äiti aikani ja kohta on aika tehdä muuta, ns. omia juttuja, yksin tai kaksin (siis parina).
Kiitos ajatuksistasi! Olen itsekin tiedostanut että tässä taitaa olla kyse äkillisestä läheisriippuvuus-kohtauksesta :-)
Kuvaamallasi tavalla olen tähän asti itsekin pitänyt itseäni riippumattomana ja itsenäisenä. Muistan myös erittäin hyvin ne ajat, vasta muutama vuosi sitten, kun olisin antanut aika paljon edes yhdestä "vapaasta" viikonlopusta omin nokkineni. Samaten muistan suunnitelleeni, mitä kaikkea teen sitten kun ei enää tarvitse huomioida lapsia. Ihminen kai aina kaipaa sitä, mitä ei sillä hetkellä voi saada.
Tunnistan, että tässä tämänhetkisessä kaihossani on paljon muutakin pelissä kuin lasten muuttaminen pois kotoa. Kyseessähän on myös konkreettinen muistutus ajan kulumisesta, vanhenemisesta, tarpeettomaksi muuttumisesta, tulevien elämänmuutosten pelosta, ... Siis kaikesta turhasta!
Olet oikeassa että nyt on ryhdyttävä aktiivisiin toimiin ikävän karkoittamiseksi! Täytyypä miettiä vakavasti, miten sen parhaiten tekisi. Ehdotuksesi olivat kyllä hyviä. Pahintahan mitä voi tehdä itselleen, aviomiehelleen ja nuorisolle on se, että alkaa roikkua menneessä.
Sinulle haluaisin toivottaa voimia elämääsi "kiukkumaakarin" kanssa! Kyllä tuollaisia kausia meilläkin on ollut - aika nyt vain kultaa muistoja. Voin olla väärässä, mutta ehkä tuollaisessa kiukuttelussakin on loppujen lopuksi kyse jonkinlaisesta nurinkurisesta läheisyyden tarpeesta ja etsinnästä. Ihmistähän (ja äitiä!) on itse asiassa hyvin lähellä silloin, kun tunteet käyvät molemmin puolin todella kuumina. Ainakaan et ole tyttärellesi yhdentekevä kun hän sinua kohtaan on noin kapinallinen. Kaikkea hyvää!
Oikeassa lienee tuo läheisriippuvuus-diagnoosi. Taitaa vaan olla pitkäaikainen eikä äkillinen laatuaan. Kyllä jokaisen aikuisen pitää tajuta että lapset ovat lainaa. Kuinka selviäisit jos lapsesi vaikka kuolisi? Monelle niinkin käy ja elämää pitää jatkaa. Lapsiasi et menetä mihinkään kun lähtevät kotoa!!
Aika lintukodolta elämäsi kuullostaa. Moni menettää miehensäkkin toiselle... kaikkea ei voi pitää itsestäänselvyytenä.
Moi,
Tänä kesänä se vihdoin tapahtui, kuopus muutti kotoa pois. Esikoinen muutti heti pois, kun oli mahdollista muuttaa ja ihan tarkkaan en muista oliko edes täyttänyt 18v ja perusti ihanan perheen.
Yksityiskohtia kuopuksesta en rupea kertomaan, mutta ihanaa olla yksinään kotona ja järjestää oma koti uudestaan. ;)
Rok rok
Hei, itsekin olen onnellinen kun lapset muuttavat pois jaa saa tosiaan laittaa kodin itselleen mieleiseksi ja aah, ihana oma rauha vihdoinkin! Aikaansa kutakin sanotaan.
Pullantuoksuisen, aina valmiina, ja saatavilla olevan äidin aika on ohi. Sinulla ja minulla,,, lapset on lainaa, jotka ei koskaan kuitenkaan häviä elämästä ja äidin sydämestä. Lapsesi pitää sinua kädestä vain hetken, mutta sydämestäsi koko elämän.
Olen itse elänyt vaiheen elämässäni jolloin anoppini päällepäsmäsi kaikkea,,, se oli raastavaa ja raskasta, elämänkoulua pahimmillaan,,,
Omaa elämääni peilaten päätin etten sekaannu lasteni elämään kun muuttavat pois kotoa, en myöskään "kasvata" lapsiani, vaan yritän ohjata oikeaan suuntaan ja olla tukena kaikenlaisissa päätöksissä.
Nyt iloitsen siitä kun nuoret tulevat kotiin, yksin ja yhdessä. On hauska kokoontua ruokapöytään, kuulla kuulumisia vaihtaa mielipiteitä ja nauttia elämisen eri aikakausista. Mieheni kanssa teemme elämysmatkoja toistemme sisimpään (niin fyysisesti kuin psyykkisesti) ja viettämme aikaa enemmän yhdessä kuin aikaisemmin. Suhteemme on tietenkin ajan saatossa hiipunut, mutta on hauskaa lämmitellä sitä uudelleen ja löytää uutta sisältöä elämäämme.
Olen huomannut kuinka lasten muutto on kasvattanut minua. Elän uutta elämänvaihetta, johon totutteleminen on vaatinut kyyneleitä, uskoa nuoriin, puolisoon ja ennenkaikkea itseeni.
On hienoa kun ei ole riippuvuutta vaan aitoa tunnetta siitä, että on saattanut omat nuorensa ulko-ovelle, jonka edessä olevat rappuset ovat rosoiset, mutta puhtaat.
Elä nyt hetkessä ja nauti siitä, ajattele; Kohta korjaan uutta satoa, pieniä varpaita ja sormia kosketeltavaksi ja sitä suurta tunnetta sinne sydämeen kun ne meidän pienet tuovat pienenpieniä meidän elämäämme.
Voimia Sinulle, katso peiliin, hymyile, taputa poskelle ja sano,,, melkoisen mukava mimmi.
Näinhän sen pitääkin mennä. Lapset kasvavat ja aloittavat oman elämänsä.
Olet antanut heille hyvät eväät ja nyt vain seurailet sivusta.
Apua annetaan, jos sitä todella tarvitaan. Ja elämä jatkuu...
Kiitos ihanasta tekstistäsi! Olen onnellinen puolestasi!
Ehkä auttoi se että lapsia oli niin monta. Kahdeksan synnytin; todellinen menetys oli se kun 5-vuotias tuttäreni tapaturmaisesti kuoli. Se että lapset muuttivat pois kotoa ei ollut mikään menetys; enhän ketään ole menettänyt näistä seitsemästä. Suhde on muuttunut, kasvanut, kehittynyt toisenlaiseksi. Olen jatkuvasti enemmän ja enemmän onnellinen lapsistani, heidän elämästään, heidän lapsistaan ja jopa heidän lapsenlapsistaan. Elän rikasta monipuolista elämää ja nautin jokaisesta päivästä. Olen onnellinen siitä että olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa ja että minun kauttani uudet elämät jatkavat elämän kokonaisuutta.
Itse odotan ja pelkään sitä hetkeä, mikä lähenee koko ajan. Tiedän, että heistä on päästettävä irti, kun se hetki tulee, ihan kohta.
Tiedän, että he pärjaaävät. He voivat myös aina luottaa, että saavat tarvitessaan apua ja neuvoja minulta. Silti se tuntuu haikealta. Nyt pitää vaan ajatella itseä uuden edessä ja ottaa tästäkin vaiheesta kaikki irti.
Meidän nuorimmainen on irtautumassa ja tuntuu ihan samalta. Tyhjältä.
Minä tosin olen viisikymppinen isä ja ehkä outo lintu tässä suhteessa, mutta kuvasit niin hyvin miltä minustakin tuntuu. Lapset ovat olleet parasta minun elämässäni ja vanhempien sisarusten poistuminen on tapahtunut vähemmällä "tuskalla". Nyt, kun nuorimmainenkin lähtee, niin olo on tyhjä. Jos vain voisi elää lasten nuoruuden uudestaan. En sen takia, että jotain tekisin eri tavalla, mutta ihan vain saman haluaisin elää uudestaan.
Osa kollegoista on kertonut heidän olleen niin tyytyväisiä lasten lähdettyä. Nuorimmaisen poistuttua on kuulemma shampanjaa on juotu ja huone otettu parempaan käyttöön. Minä en voi heitä ymmärtää.
Voin ainoastaan toivoa, että he asuisivat mahdollisimman lähellä meitä. Puhelimitse toki olemme yhteydessä useita kertoja viikossa.
Kohta alkaa syksyn työkiireet, eikä tätä asiaa toivottavasti ehdi samalla tavalla surra. Ennen kuin jouluna....
Voimia Sinulle aloittaja ja kiitos kirjoituksestasi!
Tuossa tilanteessa viisikymppiset miehet vaihtavat nuorempaan vaimoon, kun kuvittelevat, että kaiken voi tosiaankin aloittaa uudelleen. Millainen on parisuhteen tila, jos lasten normaalia aikuiseksi kasvamista ja kotoa irrottautumista ei tahdo kestää???
Miksi ihmeessä minä haluaisin erota lasteni äidistä ja vaimostani. Miten parisuhteeni hyvyys riippuu siitä, että kaipaan yhteisiä harrastushetkiä ja keskusteluja lasteni kanssa. Etenkin nuorimmaisen, joka oli muutaman vuoden ainoana kotona.
Kaipaan sitä paljon puhuttua yhteistä "laatuaikaa", jonka takia lapset yleensä soittavat nimenomaan minulle, vaikka heillä onkin erinomainen suhde myös äitiinsä. Meillä ei lapsia koskaan kasvatettu. Me olimme ikään kuin lauma, jossa oli vanhemmat ja pennut. Esimerkin voima on toiminut hienosti.
Luit huonosti tai sitten et ymmärtänyt lukemasi. Vaikka olo on tyhjä varsinkin näin lomalla, niin en sanonut joutuvani lääkitykseen tässä tilanteessa. Enkä kuvitellut voivani aloittaa kaikkea uudestaan, vaan esitin kirjallisena toiveen, jonka toki tiedän olevan kaikissa suhteissa mahdoton. Silti kaipaan niitä aikoja...
