Mitä aiotte tehdä, jos lapsia ei luononmenetelmällä ala kuulua? Oletteko harkinneet hedelmällisyyshoitoja tai peräti adoptiota?
Olemme keskustelleet tästä mieheni kanssa ja toistaiseksi olemme päätyneet siihen, että jos lapsia ei tule itsestään, emme halua hedelmällisyyshoitoja tai adoptiota. Haluaisimme omia lapsia, mutta emme ole koskaan olleet erityisen lapsirakkaita, joten esim. adoptio tuntuu aika etäiseltä ajatukselta. Tällä hetkellä uskomme pystyvämme elämään ilman lapsia, jos on pakko. Toivon vain kovasti, että emme kadu vanhuksina nuorena tekemiämme päätöksiä...
Olemme keskustelleet tästä mieheni kanssa ja toistaiseksi olemme päätyneet siihen, että jos lapsia ei tule itsestään, emme halua hedelmällisyyshoitoja tai adoptiota. Haluaisimme omia lapsia, mutta emme ole koskaan olleet erityisen lapsirakkaita, joten esim. adoptio tuntuu aika etäiseltä ajatukselta. Tällä hetkellä uskomme pystyvämme elämään ilman lapsia, jos on pakko. Toivon vain kovasti, että emme kadu vanhuksina nuorena tekemiämme päätöksiä...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä nyt 9 vuotta ja siitä ajasta kohta 5 vuotta olisi vauva ollut tervetullut. Mekin mietittiin ennen yrittämisen aloittamista juuri samoin kuin te, että jos meille ei omaa lasta jostain syystä tulekaan, niin sitten ollaan kahdestaan. No koitti aika, jolloin tuo asia oli sitten edessä. Kävi ilmi, että olisi ihme jos minä tulisin luonnollisin keinoin raskaaksi. Lääkäri suositteli hoitoihin ryhtymistä. Se paikka oli todella kova. Rankat hoidot eivät olleet meille kovinkaan miellyttävä vaihtoehto emmekä niihin halunneet edelleenkään ryhtyä. Silti se tilanne, kun tajuat, että olet niitä heikkoja, joita ei luonnonvalinta suosi... Olin nimittäin ajatellut asiaa monesti niin, että luonnossakin vain vahvimmat lisääntyvät. Kuulostaa rankalta, mutta näin olen asian itselleni järkeillyt. Toki en vastusta lapsettomuushoitoja, ne käyttää ketkä haluaa.
Nyt tilanne on siis se, että olemme eläneet mieheni kanssa 2 vuotta tietäen, että olemme kahdestaan myös tulevaisuudessa. Välillä on todella rankkoja aikoja, jolloin tv:n vaippamainokset voivat laukaista itkun. Välillä menee helpommin ja silloin pystyy osallistumaan "lapsellisten" ystävien touhuihin. Nyt tänä keväänä olemme alkaneet miettiä vakavasti adoptiotakin, mutta se on vielä mietinnän asteella että olisko se sittenkään meidän ratkaisu. En ole itsekään ollut koskaan kovin lapsirakas, mutta silti elämä tuntuu joskus niin tyhjältä. Toisaalta luulen, että ilman lapsiakin voi elää rikkaan elämän, erilaisen ehkä, mutta aivan yhtä hyvän.
Hei!
Halusin kirjoittaa jotain.........itse olen kahden lapsen äiti ja näistä lapsistani yritän olla kiitollinen.....parhaille yställimme ei käynyt yhtä onnekkaasti kun meille.....