En missään tapauksessa ole koskaan uhrannut puolta sekuntia ajatukselle yrittää elää elämäni paras aika uudestaan uuden vaimon ja hänen kanssaan tehtyjen lasten kanssa. Vaikka vaimo ja lapset olisivat nuoria, niin minä en nuorru. Nuorempi vaimo on siis täysin hölmö ajatus!
Mutta luotan siihen, että pääsen isoisän rooliin, joka ystävieni mukaan hyvinkin korvaa poislähteneet lapset.
Yh-äidin kommentti parisuhteen tilasta on syytä asettaa hänen oman parisuhteensa epäonnistumisen taustalle. Kun oma suhde epäonnistuu, niin silloin mielellään haluaa muidenkin parisuhteen epäonnistuvan ja/tai haluaa epäillä sen epäonnistuvan.
Mekin käymme mieheni kanssa samanlaista pesän tyhjentymistä lävitse. Kuopuksemme lähti armeijaan ja onhan se outoa kun kotona on aika hiljaista. Onneksi hän sentään käy viikonloppuisin kotona ja olemme muutenkin yhteyksissä viikon mittaan. Siskonsa kotoa muutto ei ehkä ollut ihan näin haikeaa, koska pesä ei kokonaan tyhjentynyt. Oman vanhenemisensakin joutuu kohtaamaan nyt eri tavalla.
Liittyisiköhän tuo kaipuu jotenkin siihen, kuinka läheisiä perheessä on oltu ? Meillläkään ei ole kasvatetu lapsia, olemme vain yhdessä tehneet kaikenlaista. Tämä on ollut osin pakonkin sanelemaa, koska isovanhempia ei ole ollut mukana arjessa eikä juuri muitakaan sukulaisia. Ajattelimme aina mieheni kanssa, että sinne minne lasten kanssa ei voi mennä emme mene. Ja hyvin on toiminut. Olemme olleet aika perhekeskeisiä ja lasten tarpeet etusijalle asettavia. Ja olemme ajatelleet, että kun lapset lähtevät, meille jää taas enemmän kahdenkeskistä aikaa. Olen valtavan kiitollinen siitä ajasta, jonka olen saanut viettää lapsieni kanssa. Ja kaipaan niitä aikoja, elämä oli yksiselitteisempää toki.
Minusta kaipuu on hyvä merkki, sehän kertoo siitä, että on tunteva ihminen. Minusta tämä muutos on aivan mullistava, vertaisin sitä siihen kun vauva tulee taloon. Ja kaikki kyllä muistamme kuinka maailma mullistui sen jälkeen. Tyhjyys kertoo minusta osaltaan siitä, että tuntee itsensä tarpeettomaksi - ei se ole outo tunne minullekaan. Lisäksi perheeseen tulleet rutiinit, jotka ovat muotoutuneet lasten myötä, pitää nyt muotoilla uusiksi. Onhan kaksin jääminen ihan käytännössäkin iso muutos. Kunhan saa rutiinit kohdalleen, se voi helpottaa tyhjyyden tunnetta.
Mutta, mutta. Hämmästelin hiukan itsekin kun eräänä päivänä tunsin helpotusta, ettei enää tarvitsekaan rynnätä kotiin, miettiä ruokailuja ja muita rutiineja vaan voi vapaasti touhuta omiaan. Ja jotenkin niihin lapsiinsakin saa otettua aikuismaisemman suhtautumistavan kun ovat vähän etäämpänä. Ja kyllähän äidiltä neuvojakin vielä kysellään.
On erittäin hienoa kuulla myös miehinen kommentti asiaan. Miehilläkin on tunteet. Olen samaa mieltä kanssasi ettei mikään muu uusi voi korvata millään muotoa, omaa lasta.
"Meillä ei lapsia koskaan kasvatettu. Me olimme ikään kuin lauma, jossa oli vanhemmat ja pennut. Esimerkin voima on toiminut hienosti. "
Ei kasvattaminen ole mikään kirosana. Laumassa, jossa on vanhemmat ja pennut, vanhemmat nimenomaan kasvattavat ja opettavat pentujaan. Ihmeellisiä ovat sinun pentusi, jos ovat kasvattamatta oppineet elämästä kaiken.
Ehkä ilmaisin itseni huonosti. En ole koskaan halunnut nousta kasvattajan rooliin ja nimenomaan tietoisesti kasvattanut lapsia. Yhtään kasvatusopasta ei ole luettu, eikä kenenkään kasvatusneuvoja ole kuunneltu, vaan aina on tehty niinkuin hyvä tulee.
Totta kai säännöt ovat olleet ja joskus jopa näpäytys on ollut tarpeen. Mutta pääsääntöisesti ankarampi puhe riitti. Mutta esimerkiksi asioiden hyvin tekemiseen, muiden huomioimiseen, alkoholin sivistyneeseen käyttöön, kiroiluun tms. ei ole kasvatettu. Tässä ovat oppineet esimerkin voimalla. Esim, koulunkäyntiin en ole puuttunut yhtään kertaa.
Yhtä (kahdenkymmenen vuoden takaista vaimon kanssa kahdestaan tehtyä lomamatkaa) lukuun ottamatta kaikki lomat on vietetty lasten kanssa. Toki ovat olleet välillä isovanhempien luona hetkittäin, mutta yleensä aina joku lapsista oli kotona.
Ehkä ne vanhemmat, jotka haluavat viettää lomansa kahdestaan rauhassa ilman lapsia eivät tunne eron haikeutta lasten lopullisesti poistuessa. Heille lapset ovat ilmeisesti olleet aina hivenen "välttämätön paha", joka estää vapaan elämisen. Heille se suotakoon, mutta kaikilla ei ole näin.
Niin, minusta on ikävää kun tässäkin keskusteluketjussa tituleerataan helposti läheisriippuvaksi sellaisesta asiasta, joka on mielestäni aivan normaalia. Eli että vietetään perheenä yhdessä aikaa ja tehdään lasten eteen asioita. Sehän on valinta ja sen tekee rakkaudesta. Eiväthän lapset rakkaudesta pilalle mene. Ja saa itsekin kokea lasten kanssa sellaisia asioita, joita ei muuten tulisi koettua. Se on rikkautta se.
Se on sitten eri asia, jos ei päästä lastaan itsenäistymään vaan saa lapsen tuntemaan syyllisyyttä lähdöstään. Mutta siitähän ei ainakaan omalla kohdallani ole kysymys. Olen ihan hyvillänikin, että poikani suunnittelee armeijan jälkeen pois kotoa muuttamista, kun opinnot alkavat. Mutta ei se tosiaan luopumisen surua estä.
Aika paljon näissä keskusteluissa kommentoidaan ymmärtämättömästi ja tylysti ihmisten tuntemuksista. En tiedä, olenko tavallista herkempi, mutta kauhistuttaa kyllä jos maailma on tylyyttä täynnä ja mitään ei saisi surra tai mistään tuntea haikeutta.
Eihän ole tarkoituskaan että aikuiset lapset asuvat vanhempiensa kanssa. Yhdessäolemisen muoto muuttuu väistämättä, ja niin pitääkin olla. Täällä oli vähän aikaa sitten keskustelu jossa tilanne esitettiin aikuistuvan nuoren näkökulmasta: miltä tuntuu kun mamma roikkuu helmoissa eikä anna itsenäistyä, kyseenalaistaa kaikki valinnat ja työntyy kutsumatta kylään neuvomaan, vaatii käymään lapsuudenkodissa, tuputtaa rahaa ja haluaa päättää kaikesta.
Tiedän kyllä että äidistä voi tuntua katkeralta ja pahalta, kun nuori pärjääkin omillaan , ei tarvitse äitiä päivittäin eikä pidä enää yhteyttä kuin korkeintaan silloin kun tarvitsee jotakin, mutta tämä on niitä väistämättömiä tosiseikkoja jotka kuuluvat vanhemmuuteen.
Äitinä oleminen on dynaaminen tila. Hätä ja huoli lapsista jatkuvat tietenkin myös sitten kun he ovat maailmalla, mutta täytyy muistaa että lapset eivät ole olemassa vanhempiaan varten. Sopii toki toivoa että heiltä saisi apua sitten kun omat voimamme hiipuvat.
lyhytaikaiseen sairaalahoitoon, koska masennuin niin syvästi lapseni lähdettyä että itkin ja mietin vain elämäni lopettamista ollessani saikulla.
Tosin olin yh ja olimme aina olleet kahden joten mulle ei jäänyt edes sitä puolisoa rinnalle. Se oli yksi elämäni raskain vaihe, mutta lopulta valo alkoi näkyä.
Tunnistin vihaa lastani kohtaan kun kävin ekan kerran hänen asunnossaan. Seuraavaan muuttoon jo kykenin osallistumaan mutta itkin aina kaikki illat.
Odotin hänen vierailujaan kuin lehmä kesää?
Nyt hän on ollut omillaan jo kymmenisen vuotta ja puhumme usein puhelimessa pitkiä puheluita. Huoli on sydämessä ettei mitään pahaa sattuisi (onnettomuus, sairastuminen) mutta näin on jatkettava.
Kovin on oloni välillä yksinäinen mutta tähän alkaa tottua.
Koita sinäkin touhuta kaikenlaista mitä maanpäältä löytyy ja ennenkaikkea sitä mikä kiinnostaa ja mihin ei ennen ole ollut aikaa !!!!
Ymmärrän sinuakin, koska luulen että olin itsekkin ajoittain masentunut, koska olin melkein samassa tilanteessa kuin sinäkin ja aika ajoin en saanut aikaseksi mitään. Mikä lie masennus mutta hyppäsin aina pystyyn ja tulin iloiseksi nähdessäni poikani kotiovella ihan oikana ja elävänä.
Kirjoitin pitkästi jo tuossa ketjun aoittajalle hetki sitten. Nimim. Äiti edelleen
Ei voi muuta sanoa!
Narsisti nauttii muiden huomiosta ja esiintyy mielellään. Mä olen piiloon vetäytyvä äiti, joka ikävöi terveellä tavalla lastaan, joka toki on jo aikuinen.
Meillä on hyvät välit ja elämään yksin alkaa tottua. Toki nuoren vierailuja kaipaan ja ikävöin häntä. Se on kuule RAKKAUTTA isolla R.
Joten hoida oma narsistisi kuntoon, jookosta?
Älä ota kantaa asioihin, joita et voi pikkuisessa mielessäsi ymmärtää.
Niin tuttua,niin tuttua! Mulla viikonloppu ollut yhtä itkun tuherrusta,piilossa tietysti..Vanhin poika kihlautui yllättäen.Ihana juttu,muttei edes mammalle ilmoittanut,fb:stä siskonsa luki,kun pojan kihlattu oli sinne kirjoittanut..Mut onnellinen olen silti heidän puolestaan ja toivon kaikkea hyvää.
No tytär sitten muutti Hesaan työn perässä,vaikka täällä pohjoisessakin oli samaa työtä tarjolla ja olisi saanut ilmaiseksi tässä asua..Mut kokeilkoon siipiään,onnea hänelle :)
On vaan niin kauhea huoli,ettei mitään pahaa tapahtuisi.Kun tietää,kuinka tiukille lapset joutuu,tuntuu pahalta..Haluais suojella omiaan ja tasoitella arkea,kun on itse hakannut päätään seinään..Mutta jokaisen tehtävä valintansa ja erheensä..Niinhän se menee..Voimahali sulle,tiedän just miltä tuntuu!
Olen myös murehtinut samanlaista asiaa. Valmistautuminen lasten itsenäistymiseen alkoi jo heidän syntymästään. Ajattelin kaiken aikaa että lapset eivät ole minun vaan he ovat omia itsejään kasvamassa ja kehittymässä omiksi persoonikseen. Mutta minulle on annettu suuri onni ja etuoikeus olla heidän äiti ja nauttia heistä! Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain nähdä heidän kasvavan ja olla heille tärkeä.
Äitiyshän ei tietty lopu siihen kun lapset muuttavat pois kotoa vaan jatkuu lasten tukemisena aina hautaan asti. Nyt kannattaisi vain yrittää keksiä jotain itselle sopivaa ja mielekästä tekemistä kun lapset eivät enää äitiä kauheasti tarvitse.
Eiväthän lapsesi muuta eri planeetalle,vaan kotoaan pois. Nykyaikana on helppoa pitää yhteyttä lapsiinsa,menet vain kauppaan ja ostat matkapuhelimen,sellaisen jossa on kamera. Nyt voit ihan livenä höpötellä lastesi kanssa päivittäin ja molemmat näette toisenne. Tällainen puhelin on tosi helppokäyttöinen,opit ihan varmasti sen käytön. Joskus sitten kun innostut,niin matkustat omalla autolla,tai bussilla lastesi luokse,helppoa eikö totta! Eli, hätä ei ole tämän näköinen,selviät aivan varmasti lastesi lentäessä pesästään,tai ihan sieltä asunnosta.
Kannattaa myös kysyä niiltä lapsilta, haluavatko he livenä höpötellä kamerapuhelimellä äiskän ja iskän kanssa joka päivä. Voi kääks.
Päästäkää nyt penskoistanne irti, vai eikö teillä ole ollut omaa elämää penskojen ohella. Naiset varsinkin elävät vaan lapsilleen ja niitä pelottaa jäädä ukon kans kaksistaan. Älkääkä rimputtako ja häiritkö lapsianne päivittäisillä puheluilla. Hankkikaa oma elämä, jos vielä osaatte. Ja seuraavaks sitten odotellaan, millonkahan ne tekee niitä pikkusia, kun ois kiva olla mummo, huh huh...
oma elämä. Sitten voin kommentoida puuttuuko se.
Et taida osata vastata, vaan olet vain kuullut moisen hienon lauseen.... :D
Hei,
Eksyin lukemaan tätä ketjua vaikka eri kohderyhmään kuulunkin. Tuot vain mieleeni äitini, joka nyt kamppailee samassa vaiheessa. Toisin kuin sinä, hän on tuonut esille ajatuksensa ja tunteensa meidän lasten pois muutosta. Se on mielestäni auttanut meitä kaikkia sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Hän usein sanoo, että on samaan aikaan iloinen, surullinen, ahdistunut, helpottunut, turhautunut... ja ties mitä kun olemme kotona tai kun olemme muuttamassa pois. Mutta tämän tietäminen on auttanut, vaikka ne / me nuoret olemmekin intoa puhkuvina lähdössä kohti suurenmaailman seikkailuja on se aina rankkaa ja lapsesi saattavat kamppailla samojen tunteiden kanssa kuin sinäkin. Puhukaa.
Eikä se vanhemmuus siihen lopu kun ovi kiinni paukahtaa, aina tulee niitä hetkiä kun äitiä tarvitaan, ruoka palaa pohjaa kolmatta viikkoa putkeen, vakuutus asioissa on ongelmia, kelan papereiden täyttö ei suju tai pyykinpesu ei innosta. Äiti sinä tulet silti aina olemaan:)
Muistan vielä hyvin, kun ensimmäinen lapsemme muutti pois kotoa, itkin sen illan ja katsoin tyhjää huonetta. Mutta kotona olivat vielä kaksi nuorempaa eikä tyhjä tunne kestänyt kovinkaan kauan. Nuorimman muuttaessa osasimme jo nauttia miehen kanssa kahdestaan olosta ihan eri lailla. Löysimme yhteistä aikaa , harrastusta ja puuhaa enemmän. Lapsille on ollut aina ovi auki , jos on tullut vastaan karikoita elämän tiellä.
Alkuaikoina tuli kutsuttua lapsia usein viikonloppuna syömään ja perheen perustamisen jälkeen perheineen ja myöhemmin lapsineen. Se tapa lujitti myös lasten perheiden tutustumista ja yhteisöllisyyttä. Ovat edelleen hyviä kavereita ja lastenlapset viihtyvät yhdessä .
Poikani ainokaiseni, silmäteräni, ykköseni, muutti jo 7 kk sitten kotoa pois yhteen tyttöystävänsä kanssa ja vieläkin kaipailen kaipailen häntä niin.
Välimatkaa on vain 50 km joten voin käydä heillä helposti kyläilemässä ja poikani, vasta 19 v, on käynyt luonani kerran viikossa yksin ja tyttiksensä kanssa.
Hänkin ikävöi kotikaupunkiaan ja vielä täällä olevia kavereitaan ja kai minuakin ;)). Näkeminen rauhoittaa kummasti minua. Aion säilyttää hänelle (heille) vierashuoneen ihan omaan käyttöönsä. Olen myös sanonut että aina voi palata ja aina on tervetullut kotiin oli tilanne mikä tahansa.
Tosin pojan opiskelupaikkakunnalle olisi täältä turhan pitkä matka, mutta ei mahdoton.
Näkemisen lisäksi olen saanut vertaistukea ystävättäriltäni yksinäisyyteeni. Olen nimittäin yksin asuva. Erosimme 5,5 vuotta sitten.
Minulla on miesystävä jonka tapasin yhteisen harrastuksemme piiristä kolmisen vuotta sitten. Etäisyyttä on kuitenkin 150 km ja kummallakin on omat työnsä omilla kotipaikkakunnillamme. Hän ei täysin yksinäisyyttäni ymmärrä koska on eronnut jo melkein parikymmentä vuotta sitten ja tottunut yksineloonsa mainiosti ;)). Yhteenmuuttoa emme uskalla yrittää. Suhde pysyy yllättävän hienona näin etänä.
Harrastuksia ja ystäviä minullakin riittää. Olen nyt ottanut uudelleen yhteyttä joihinkin ystävättäriini kun on sitä aikaa. Ajanpuutteessa yksinhuoltajana en ole ehtinyt pitää muihin kuin harrastuspiirin ystäviin yhteyttä yksinhuoltajavuosinani. Työnikin on vaatinut osansa, olen vastannut sielläkin kaikesta yksin.
Vähän jo helpottaa sanoisinko ja hiukan jo olen osannut nauttia tästä runsaasta vapaa-ajastakin. Tosin ikävä on edelleen.
Sinulla on se hyvä puoli että on elämänkumppani saman katon alla. Minä tulen töistä aina tyhjään kotiin ja tiedän että se koti on tyhjä, todella TYHJÄ koko illan, jos ei tule ystäviä kylään.
Olen varmaan näin melenkolinen vaihdevuosienikin vuoksi. Tilanne ei ole siis ihan normaali minulla tämänkään vuoksi.
Tiedän myös että myös minulla on kaikki hyvin samoin kuin pojallanikin. Pitäisi osata olla onnellisempi .... pitäisi osata olla onnellinen kaikkien meidän terveydestäkin.
Samanlailla näytän myös pojalle voivani hyvin mutta olen sanonut myös että kyllä ikävöinkin mutta en jankuta sitä hänelle koska toivon että hänellä olisi kaikki hyvin.
Maalailen nytkin parhaillaan ulkona seiniä ;). Nyt juuri ei ole niin paha olla, näin juuri poikaani 2,5 pv. Olin auttamassa häntä maalaushommissa heidän asunnossaan. Olimme yhdessä ja kivaa oli. Tyttöystävä oli töissä.
Näen tälläviikolla miesystäväänikin ja ainakin yhtä naisystävääni.
Hei minulla on jo palon parempi olo !!!!!! En enään itke kun menen pojan puolityhjään huoneeseen. Kaikki on hyvin.