He yrittivät omaa lasta n. 8 vuotta kävivät lapsettomuushoidoissa tehtiin keinohedelmöityksiä, mikrohedelmöityksiä jne mutta yksikään niistä ei onnistunut vaikka kummassakaan ei todettu olevan mitään vikaa ....lasta vaan tullut. No kun sitten tuli päätös ettei hedelmöityshoitoja enää tehdä he päätyivät kotimaiseen adoptioon, sitä rumpaa kesti vajaa kaksi vuotta ja nyt heillä on terve lapsi iältään 2 kk ja elämä hymyilee......hyvin usein näiden vuosien aikana he vaipuivat epätoivoon ja me yritimme kannustaa heitä ja miettiä miten pystyisivät elämään niin ettei tämä lapsiasia olisi jokapäivä ja hetki mielessä.......
Välillä he miettivät sperman luovutusta tai munasolun luovutusta tai itseasiassa siis vastaanottamista mutta jos jompikumpi näistä olisi johtanut raskauteen olisi lapsesta vain toinenpuoli omaa ja jonpi kumpi tuntisi syyllisyyttä että minusta johtuen lapsi ei lähtenyt matkaan...siksi päätyivät adoptioon.
Olen sitä mieltä että varmasti on ihmisiä jotka omasta halustaan haluavat elää ilman lasta ja sitä valintaa on muiden kunnioitettava. Ei meitä ole vain siksi luotu että lisääntyisimme.
Sen neuvon antaisin kun tätä rumpaa olen niin läheltä seurannut että yrittäkää keskittyä normaaliin elämään ja siihen puolisoon siihen olette aikoinaan rakastuneet ja hänet valinneet elämänkumppaniksi eikä vain senvuoksi että lisääntyisitte vaan siksi että rakastuitte puolisoonne puolisona. Toivon sydämestäni että lapsensaanti onni suotaisiin kaikille lasta toivoville mutta se asia ikäväkyllä ei ole meidän käsissä..........toisaalla on taas äitejä jotka haluavat luopua syntyneestä lapsestaan kuka mistäkin syystä ja heitä varten on odottamassa satoja pariskuntia jotka ottaisivat ilomielin lapsen itselleen mitä eivät itse ole saaneet.
Nykyyhteiskunnassa meno on mennyt vaan sellaiseksi että ensin hieno talo, uusi auto, ammatti ja sitten vasta lapset ja sitten niitä ei alakkaan kuulua........ei lapsen tekoa voi suunnitelmallisesti suunnitella kuten jotain työprojektia. ...lapsi tulee kun on sen aika.
Sitten sellaisen neuvon annan että jos lasta ei tule kannattaa siitä puhua myös muille, ei ole sen kurjempaa kun se että sukulaiset kiusoittelevat vauva asiaoilla kun eivät tiedä miten arka asia se on....puhuminen auttaa ja varmasti löytyy sellaisia läheisiä ihmisiä mitkä ymmärtävät sen tuskan minkä asia aiheuttaa.
Viestissäsi sanoit erään mielestäni erittäin tärkeän seikan. Sen, että on olemassa ihmisiä jotka elävät omasta halustaan lapsettomina ja sitä valintaa on kunnioitettava. Oli mukava kuulla tuollainen toteamus ihmiseltä jolla on kaksi lasta.
Itse olen mieheni kanssa lapseton ja lapsettomuus on puoliksi pakollista puoliksi vapaaehtoista. Mikäli haluaisin saada oman lapsen niin täytyisi käydä läpi nämä rankat lapsettomuushoidot. Niidenkin kanssa onnistumisen mahdollisuudet ovat niin pienet että ei taida maksaa vaivaa.
Toinen seikka mikä tukee päätöstämme olla lapsettomia on se, että miehelläni on diagnosoitu vakava neurologinen sairaus. Hän on vielä nuori ja koska emme tiedä mitä sairaus tuo tullessaan niin päätimme keskittyä siihen elämään mikä meillä nyt on.
Ehkä tilanne olisi ollut vähän toisenlainen jos tuota sairautta ei olisi tullut. Silloin olisi ehkä ollut voimia ja halua käydä hoidot läpi ja edes yrittää perustaa perhe.
Niin tai näin. Olen ihan tyytyväinen ratkaisuuni. Meillä on kaksi koiraa joten on ainakin jotain mihin sen hoivavietin purkaa.
Siitä päätöksen kunnioittamisesta. Naapurissa asuu suurperheen äiti jonka ajatusmaailmaan ei lapsettomat naiset mahdu. Hänen silmissään olen itsekäs ja itsekeskeinen ja mukavuudenhaluinen täysin arvoton nainen ja vain siksi että minulla ei satu olemaan lapsia. Hänen ajatusmaailmansa on tällainen: "Kun minä olen kärsinyt raskauden ja synnytyksen niin kaikki muutkin saavat sen kyllä myös kärsiä"
Joten tässä syytä miksi kommenttisi toisen päätöksen kunnioittamisesta oli mukavaa luettavaa.
Kirjoituksessasi oli myöskin toinen seikka mikä pisti silmään. Kehotuksesi keskittyä normaaliin elämään ja puolisoon elämänkumppanina. Tällaisen asian läpikyneenä voin sanoa, että osuit naulan kantaan. Tiedän pariskuntia jotka ovat eronneet juuri lapsettomuuden takia kun siitä on tullut elämään se suuri mörkö jota ei sitten kyettykään pitämään aisoissa.
Kolmas mikä oli mielestäni erittäin hyvä ohje oli se, että kertoo sukulaisille avoimesti asiasta. Oma anoppini on jo mummo ja kiusotteli miestäni minun kuullun asiasta ennen kuin tuo sairaus diagnosoitiin. Meillä oli tiedossa itseeni liittyvät hankaluudet, mutta joista ei oltu puhuttu. Ensireaktio oli että kuristan tuon naisen, eikö hän voi pitää huolta omista asioista ja lopettaa tuon.
Vieläkin kuulen sitä, että voisitte te nyt tehdä vielä lapsen ennenkuin tuo sairaus ehtii pidemmälle. Ihan kiva ajatus, mutta kun tiedän etten tulisi jaksamaan sellaista elämää. Lapsen kasvatus kun ei taida olla niitä helpoimpia juttuja elämässä. Kommentoikaa jos olen väärässä. Lapsettomana ei oikein tiedä mitä lapsen kasvattamisesta pitäisi ajatella.
Sitten vielä mies joka tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan minua entistä enemmän. Miksi todellakin pitäisi tehdä lapsia vain siksi että joku naapurin ämmänkuvatus tai oma anoppi siihen painostaa?
Sinulle kahden lapsen äiti: Kirjoituksesi oli todellakin hyvä. Huomaa että sinulla on kypsyyttä ja elämänkokemusta nähdä lapsettomuus harmaan eri sävyissä eikä vain mustavalkoisesti niinkuin useimmat meistä sen näkevät.
Halusin kertoa oman näkökantani tai tarinani, siitä että lasten saanti ei todellakaan ole helppoa. Itse tulin ekan kerran raskaaksi 21-vuotiaana, olin todella onnellinen siitä raskaudesta, mutta se päättyi lyhyeen. Raskausviikolla 20 ultrassa todettiin, että lapsella on vettä päässä, joten se oli pakko abortoida. Vauva piti synnyttää, se oli 17cm pitkä ja ihan oikean vauvan näköinen, poika. Tämä oli todella kova kokemus nuorelle tytölle. No kun siitä vähän toivuin aloitettiin yrittämään uutta ja koko raskausajan ja vauva-ajan oli pelko perseessä, että kuinka kauan lapsi elää ja mitä ongelmia tulee. Poika on nyt jo 6,5 vuotta, mutta edelleen tämän ekan lapsen ajattelu tuo usein kyyneleet silmään. Mieskin ehti vaihtua ja tämän uuden miehen kanssa olemme yrittäneet lasta 5 pitkää vuotta. Välillä on kuukautiset jääneet pois ja olen ajatellut, että nyt se vihdoin tärppäsi, mutta ei, pettymys on aina yhtä suuri, kun menkat sitten alkaa. Monet kaverit ovat saaneet lapsia tai odottavat parhaillaan, itsestä tuntuu kurjalta, kun meillä ei vain tärppää. Poika on sitten saanut