Toivon sydämestäni että sinullakin on parempi olla 7 kk:n kuluttua. Aika auttaa näköjään. Kyllä minusta vielä hyvä "erakko" tulee ;))
Luulen että ongelmani on ollut myös läheisriippuvuus ja se että olen elänyt kuitenkin enemmän pojalleni kuin itselleni tähän asti.
Meidän tulee nyt odotella mitä elämä vielä meille antaa. Mahdollisesti lapsenlapsia ?! ;)) Toivottavasti paljon. Itsekkin olisin halunnut ainakin kaksi lasta mutta exmieheni löi hanskat naiulaan jo yhden jälkeen. Poika on kyllä todella rakas hänelekkin edelleen.
Hyvin rakkaita on miesystävällenikin hänen omat lapsensa. Hänkin odottelee lapselapsia koska lapset ovat niin ihania hänenkin mielestään.
Sinä selviät tästä hyvin. Tiedän sen !! Tekeminen, meneminen ja lasten tapaaminen auttaa.
hei. enemän minua itkettää se, kun lapset eivät lähde kotoa.Turhanpäivästä leuhkimista tuollainen hempeily.Kaikki on enemmän kuin hyvin sinulla.Kannatta hankkia oma elämä.sehän on elämän tarkoitus, että itsenäistyminen kuuluu asian.Sinulla ei ole tainnut olla mitään vastoinkäymisiä elämäsi varrella.Niin se on kun kaikki on hyvin, niin silloinkin pitää valittaa.
Kommentistasi saa selkeän kuvan, että olet omaan napaasi tuijottava vanhemman ikäluokan pissis.
Valitan, mutta tältä sinä vaikutat....:D
kyynärpääni ristiin ku pennut lentää...ei oo muuta kun hankaluuksia kun 2 tai enempi akkoja on samankaton alla.
Onhan se tietty vaikeata kun lapset lähtevät pesästä.Kaikkeen tottuu.Omat lapseni lähtivät yli kaksikymppisinä.Silloin ajattelin että nyt on aikaa miehen kanssa olla kahdestaan ja tehdä kaikkea sellaista yhdessä mitä ei ollut aikaa tehdä perheen takia.Kuinka ollakaan ,mieheni sairastui syöpään ja muutti paremmille asuinsijoille 4-sairausvuoden jälkeen.Jäin yksin.Oli aloitettava elämäntaival ilman lapsia,ilman miestä.Lähdin opiskelemaan ja muutin toiselle paikkakunnalle.Samalla reissulla olen yhä.Suhde lapsiin on edelleen hyvä välimatkasta huolimatta.Elämme kaik tahoillamme.Lapset rakkaittensa kanssa,minä yksin.Olen kuitenkin onnellinen koska on aikaa itselle ja voi tehdä,olla tai miten vain .Rakkaus säilyy elämänvaiheiden muutoksista huolimatta.Onnea ja ideoita Sinulle joka kipuilet lastesi kotoa muuton johdosta.
Minullakin kaksi vanhempaa lasta aikuisia. Eivät asu enää kotona. Nuorin,teini-ikäinen, on alkanut seurustelun. Olen paljon yksin. On alkanut vaivata vauvakuume. Lemmikkiä en aio ottaa. Tiedän ettei se auta tähän. Tiedän myös että vauva on hullu ajatus,mutta se on todella harkinnassa. Tosin en tiedä tulisinko enää raskaaksi. Olen kohta 40-vuotias. Oma äitini sai kuopuksen 39-vuotiaana. Mitä ajattelette tästä? Pidättekö minua seonneena. Vauvakuumeeni ei ole kumminkaan hetkessä syntynyt. Olen vuosia halunnut neljättä,enkä pääse ajatuksesta.
Niin, sitä on aluksi kuin putoaisi tyhjän päälle, kun ei ole enää ole lapset kyselemässä että miten tämä tehdään, miten minä nyt toimin tai vaikka jakamassa niitä teinien murheita äidin kanssa. Sitä tämä elämä kuitenkin on että irti on päästettävä. Olemmehan joskus itsekkin lentänyt pesästä ja kivaa on ollut aloittaa oma elämä. Äitejä me olemme siitä huolimatta lapsillemme vaikka he pois kotoa lähtevätkin ja jos heille tulee vaikea olla, luulisin että turvalliseen kotiin he palaavat tai ottavat ensimmäisenä yhteyttä. Ollaan ennemminkin ylpeitä että lapsemme haluaa ja uskaltaa itsenäistyä. On myös sellaisia nuoria jotka haluavat kovasti itsenäistyä, mutta kotona on tunne siitä että edelleen on huolta kannettava. Itsenäistyminen on kaikesta huolimatta hyväksyttävä. Minä olen sanonut lapsilleni että kotiin voi palata milloin vain ja neuvoa elämän haasteisiin voi aina kysyä kotoa, vastaamme niin hyvin kuin osaamme. Lapset ovat aina osa meitä vanhempia vaikka lähtevätkin omillensa :)
hyvin voi tehdä vielä neljäkymppisenä. Minäkin olen tehnyt nuorimmaiseni melkein neljäkymppisenä ja nyt, kun viisikymppiä lähestyy niin, meillä on vielä pahnan pohjimmaisena kohta 10 vuotias aivan ihana lapsi. En siis pidä ajatusta hulluna tai sinua seonneena. Useimmat ystävämme elävät melko toisenlaista elämää kuin me, koska heillä ei ole enää kotona asuvia lapsia rajoittamassa menoja. Emme siis istu iltoja baarissa tai matkaile bileristeilyillä.
Mutta kirjoitat olevasi aika paljon yksin. Kyllä vauva kuitenkin sen verran vaativa on, ettei vauvaa yksin enää neljäkymppisenä jaksa hoitaa. Isän pitää sitoutua vauvan hankintaan yhtä paljon kuin äidinkin.
... niin siitä vaan vauva tulemaan !!! Nykyäänhän on paljon nelikymppisiä äitejä ja isiä vielä enemmän. Kokemustakin teillä on jo. En pidä olleenkaan hullumpana ajatuksena.
Just tollasia akat on, voi kun olis vielä vauva ja vielä ja sitku ja taas. Eikö sulla ole omaa elämää, kun täytät vanhana akkanakin pääsi vauva höpinällä..... huh sanon minä..
Mitäpä mies näistä ymmärtää, itselläsi ei taida olla lasta yhtään, vai?
Vauvasta haaveilevalle naiselle siis vastaat "väärin tunnettu". Arvaan kyllä mihin mielestäsi nelikymppinen eronnut nainen soveltuu, työnraatamisen ohella.
Autostako itse haaveilet, vai mikä se oma elämä nyt sitten olikaan..
Mitä se sulle kuuluu montako lasta me naiset halutaan. Mehän ne lapset hoidetaan. Mäkin oon ollu koko avioliiton käytännössä yksinhuoltaja. Enkä oo valittanu ukolle. Mä nimittäin rakastan lapsia. Huolehdin mielelläni toistenkin lapsista. Lapset antaa elämälle merkityksen. Taidan olla vanhanaikainen ku tykkään hoitaa kodin ja lapset. Enkä mä ole vanha. 40-vuotias on vanha vain siinä mielessä, että pystyykö saada enää lapsia.
Minä olen sitten varmaan eriskummallinen äiti, kun olen pienestä pitäen lapsiani työntänyt maailmalle, jonne nyt sitten ovat päätyneetkin, eripuolille maapalloa.
Eikä nuo ole pahemmin minua siitä moittineet, vaan ovat naineet ulkomaille ja viettävät omaa elämäänsä siellä. Minkä nyt silloin tällöin lapsenvahdeiksi kyselevät tulemaan, kun heillä itsellä on työmatkoja muualle aailmaan.
Hankkikaa siis joku videochatti, esim. SKYPE, jolla voitte olla livenä yhteydessä toisiinne.
Se on melkein sama, kuin olisivat tossa ihan vieressä.
Meillä ainakin homma on hyvin hoitunut ja vierailemme lastemme luona ainakin jokatoinen vuosi ja he taas jokatoinen vuosi Suomessa.
Lapset on meillä vain lainassa, kuten mekin ollaan vanhemmillemme oltu.
Minulla ei tuo vauvakuume oikeastaan johdu siitä että lapset on muuttanu pois. Jonkin aikaa oli vaikeaa olla erossa tosin. Olen vain kolmannen synnyttyä vähän väliä potenut vauvakuumetta. Nyt olis ehkä viimeinen hetki tehdä asialle jotain jos aion lapsen vielä saada,kun tuota ikää jo on.
Hei,ymmärrän tunteesi neljän aikuisen lapsen äitinä oikein hyvin.Vuosi sitten nuorimmainen muutti omilleen,se oli todella kova paikka,monet itkut on itketty!Pikkuhiljaa olen alkanut tottua,mutta täysin ei totu koskaan,mielellään muistelee aikoja,kun lapset oli pieniä ja perhe kotona,katselee valokuvia...Sinulla minuun verrattuna hyvä tilanne,et asu yksin,minä jäin aivan yksin asumaan,olen leski ja olen myös eläkkeellä,kavereita vähän.Tässä tilanteessa tuntui maailman lopulta,että nuorinkin muutti omilleen!Kuitenkin meidän pitää olla onnellisia nuortemme menestymisen ja itsenäistymisen johdosta,kannustaa heitä.Pakko on vaan jaksaa itselläkin eteen päin,toivoen,että joskus löytyis ystävä rinnalle...Tsemppiä Sinulle!
Kiitos Marielli viestistäsi! Minäkin olen eläkkeellä ja olen yksinäinen. Vain pari ystävää joita näen viikon-parin välein. Minua ahdistaa yksin olo. Lisäksi olen sellainen etten vain pysty ystävystymään vieraiden ihmisten kanssa. Ei tule siksi lähdettyä mihinkään.
Minulla on myös ollut suurten muutosten vuosi. Viime syksynä pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle ja samaan syssyyn tytär lähti pois kotoa. Hän muutti 250 km päähän yksin asumaan ja töihin. Soittelemme noin kerran viikossa pitkiä puheluita ja useammin jos on asiaa.
Poika muutti kaksi kuukautta sitten omilleen. Minä jouduin vaihtamaan pienempään asuntoon ja olen nyt ollut tässä uudessa asunnossa reilun kuukauden. Tuntuu että samalla tuli siivottua menneisyyden rojut pois nurkista ja aloitettua puhtaalta pöydältä.
Olin yksinhuoltaja 13 vuotta ja koko sen ajan asuimme lasten kanssa siinä asunnossa josta nyt muutin pois.
Minun täytyy todeta että etukäteen murehdin enemmän lasten kotoalähtöä kuin nyt kun se on tapahtunut. Viihdyn oikein hyvin yksin siistissä uudessa kodissani. Olen kasvattanut kaksi ihanaa, ajattelevaa, tuntevaa, normaalia nuorta ihmistä. Minulle oli ilo elää heidän kanssaan ja niin kauan kun olen elossa he ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Silti nautin nyt tästä elämäntilanteesta täysin.
Ei tuosta ole ennenkään kukaan selvinnyt. Onkohan sinulla tarpeeksi tekemistä? Muutakin kuin sen oman navan kaivelu.
Uskoisin että Äidilläsi on kokemusta aiheen tiimoilta, sikäli kun et enää asu hänen siipiensä suojissa. Tekstistä päätellen noinkin saattaa olla. Saatat olla muuten maailman ainut ihminen jolle tulee käymään noin että lapset lapset kotoa lähtevät.
Elä omaa elämääsi lapsiasi tukien, et heissä kiinni roikkuen. Lapsilla on omakin juttunsa.
koko ajan pikkuhiljaa. On ollut tuskallista nähdä omien vanhempiensa hiipuminen ja kuolema, lapsuusmaisemien muuttuminen, omien sisarusten vanheneminen ja huomata, ettei itse olekaan enää "se nuorin" työpaikalla. Elämä on luopumista milloin mistäkin. Äitiys on jotain spesiaalia, huoli ja toisaala ilo omistaan ei katoa vielä kuolinvuoteellakaan. Äitini tästä esimerkkinä. Oma ainoa lapseni on nyt teini. Pehmolelut ovat jääneet ja siirtyneet minun "hoitooni". Pihalla ei juokse lauma samanikäisiä vaan ollaan "kaupungilla". Pian hän on jo mies. Nyt vielä joskus surkuhetkellä saan lastani lohduttaa, silitelläkin. Monia riemastuttavia hetkiä saan myös viettää hänen seurassaan iltaisin (vitsit, laulut, tv-ohjelma yms.). Muistan, miten oma äitini kertoi, miten puhelin ei enää soi, kun olin muuttanut kotoa pois; miten hän joskus jopa pyysi minua muuttamaan takaisin kotiin. Olin ylpeä, että olin lähtenyt; että pärjäsin. Niin kuuluu ollakin. Ja äidin on oma "menetyksensä" surtava ja mentävä eteenpäin. Jonain päivänä ehkä sitten lapsenlapset taapertavat mummon luona. Sitä silmällä pitäen on pidettävä hyvä huoli itsestään. Tässäpä siis yksi kehitystehtävä ihmiselossa. Kyllä me, siskot, tästä selviämme. Minäkin sitten aikanaan, vaikka poika on kaikki kaikessa. Ainokaisemme.
Kolmen kotoa lähteneen lapsen äitinä toisaalta ymmärrän, mutta kuitenkaan en. Lapsesi ei ole kuolleet, vaan elävät nyt omaa eläämäänsä.Lasten pois muutto on pitänyt jo tiedostaa aikoja sitten jos haluaa antaa heille oman elämän. Aina kun lapsi muutta kotoa pois jää tyhjä tila ja miten siihen suhtautuu on vain itsestä kiini. Itse olemme olleet mieheni kanssa kannustamassa ja auttamassa heidän muutoissaan ja muutenkin alkuun heidän haluammalla tavallaan. Onhanse pois muuttaneellekkin aikamoinen elämän muutos ja siinä ei äidin nyykyt ainakaan kannusta, on muuten melko ristiriitainen tilanne, sen tiedän omasta pois muutostani ja sellaista en halua että kukaan lapsi joutuu kokemaan. Nauti että lapsesi elävät ja voivat hyvin ja ovat onnellisia ja ennen kaikkea päästä irti. Eivät lapsesi ole hävinneet minnekkään.
Lapset ovat vaan käymässä meillä, eivät asumassa. Minusta on nautinnoillista seurata kuinka vereni ja lihani jatkumot painivat samojen ongelmien kanssa kuin itse heidän iässää kotoo läksiessäni, kuitenkin voittajina selviten. Joka päivä ei ole voitokas mutta suunta on oltava ylöspäin kuin valtion taloudella jottei tule noutaja.
Mielestäni liian raskaasti nämä luonnolliset elämään kuuluvat ja iloiset asiat ottavat ihmiset ovat ehkä päässeet elämässä liian helpolla ja marisevat siis paremman aiheen puutteessa jopa lasten itsenäistymisestä. On äitejä, joilta on kuollut, pahoinpidelty ja tapettu lapsia tai joiden lapset makaavat sairaalassa vakavasti sairaana, halvaantuneena ja vammaisina lopun ikää eivätkä koskaan, ikinä saa mahdollisuutta "muuttaa pois kotoa". Selviät tällä konseptilla: Mene hyvä ihminen käymään vaikka lasten syöpäosastolla jne niin jopa ne omatkin asiat menevät oikeisiin mittasuhteisiin.
Sellainen ihminen, joka on paljon kärsinyt ja nähnyt lasten tuskaa, ei jaksa ottaa moista surua asiasta, joka ei ole surullinen vaan tosi ihana eli jos on onnistunut kasvattamaan ihmiset pärjääviksi aikuisiksi ja ovat terveitä ja menestyviä. Tällaisesta luonnollisesta asiasta numeron tekevät ihmiset eivät siis omaa mitään muuta kokemusta, mihin näin "järkyttävää" asiaa kuin lasten poismuutto voisi verrata.
Eihän ne lapset sinulta mihinkään häviä tai katoa!! Onhan aikuisilla ihmisillä tarve elää itsenäistä elämää ilman sinänsä hyväätarkoittavaa kontrolloimista ja päällepäsmäröintiä. Kauheaahan se on tavata näitä peräkammarin poikia, jotka eivät lähde kotoa kulumallakaan ja jotka eivät pärjää ilman äitiä nelikymppisenäkään.
Kuten itsekin arvelet, takana voi olla jotain muutakin kuin pelkkä lasten muutto. Jos tulevat päivät tuntuvat nimittäin ankeilta ja sisällyksettömiltä pelkästään lasten muuttaessa pois? Tuntuu ennemminkin siltä, että suret sitä, että joudut jäämään puolison kanssa kaksin. Jotkut parithan eroavat, kun huomataan lasten muuttaessa pois, ettei mitään yhteistä puolison kanssa enää ole, jos on koskaan ollutkaan. Ei ihme että hirvittää, sehän on oikeasti sama kuin elämä loppuisi. Toinen taas ottaa tämän asian sen oman ja luvallisesti itsekkään elämän alkamisena, eikä loppuna. Näkökulma ratkaisee. Ole marttyyri ja uhri jos niin tykkäät siitä roolista. Muitakin suhtautumistapoja on.
Vaikka periaatteessa ei saisi väheksyä kenenkään tuskaa (eli anteeksipyyntö tässä välissä) vaikka se kumpuaisi vaikka siitä, että ei ehtinyt käydä ostamassa Lidlin tarjousjauhelihaa, niin minua kyllä suututtaa lukea näitä oman äitiyden pyhyyttä ihannoivia tarinoita, joissa itketään ja säälitellään itseä näin lapsellisilla asioilla. Maailmassa on järkyttävia, oikeitakin surun ja tuskan aiheita jota joutuu käymään läpi halusi tai ei ja joissa se henkinen kantti ja äidinrakkaus todella on koetuksella. Itse en kyllä voisi tehdä muuta kuin antaa kipakan potkun itsesäälijöiden persuksille.
kun sottaoeikot lähtisivät
jokaisella normaalilla ihmisellä joka elää tunteittensa kautta !
Lukekaa www.kotkansydän sivuilta asiaa erittäin valaisevasti käsittelevä artikkeli !
Olenkin miettinyt joskus että tunnevammaisella on varmaan helpompaa kuin paljon tuntevalla.
Luulen kuitenkin että me jotka tunnemme paljon, elämme kaikenkaikkiaan kuitenkin rikkaammin. Olenhan kokenut itsekkin vaikean eron tuskat.
Nyt koen voimakkaasti poikani itsenäistymisen, mutta selviän tietenkin tästäkin niinkuin erostanikin. On ihanaa tuntea olevansa voimakas ihminen. Selviytyjä.
Olenhan löytänyt eroni jälkeen ihanan miesystävän, joka juuri soitti minulle. Tuntui erittäin hyvältä kuulla hänen äänensä. Olen tällähetkellä onnellinen. Onneksi en ole tunnevammainen.
En nyt kyllä usko, että pystyt kenenkään tunnevammaisuutta kovin pätevästi diagnostisoimaan ottamalla oman tunne-elämäsi normiksi, josta kaikenlainen poikkeaminen on "vammaisuutta". On vaikea sanoa, missä ne normaalin rajat tässä kulkevat.
Mutta olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että voimakkaasti tunteva, tai voimakkaasti empaattinen ja herkkä ihminen on aina lujilla kriiseissä, (mutta vahvistuu kyllä kovista kokemuksista kun saa selvitymisvalmiuksia tulevaan elämään). On niitäkin, jotka "tuntevat" voimakkaasti oman elämänsä kriisit, mutta eivät kykene tuntemaan empatiaa ja heille toisen kärsimys on yhdentekevä. Tunne-elämältään alikehittynyttä ei tosiaan mikään kosketa, ja sellaiset voivat tehdä toiselle lähes mitä vaan, ilman että omatunto kolkuttaisi vähääkään.