huomioita senkin edestä, hänestä iloitsen joka päivä ja olen todella onnellinen, että meille on edes yksi lapsi suotu. Nyt kun poika aloittaa kohta koulun ja kasvaa koko ajan isommaksi, alkaa syli tuntua tyhjältä. Tekisi niin mieli pientä nyyttiä, jota saisi hoivailla. Lapsettomuushoitoihin emme ole ajattelleet lähtevämme, olisi liian rankkaa aina odottaa ja pettyä, jos ne ei tuotakaan tulosta. Itse olen ajatellut adoptiota, mies ei oikein asiasta lämpene. Maailmassa on kuitenkin vielä paljon pikkuisia lapsia vailla kotia ja vanhempia. Yksi tuttavapariskunta adoptoi Thaimaasta pikkuisen tytön ja tyttö on aivan ihana. Uskon, että adoptiolapseen voi kiintyä aivan yhtälailla kuin omaankin, omahan sekin on kun paperit on tehty. Pitäsi vain saada vielä mies mukaan tuohon adoptioasiaan...
Hei,
olen itse raskaana ensimmäistä kertaa ja olen jo yli 35 vuotias. Tämä oli haluttu raskaus, jota odotettiin pitkään ja lopulta todettiin, että meidän kohdallamme luoja tarvitsee auttavaa kättä.. Eli kävin lapsettomuushoidoissa, jotka minun kohdallani olivat melko helpot fyysisesti, mutta henkisestihän asia tietysti on rankempi. Meillä oli erittäin hyvää onnea, sillä raskaus alkoi ensimmäisestä hoitokerrasta.
Sinun viestiäsi lukiessani kävi mielessäni, että minkäköhän ikäinen mahdat olla? Jos olet vielä alle 30, niin ehkä voisitte vain katsella mitä tuleman pitää - jos sitten lasta ei ala kuulua ja mieli alkaa muuttua, te ehditte vielä hyvin lähteä hoitoihin. Toisaalta elämä perheenä ei ole epätäyttä ilman omaa lastakaan, ja kuten sanottua adoptio on aina yksi mahdollisuus. Ja jos vaikka ette päättäisi siihenkään lähteä, niin eihän se sitä tarkoita, ettette vielä myöhemmin voi hoivata ja rakastaa lasta; Suomessa on paljon lapsia, jotka tarvotsevat sijaisvanhempia, ja se on varmasti myös erittäin antoisa - vaikkakin saattaa olla raskaskin - tapa tarjota jollekin lapselle rakkautta ja jonkinlainen mahdollisuus onnelliseen, parempan elämään. Sillä äitejä ja isejähän voi olla niin monella tapaa; ja ainahan voi antaa rakkauttaan vaikkapa kummilapsille lähellä tai kaukaa.
Me olemme "hurjastelleet" yhdeksisen vuotta ilman mitään ehkäisyä, eikä lisää lapsia ole tullut (poika 10 v.). Pari vuotta sitten selvisi, että siihen on syynsäkin, asia vaatisi kuitenkin lisätutkimuksia ja sen voisi korjatakin ehkä suht helposti, mutta olemme päättäneet, että antaa olla. Mukavaa tietysti olisi lapsen kannalta, että saisi sisaruksia, mutta toisaalta itsellä ei ole niin hirveä vauvakuume, että jaksaisi mokomaan rääkkiin ruveta. Olemme ajatelleet, että jos niitä lapsia ei meille luonnollisin menetelmin tule, ollaan sitten ilman - kaikkea ei voi saada ja meille se on tämä. Mielenkiintoista asiassa on kuitenkin muiden ihmisten suhtautuminen "ongelmaan"; moni tuttavistamme, joille asian olemme paljastaneet, ei sitä millään käsitä. Olemme heidän mielestään epänormaaleja vanhempia, kun emme hankkiudu tarkempiin tutkimuksiin ja hoitoihin ja tee sitä autuaaksi tekevää (heidän mielestään?) toista lasta ja kuinka heitä säälittää lapsemme kohtalo perheen ainoana lapsena... vaikka siinäkin on hyvät puolensa!