Onnittelut sinulle onnestasi. On taito sekin, että osaa arvostaa onnen hetkiä. Ne ovat niin harvinaista herkkua.
Pitäisikö sinun päästä mukaan? ÄLY HOI! Ei sinun lapsesi ole ensimmäinen joka pois muuttaa.
Sinusta varmaan tulee hankala anoppi kun et osaa luopua lapsestasi.
Typerä kommentti. Et selvästikään ymmärtänyt aloittajan kirjoitusta. Hänhän nimenomaan ymmärtää asian. Hän vain kertoo surustaan, joka on puoleksi iloa. Elämä on sellaista, kyllä tunteistaan voi puhua ja tunteet ovat aina oikeita, ei ole toisten asia mollata niitä. Luopumisprosessi on välillä rankkaa, mutta palkitsevaa lopulta. Kuuluu aikuisuuteen ja myös kertoo aikuisuudesta, jos sitä osaa käsitellä.
typerä ihminen, jolta puuttuu kyky ymmärtää muita. Säälittävä olet!
Minusta tuntuu, että tuossa ei ole mitään kovin kummaa tai outoa. Eikä mitään väärää riippuvuutta. Ensin saamme lapsen, rakastamme ja huolehdimme heistä täysillä, ohjaamme heitä läpi murroiän ja vähitellen päästämme irti. Tottakai se käy kipeää. Sinä olet todellakin onnistunut elämäsi tärkeimmässä asiassa. Muutaman vuoden päästä katselet asioita erillä tavoin, iloitset erilaisista asioista.
Muistan, kun poikani lukion päätettyään lähti opiskelemaan eri paikkakunnalle. Olin varautunut välivuoteen ja hän pääsikin opiskelmaan heti. Tietysti olin ylpeäkin, mutta joka kerta, kun saatoin hänet junalle, oli kuin käsi olisi kiskottu pois, todella surullinen olo. En näyttänyt sitä, mieheni kanssa vain puhuimme. Siitä se lähti, poika on ollut maailmalla jo pitkään ja ihan hyvin menee. En sotkeudu hänen tai heidän elämäänsä, tapaamme sopivin väliajoin, soittelemme jne. Ja, kun se heidän konkkaronkkansa tulee kylään, onhan se kivaa ja hauskaa ja vaikka mitä. Mutta mukavalta tuntuu sitten taas olla ihan rauhassakin. Toki minulla on vielä toinenkin poika, parin vuoden päästä hänkin lähtee. Ei taida jäädä kotinurkkiin, jotenkin on sen oloinen. Ja suru tulee ja menee.. se kuuluu asiaan.
Ja miten mukava onkaan, kun lapsi on irtautunut ja tavallaan palaa takaisin aikuisena riippumattomampana ihmisenä. Ja mukava nähdä sekin, että hän osaa tehdä itsestään jokseenkin onnellisen arjessaan ja selviytyy vastoinkäymisistä ja uskaltaa tulla äidin ja isän luokse hakemaan tukea, jos siltä tuntuu.
Se helpottaa tiedätkös.. elämä muuttuu ja sinä myös.. jotain tulee tilalle ehkä. Ihminen on sopeutuva.
helpotuksesta jos "kakarat" vihdoinkin älyää lentää pesästä näin ei aina tapahdu sillä
löytyy paljon 40-50 vuotiaita peräkamarin poikia jotka aina vaan roikkuu helmoissa!
Mietippä omaa kotoa lähtöäsi!!! Taidat olla narsistinen luonne. Elämäsi sekoaa kun lapsi ei teekään niinkuin haluat. Kaikkea sitä saa täällä lukeakin
Mitä narsismilla on tekemistä sen kanssa, että kaipaa lapsiaan. Entä miksi sotket "minä määrään" -jutut tähän asiaan. Eihän aloittaja ole yrittänyt määrätä mitään. Hän päin vastoin sopeutuu, mutta suree lähtöä. Suremisen määrä korreloi suoraan siihen miten hyvät välit on lasten kanssa. Aloittajalla on ilmiselvästi hyvät.
Sanojen tuntemumuksen lisäksi, sinun kysymyksesi heijastaa omaa ajattelumailmaasi ja kokemuksiasi. Taidat projisoida omia ajatuksiasi lasten määräämisestä... :D
Hei, jonkun toisen äiti!
Kävin itse äsken kirjoittamassa ensimmäisen vuokrasopimukseni, ja muutan kaverini kanssa yhteen. Ikää se keskimääräinen 20 vuotta, joten tuntuu, että oli aikakin(, vaikka tiedän olevani teidän äitien näkövinkkelistä vielä aivan liian nuori).
Arvostan todella sitä, että olet tukemassa lapsiasi muutossa, ja et muutenkin stressaavassa tilanteessa ala painamaan lasta maahan ja täytä jo muutenkin sekavaa mieltä epäilyksellä. Toisin kuin oma äitini.
Kun soitin omasta mielestäni iloisen uutisen kämpän saamisesta hänelle, hän huomautti ensimmäiseksi siitä, että jää nyt yksin, ja kuinka hän pärjää nyt yksinään. (Isäni on kiireinen töidensä kanssa ja matkustaa koko ajan pitkiksikin ajoiksi). Tuo kommentti, osittain kevyellä huumorisävylläkin, herätti minut siitä ekstaasista, mitä olin tuntenut saatuani puhelun kiinteistövälityksestä.
Kuitenkin kehoitan sinua oikeasti puhumaan jossain välissä lastesi kanssa omistakin tunteistasi - niin kuin tasavertaiset aikuiset. Tiedän, että lapset tulevat aina olemaan lapsia, mutta jokainen haluaa silti, että vanhemmatkin osaavat muuttaa suhdetta edes hieman kypsempään suuntaan.
Viime kesän asuin kesätyöni takia erään kaverini perheen luona ja ystävystyin kaverini äitin kanssa. Ennen tätä ystävyyttä minä tänä nuorempana sukupolvena en yhtään ymmärtänytkään sitä, miltä lapsen poismuutto voi tuntua, mutta samaan aikaan kun itse pakkasin omat laukkuni syksyn tullessa tämä ystäväni raahasi pois muuttolaatikoitaan. Epäilen, että monetkaan lapset eivät YMMÄRRÄ, miltä tuo lähteminen vanhemmista voi tuntua (usein me lapset olemme aika itsekeskeisiä, kun te tulette kyseeseen. Me vain otamme mitä tarjotaan, emmekä välttämättä huomaa sitä ihmistä täysin siellä Äiti tai Isä nimikkeen takana).
Tärkeää on myös aloittaa jokin yhteydenpito välittömästi lapsiin ja pitää sitä yllä. Myönnän; itseäni ottaa päähän, kun äiti soittelee ja kysyy, mitä olen syönyt. Mutta tiedän myös, että hän on huolissaan minusta, ja koska olen itse laiska ottamaan yhteyttä niin nämä äitin puhelut ovatkin ainoa keino kertoa kuulumisistani kotiin päin.
Toivottavasti tällainen nuoremman sukupolven näkökulma voisi jotenkin auttaa tuohon pois pesästä ahdistukseen... Älä liikaa haudo sitä sisälläsi, keskustele sekä lapsiesi että miehesi kanssa!
... olet mahtava lapsi !! Olet saanut hyvän kasvatuksen ja mielettömät geenit.
Minäkin kysyn pojaltani puhelimessa että mitä hän on syönyt ja onko muistanut salaatinkin !! ;)))
"onko pylly pyyhitty ja muistettu vaihtaa alkkarit"....
Otan osaa suruusi. Minusta luopumisen tuska on itsekyyttä. Lapsemme ovat vain lainassa. Elämä kulkee, ja muuttuu kaiken aikaa. Jos elämäsi tuntuu tyhjältä, niin katso peiliin siellä on tyhjyyden tunteen syy!!!!!!
joita kommentin kirjoittaja valitettavasti ei ymmärrä. Surullista.
Lapseni 15v, lähti juuri toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Miten siitä selviytyä? Itkettää kovasti, tyttären terveiskirje jääkaapin ovessa. On vaan aateltava niin,että elämä kantaa..
Minulla on jatkuvati ikävä vanhempiani ja nuorempia sisaruksiani jotka asuvat kauempana n. 500 km päässä. Muutin noin vuosi sitten pois kotoa enkä ole vieläkään selvinnyt tästä ikävästä, vaikka itselläni on mies ja lapsi ja kaikki tuntuu meidän elämässämme suht onnelliselta. Joka kerta kun näen vanhempiani ja sisaruksiani ja joudun lähtemään on se hetki aivan hirveä. Jo muutamaa tuntia ennen lähtöä alan tuntea semmosta haikeutta ja kauhulla odotan sitä. En taas näkisi heitä pitkään aikaan. Yritän pidätellä itkua ja hyvästellä heitä ihan hyvillä mielin mutta jossain vaiheessa aina itku tulee. En mahda sille yhtäään mitään vaikka kuinka yritän keksiä positiivista ajateltavaa. Yritän päästä nopeasti tilanteesta pois, sillä en kehtaa itkeä heidän nähden. Lopulta kun pääsen autoon ja kotimatkalle itken täyttä päätä ja sitä saattaa jatkua vaikka kuinka kauan. Olen vanhin lapsi(19v) perheestämme ja ainut joka on muuttanut pois kotoa.
Sisaruksesi ja vanhempasi ovat sinulle todella tärkeitä. Kaikille eivät. Ota vakavasti tämä piirre itsessäsi. Ehkä voisit muuttaa lähemmäs heitä? Ala ajatella tätä vaihtoehtoa vakavasti ja konkreettisesti niin maailma alkaa olla sinun puolellasi. Älä kärsi turhaan ikävää.