On aivan totta mitä kirjoitit. On se merkillistä miten tuttavat ja varsinkin ne sukulaiset "huolehtivat" siitä, että koska niitä lapsia tulisi hankkia. Kysellään ja udellaan koko ajan, että joko, joko. Kyllä siinä kysytään hermoja, että pysyt niiden kanssa täysijärkisenä!!
Miellä yritystä on takana kolmisen vuotta, mikä tuntuu todella lyhyeltä ajalta verrattuna teidän yrittämiseenne verrattuna. Kuitenkin olemme mieheni kanssa jo saaneet kokea sen painostuksen ja jopa ilkkumisen lapsettomuutemme vuoksi. Parasta tässä on se, että nämä ns. hyvät ystävät ovat alkaneet tehdä omia johtopäätöksiään asiamme suhteen. Milloin minä en tahdo lapsia ja milloin minä olen niin hieno ihminen, että lapset eivät edes sovi minulle. Voitko kuvitella!! En pidä itseäni yhtään sen hienompana ihmisenä kuin mitä ovat muutkaan. Olen kyllä työssäni oppinut p...skaa pyörittämään, että uskallan aivan varmasti tehdä sitä myös lapsen kanssa.
Olenkin sitä ihmetellys, että mistä tällainen muiden ihmisten ilkkuminen ja utelu voi johtua. Ensin aluksi ollaan hyvinkin huolissaan, mutta kaiksesta sympatiasta huolimatta, kun sitä lasta ei alakkaan kuulua, niin sympatia muuttuukin ilkkumiseksi. Mikä tässä voisi olla syynä? Kuvitteleeko ihmiset tosiaan, että se ilkkuminen nyt sitten muutaisi sitä tilannetta mitenkään. Voin kertoa, että ei muuta. Olen saanut huomata myös sen, että sitten jossain vaiheessa ihmiset alkavat pelätä, että mitä puhuvat tällaiselle "sairaalle" yksilölle. Koko ajan varotaan, että ei vain lipsauteta suusta sanaa´; lapsi. Tässä vaiheessa aletaan myös vierastamaan tällaista lapsetonta pariskuntaa. Kylään käsketään vain silloin kun tiedetään, että ei tule niitä lapsiperheitä samanaikaisesti kylään. Ajatelkaa nyt, tuohan on jo sairasta. Itse olen ainakin sanonut sitä, että pidän lapsista ja tahdon olla niiden kanssa tekemisissä. Mikä sen hienompaa on saada hoivata niitä tuttavien lapsia. Olen myös tuonut ilmi sen, että aihe lapsettomuus ei ole minulle itselleni ollenkaan niin arka asia, ettenkö voisi siitä puhua. Tämän asian ilmi tuodessani tilanne on lauennut siitä turhasta jännityksestä.
Mutta kuitenkin olen sitä mieltä, että lapsettomuus, oli se sitten tahatonta tai itse valittu asia, on jokaisen parin henkilökohtainen asia. Ei se kuulu kenellekään, mikäli pari on päättänyt olla hankkimatta lapsia koskaan. Olen sitä mieltä, että se yhteiselämä voi olla aivan yhtä rikasta ja antoisaa ilman sitä lastakin. Meillä se on ainakin ollut. Olemme mieheni kanssa keskustelleet siitä, että mikäli emme sitä lasta saa kaikista keinoista huolimatta, olemme ja elämme sitten lapsettomina. Ei se elämänrikkaus siitä minnekään häviä, oli niitä lapsia sitten tai ei.
Hyvää kesää ja aurinkoisia päiviä.