Meillä tilanne on aivan toisin. Tyttäremme on jo 30-vuotias. Hän on jättänyt aina opiskelunsa kesken. Hänellä on takanaan joitakin lyhyitä työsuhteita. Tyttäremme on kahdesti muuttanut pois kotontaan avoliittoon ja kerran yksin asumaan. Joka kerta olemme joutuneet avustamaan asumista taloudellisesti kuukausittain. En isänä ymmärrä, kuinka aikuinen älykäs ihminen ei pysty huolehtimaan itsestää. Missään työpaikassan hän ei ole viihtynyt. Nyt hän on hakeutumassa avomiehensä luota opiskelemaan 700 km päähän. Taas vaimoni ja minä joudumme avustamaan näitä henkilöitä taloudellisesti.
Joudutte avustamaan taloudellisesti?
Halusit sanoa: Haluamme avustaa ja siksi teemme niin. Lopettaa aikuisen ihmisen pitäminen lapsena tai hän ei aikuistu koskaan. Jos haluatte tätä, niin toimikaa sitten niin, että siitä on hänelle hyötyä. Tuolla tyylillä hän ei opi ottamaan koskaan vastuuta.
Kyllä aikanaan minäkin odotin että kuopus muuttaisi ja vihdoin olisi oma rauha. Aluksi se oli mahtavaa,
sitten yks kaks tulivatkin häät ja nyt olen tuore anoppi. Pari viikkoa häistä ja näen painajaisia siitä, kuinka
alle kouluikäinen poikani ensin leikkii ja sitten yht äkkiä katoaa, enkä löydä häntä mistään. Muut sanovat lakkaa etsimästä et löydä.. Onneksi oli vaan unta mutta liittynee menetyksen tunteeseen, joka velloo alitajunnassa. Se on niin lopullista, mutta välttämätöntä ja kyllä sitä suree ja itkee....
kirjoitit kauniisti ja juuri siltä miltä sinusta tuntuu. monta oli tosi typerää kommenttia. mutta oli myös asiaakin. ole iloinen että on mies ja kaikki mitä luettelit. minulla yksi tytär jonka olemme saaneet ns ongelmaiseksi kun isä alkoholisti ja minä olin ja olen edeleen se joka huolehtii ja tytär 20v ja asutaan yhdessä. kun seuraan mitä kaikkea meille on vuodet ja ankara elämä tuonut itken usein krokotiilin kyyneleitä. tyttö kyllä valmistui hyvin arvosanoin mutta ongelmat jatkuvat mutta ovat tällä hetkellä ns satu kuntoon osittain pari v kestäneellä aktiivisella terapialla ja nyt syksy tuo myös muuta apua hänelle. minäkin tunnistan itsestäni läheisriippuvaisuutta tytööni mutta katson kyllä että on vielä niin kesken eräinen että on parempi että ollaan vielä yhdessä mutta toivon että saisin olla joskus onnellinen kun kaikki olisi tasapainossa niin minun kuin tyttären kohdalta.
hanki oma elämä. Harrastuksia ja ihania omia menoja. Et ehdi kauaa nauttia siitä, kun tulee lapsenlapset ja olet taas alussa.
Otsikon mukaisesti hanki oma elämä, älä elä lastesi kautta. Voit harrastaa omia juttuja eikä ne lapset mihinkään katoa vaikkei helmoissa enää olekaan. Oletko unohtanut miehesi kokonaan, ehkäpä on aika hänenkin saada huomiotasi. Ja ennenkuin huomaatkaan lapsenlapset pyörivät ympärilläsi.
Em kommentin antaja on ilmeisesti kärsinyt lapsista ja elämä alkaa taas kun heistä on päässyt vapaaksi ja voi toteuttaa itseään ihan vapaasti. Osoittaa äärimmäisen rajoittunutta katsantokantaa ja elämänkokemusta väittää, että lasten kanssa ei voi olla elämää.
Edelleen kommentin kirjoittaja varoittaa jo seuraavan koettelemuksen ilmaantumista. Kohta ovat kauheat lastenlapset häiritsemässä omaa elämää. Ehkä toiset oikein odottavat niitä "koettelemuksia"
Lasten kautta elämisen lopettaminen taas on toinen tyhmä klisee, joka taas ei sovi aloitukseen lainkaan. Eihän aloittaja aikonut elää tai yritä elää lastensa kautta. Hän vain suree elämän väistämätöntä kulkua.
Kuten minäkin omalta osaltani. Minulla on niin mielenkiintoinen ja vauhdikas karriääri sekä harrastukset, että kukaan ei varmasti tule sanomaan "Hanki oma elämä". Silti suren voimakkaasti nuorimmaisenkin lapsen pois lähtöä.
Oma äitini muutti "pois kotoa" kun olin 17 vuotias. Toiselle puolelle Suomea töitten takia. Yritti minua saada mukaan, mutta en halunnut lähteä, ammattikoulu ja kaverit jäisivät.. Äidille sanoin että mene sinä vain ku "vihdoin ja viimein" voit, kun lapset ovat jo aikuisia (minä nuorin) Hyvin on äitin kanssa tultu silti toimeen, kävi n 4 kertaa vuodessa ja soiteltiin viikottain.
Nykyisen mieheni kanssa olin muuttamassa 500km:N päähän hänen kotikaupungista. Ja oli se "helvettiä" mieheni perheen takia... Äiti ei olisi halunnut että poika lähtee, sisko suuttu minulle koska hänen mielestä pakotin mieheni mukaan. Isä oli ainut "avoin" meidän suunnitelmille. Opiskelupaikkaa kun ei löytynyt lähempää, eikä se pahaa tee kun maailmaa lähtee katselemaan. Anoppini on koko elämänsä asunut äitinsä kanssa samassa kaupungissa, appiukko taas muuttanut omasta kotikaupungista tuntejen ajomatkan päähän anoppini luokse...
Eniten minua ärsytti se paapominen anoppini osalta.. Ja hänen mielestä äidin helmasta ei saa päästää missään elämän vaiheessa irti... mitä minä en ymmärrä (vanhempani eronneet)
Tottakai vanhempiin saa ja pitää pitää yhteyttä, mutta ei kait se tarkota ettei lapset sais pois muuttaa?
Vinkkini on näin "lapsen" näkökannasta:
Rohkaise lapsia pärjäämään, älä ala heidän kuullen ainakaan voivottelemaan "kuinka ne minun kullanmurut nyt pärjäävät" Kannusta heitä, vaikka kuinka pahalta itsestä tuntuisi.. Varmasti myös minun äiti on kyyneleitä tirauttanut muuttokuormaa etelään ajaessa.. minun edessä se ei ole sitä tehnyt, vaan päin vastoin kannustanut ja "potkinut takapuolelle" sanoen kyllä sinä pärjäät!!! Ja ne sanat on vieläkin sydämmessäni, ja tiedän tasan tarkkaa että asiat järjestyy aina, oli ne sitten miten huonosti tahansa!
Onnea matkaan!!!
lisään vielä että tulee niitä ilon aiheita paljon! Ajattele kuinka saat valmistujaisjuhlissa kehuja kun omat lapset on valmistuneet hyvin paperein :D ja tulevat perheen lisäykset ym. ei elämä tähän lopu!!
Aloittaja ei esittänyt haluavansa paapoa ja määräillä lapsiaan, vaan ilmaisi surunsa yhden elämänvaiheen päättymisestä.
Täällä liian moni laitta yhtäläisyysmerkit lasten kautta elämisen ja lasten poislähtöä suremisen välille. Ei se niin ole.
Liian moni kommentoija ilmaisi tässä ketjussa sen ettei oikeasti tunne juuri mitään lapsiaan kohtaan. Sääliksi käy sellaisten ihmisten lapset. Heikot eväät ovat saaneet maailmaan....
Taisi olla Valituissa paloissa juttu jossa kolme äitiä pohti "koska elämä alkaa".
Ensimmäinen sanoi että sillä hetkellä kun munasolu hedelmöittyy. Toinen sanoi että sillä hetkellä kun lapsi syntyy. Kolmas totesi että sillä hetkellä alkaa elämä kun viiminenkin muuttaa kotoa:)
Meidän vanhin lähti kotoa 19 vuotiaana ja perusti perheen. Nuorimmainen lähti pari vuotta sitten omilleen. Ja täytyy sanoa että on kiva elää miehen kanssa kahdestaan. Eivät ne muksut mihinkään ole kadonneet. Käyvät kylässä suht usein, ja lapsenlapset ovat aivan ihania. Hei, tämähän on luonnonlaki.
Nuo ovat täysin normaaleita tuntemuksia. Jos sellaisia ei ole, vaan vanhemmat iloitsevat kun pääsevät lapsistaan eroon, ei taida vanhempien suhde lapsiin olla kovin hyvällä mallilla.
se, että iloitsee saaneensa lapsensa siihen jamaan, että nämä osaavat irrottautua vanhemmistaan, on normaalia. Se hetki, että on iloinen kun "pääsee lapsistaan eroon", on vaihe, että huomaa osanneensa katkaista napanuoran ja antanut heille ilmatilaa. Monet "rakastavat" vanhemmat roikkuvat aikuisissa lapsissaan ja näiden perheissä niin, että tuhoavat lastensa avioliitotkin hämähäkinseitillään.
Kummallista minusta taas on se, että tällä palstalla pitää hakea vertaistukea. Se on minusta merkki siitä, että on niin "omistautunut" lapsilleen, ettei normaalia ystävyysrinkiä ole saanut ympärilleen, jossa voisi vaihtaa ajatuksia elämänsä uusista kuvioista. Ilmeisesti silloin lasten aikuistuminenkin on niin voimille käyvää.
Täällä menee puurot ja vellit sekaisin, kun kahdenlaiset vanhemmat puhuvat asioista.
Vanhemmat voisi jakaa kahteen leiriin sen perusteella miten he ovat halunneet omaa aikaa harrastuksilleen sekä puolison kanssa kahdenkeskeisiä lomia ja laatuaikaa. Ilman häiritseviä lapsia. Ne jotka ovat halunneet olla mahdollisimman paljon ilman lapsia jo näiden asuessa kotona, eivät ymmärrä tätä hössötystä. Nythän niistä päästiin lopullisesti häiritsemästä.
Sitten ovat ne vanhemmat, jotka ovat halunneet viettää aikaa lasten kanssa ja jotka surevat lasten muuttoa pois kotoa. Tässäkin keskustelussa sanotun perusteella, he eivät riipu lapsissa tai estä heidän aikuistumista. Kunhan haikeana surevat yhteisen ajan päättymistä.
Ensin mainitulla ryhmällä ei lähtökohtaisesti voi olla samanlaiset lämpimät suhteet lapsiinsa, kuin jälkimmäisellä. Tämän takia heitä jopa ärsyttää lapsista hössötys. Hyvät suhteet he tulkitsevat lapsista riippumiseksi, heidän kauttaan elämiseksi ja kehoittavat hankkimaan oman elämän.
Ensimmäisen ryhmän ihmiset eivät rakasta oikeasti ketään. Puolisoa voi vaihtaa tuosta vaan, eikä oikeita ystäviä ole. Jos heistä pitäisi kiinni, niin sehän olisi riippumista, heidän kauttaan elämistä. Oman elämän hankkiminen tarkoittaa itsekkäästi vain omaan napaan tuojottamista. Se on oma elämä!
Mielenkiintoinen ja arvostettu työ, omat harrastukset, vakaassa avioliitossa, hyviä ystäviä ja vanhemmat lapset jo muuttaneet pois kotoa ja elävät omassa parisuhteessa.
Entä jos sittenkin suree nuorimmaisenkin lähtöä? Tai tuntee syvää haikeutta tämän elämän vaiheen päättyessä? Pitääkö hankkia oma elämä? Kerro mikä se on?
Entä jos lapset pitävät aktiivisesti yhteyttä sinuun vaikka ilmaa on hyvin omien siipien alla ja nousevat korkeammalle? Onko se luonnotonta riippuvuutta? Vai josko meillä vain olisi poikkeuksellisen hyvät välit?
Aika kapeita näkökulmia täällä. Ja kliseisiä neuvoja!
Hei. Onhan se haikeaa kun lapset irtaantuvat kodista mutta he tulevat vielä tarvitsemaan sinua kunhan aikanaan perustavat perheen. Ja kyllä he viikonloppuisin ja juhlapyhinä kotiin tulevat. Hanki itsellesi mieluisa harrastus. Pää pystyyn akuankka....
Minun lapseni muuttivat pois kotoa kun olivat 2.5 ja 5.v ja sinun lapsesi ovat jo nuoria aikuisia.
Tuntuu että monikaan ei käsitä sen etävanhemman tunteita kun lapset lähtevät kotoa niin pieninä ja monet itkevät kun aikuiset lapset muuttavat kotoa.Ymmärrän kyllä sinua mutta koitappa kuvitella kun monet eivät näe lastensa kasvamista aikuisiksi niinkuin sinä oot kumminkin nähnyt.Näen kyllä lapsiani kahdenviikon välein viikonlopun mutta ei se ole sama asia kun asuttaisiin yhdessä ja nähtäisiin päivittäin.Tätä tuskaa vielä lisää se kun tulin petetyksi ja en ollut syyllinen erooni koska exä rakastui toiseen ja seurusteli jo kun asuttiin vielä yhdessä.Ehkä siksi minulla onkin lapsiini hyvät välit kun jouduin olemaan paljon viikonloppuja niitten kanssa kun äiti juoksi kaupungilla.Mulla on läheisemmät välit lasten kanssa kun heidän äidillä ja lapset haluaisivatkin asua minun luona mutta sehän on tässsä maassa mahdotonta kun äitin pitää olla joku narkkari ennenkun lapset annetaan isälle tai sitten äidin täytyy olla sitämieltä että antaa lasten asua isällään mutta moni ei halua koska siinähän tuloo helposti leimatuksi vaikka ei olisikaan niin huono äiti.
jos on 19 vuotta asunut lapsen kanssa ja sitten koittaa eron hetki hänen muuttaessaan pois?
Onko korvakipu pahempi kuin hammassärky?
Ei asioita voi noin verrata!
Eihän!?
Eikös kummassakin tapauksessa ole kysymys lapsen kotoa poismuuttamisesta elikkä ihan samasta asiasta on kysymys mutta syy on vaan eri miksi lapsi muuttaa pois kotoa ja sehän on luonnollista että lapsi joka on kasvanut aikuiseksi muuttaa pois kotoa mutta 2.5 ja 5.v lapset kun muuttaa niin ei ole luonnollista.Onko mielestäsi jotenkin helpompaa luopua lapsista kun he ovat asuneet vähemmän aikaa kotona?
Kyllä se on tosiasia ettei etävanhemman tuskaa ymmäretä kun aikuusten lasten kotoamuutto on joillekkin isompi asia kun pienen lapsen muutto.
Ajatteleppa kuinka se pieni lapsikin kärsii siitä kun joutuu lähtemään kotoaa.Sinun aikuinen lapsi tuskin kärsii sillätavalla koska haluaa muuttaa pois kotoa vapaaehtoisesti.
Kiitos kaikki hyvät ihmiset viesteistänne! Olen aivan ällistynyt kaikista äärettömän viisaista ja lohduttavista sanoistanne. On jo sinänsä lohduttavaa huomata, kuinka monet ajattelevat samoin. En ehkä siis olekaan ihan idiootti äidinkäppänä. Ja sitten saada lukea kaikki kirjoittamanne hienot ajatukset ja rikkaat elämänkokemukset, jotka voisi koota vaikka kirjaksi! Erityisesti ilahduin monista nuorten hienoista kommenteista. Opin myös teksteistänne että voisin rehellisesti tunnustaa poismuuttaville lapsilleni kaipauksen tunteeni kunhan osoitan että tunteeni syntyvät rakkaudesta heitä kohtaan eivätkä velvoita heitä mihinkään. Nuorilla on oma elämänsä ja oikeus nauttia siitä kaikin tavoin.
On totta että mikään muu elämässä ei ole varmaa kuin jatkuva muutos. Ja on totta että lapset ovat vain lainaa - syntymästään saakka. Ja että suurimpia elämän rikkauksia ovat tunteet eikä ole mitään pahaa siinä, että tuntee kaihoa ja kaipausta ja luopumisen tuskaa. Ne kaikki tunteet tekevät tähän asti eletystä elämästä entistä arvokkaampaa. Elämä jatkuu. Tulevaisuutta on turha surra - koska edessä voi olla vieläkin parempaa :-)
Kyllä se on niin, että ei kotoa pois muuttaessa tarvitse lopettaa kotipesään yhteydenpitoa. Kuulin tosin, että tuli omalla äipällä ikävä heavymetalin raikua huoneestani, kun kotoa poies muutin. Tissit www.livesexcam.fi/tissit.php mutta kyllähän tuon ymmärtää. Osta koira! Siitä jottain tilalle.
Jotkut ihmiset vain ovat tunteikkaampia kuin toiset. Ei ole mielestäni aiheellista puhua mistään "tunne-vammaisuudesta" tai "läheisyys-riippuvuudesta" jos vanhempi suree lapsiensa muuttamista pois kotoa. On turha vähätellä ihmisten omia tunteita, minkäs sille voi jos surettaa kun koti on yllättäen tyhjillään. Ikävähän on ihan normaali asia. Esim. oma äitini on hyvin tunteikas ja herkkä ihminen ja avoimesti kertoi tuntemuksistaan kun ensin veljeni lähti ja sitten minä. Itse en ainakaan kokenut sitä mitenkään negatiivisena tai häiritsevänä vaikka äiti sanoikin että häntä hieman masentaa kun muutin pois - hän kuitenkin teki selväksi että vaikka tunteekin olonsa nyt surulliseksi, on hän myös äärettömän ylpeä. Isäni ei niin avoimesti osoittanut tunteitaan, mutta kyllä huomasin hänestäkin, että veljeni ja minun pois muutto nosti hänen tunteet pintaan.
Mielestäni on siis täysin normaalia, että vanhemmat voivat reagoida lastensa kotoa pois muuttoon vahvasti. Onhan se iso muutos, varsinkin jos viimeiset 20 vuotta on talossa ollut lapsia. Elämänmuutos siis tämäkin, mutta aivan niin kuin omista vanhemmistani huomaan, siihenki tottuu ajan kanssa.
Ja muistakaa, että vaikka lapsenne muuttavatki pois kotoa, te olette varmasti aivan yhtä tärkeitä heille kuin ennenkin. Vanhempia ei nimittäin korvaa mikään :)
Miellyttävä kommentti nuorelta....
No isä selvisi minun kotoa lähdöstä, kun ajeli tähtipistoolin kanssa takaa.
Juoksin mutkille ja 16-vuotiaana löin talikon paskakasaan ja läksin.
Onko tunteet heti läheisriippuvuutta....? Herranjee, onhan se outo tilanne, kun ne lähtee... Väänsin tyttären kans monta vuotta, mutta itku pääsi, kun se ilmoitti että viimeinkin on vapaa, kun lähtee opiskelemaan elämänsä rakkauden kanssa... Minä ajattelemaan, että vapaa mistä... äidin välittämisestä ja huolehtimisesta... Mun mielestä ne ei ole normaaleja ihmisiä, jotka toivoo lapsiensa lähtevän... vai onko se niin että helppo toivoa, kun eivät vielä ole oikeasti lähteneet...
Kaikki me tiedetään, että se kuuluu elämään... mutta kipeää se ottaa, on miten v...mäinen murkku tahansa!
Mutta kaikesta pääsee yli. Anna surun tulla ja sure rauhassa, sitte se on ohi ja voit alottaa toisenlaisen elämän lastes kanssa!