Ensimmäisen kerran huomasin sen naapuritalon pienen tytön, kun kurkistin keittiön ikkunasta pihalle. Hän leikki hiekkalaatikolla oman tyttäreni kanssa.
Hänellä oli hihaton kesämekko, jonka vetoketju laihan selän puolella oli puoliksi auki ja toinen olkaimista roikkui hänen käsivarrellaan. Ristiveriset, hyvin paksut ja kiharoille taipuneet hiukset olivat vielä kampaamatta.
Myöhemmin tyttäreni toi hänet kotiimme. Oli ruoka-aika, ja katoin yhden ylimääräisen lautasen. Hän ei ollut vielä sinä aamuna syönyt mitään, ja oli jo puolipäivä.
- Minä asun tuon verhon takana, hän sanoi ja osoitti vastapäisen kerrostalon yhtä peitettyä ikkunaa. Isin ja äidin ja velivauvan kanssa. Me muutettiin ihan äsken tänne, toisen viikkoa ennen.
Jokin tytössä riipaisi. Hänen nälkänsä, tahrainen puuvillamekkonsa, takkuiset hiukset ja hänen kirkkaat, syvän siniset silmänsä ja hänen leveä hymynsä, kun pääsimme jälkiruokaan asti.
- Tämä on hyvää, hän sanoi.
-----
Kului muutama viikko.
Iltapalan aika oli jo ohitse, omat lapseni huoneissaan omissa pedeissään odottamassa unisuukkojaan, istahtamaan hetkeksi kunkin sängyn laidalle, jos heillä sattuisi olemaan sydämellään jotakin, jonka kanssa ei voisi vaipua uneen.
Ajattelin levähtää hetkeksi keittiön pöydän ääreen, kun näin pienen tytön seisovan pihalla yksin.
Talojen alaovet oli jo lukittu. Vilkaisin hänen kotinsa ikkunoihin. Verhot heiluivat oudosti, niin kuin joku olisi temponut niitä. Jokin ei vain ollut kohdallaan.
- En pääse enää kotiin, tyttö sanoi, kun otin hänen käsiini hänen ojentuvat kätensä.
- Ja veli-vauva on tuolla, hän vilkaisi olkansa yli, kun saatoin häntä omaan kotiini.
Vein hänet olohuoneen sohvalle, täytin lasin mehua ja hän joi sen ahneesti.
- Ja sillä on oikea pyssy, hän sanoi.
- Kenellä on oikea pyssy?
- No sillä, joka tuli isin ja äidin vieraaksi kaljaa juomaan, tyttö kertoi, ja isi katsoi aikaisemmin puukkoaan.
Pyysin tyttöä odottamaan, kävisin vain vessassa.
Soitin poliisit tarkistamaan tilantetta.
Myöhemmin kuulin, että pyssymies ehti paeta, mutta hänen henkilöllisyytensä oli selvillä.
Isä ja äiti vietiin, vauvakin kai jonnekin, joksikin aikaa. Poliisit kysyivät, voisinko pitää tyttöä luonani jonkin aikaa, kunnes asiaa selvitettäisiin.
Puolen yön jälkeen tyttöä tultiin hakemaan omaan kotiinsa. Palautettiin juopuneelle äidilleen, joka sai palata kotiinsa.
Virkavallan olisi pitänyt ilmoittaa tapahtumista lastensuojeluun.
Maanantaina selvisi, että niin he eivät olleet tehneet.
Ei mennyt kuin viikon verran, kun asunnon ikkunat olivat paljaat, enkä enää koskaan nähnyt tuota tyttöä enää.
Mutta muistan hänet yhä ja mietin, mitä tulin osaltani niille ihmisille tehneeksi, kun kuvittelin voivani ainakin yrittää suojella pientä tyttöä ja hänen veli-vauvaansa.
Hänellä oli hihaton kesämekko, jonka vetoketju laihan selän puolella oli puoliksi auki ja toinen olkaimista roikkui hänen käsivarrellaan. Ristiveriset, hyvin paksut ja kiharoille taipuneet hiukset olivat vielä kampaamatta.
Myöhemmin tyttäreni toi hänet kotiimme. Oli ruoka-aika, ja katoin yhden ylimääräisen lautasen. Hän ei ollut vielä sinä aamuna syönyt mitään, ja oli jo puolipäivä.
- Minä asun tuon verhon takana, hän sanoi ja osoitti vastapäisen kerrostalon yhtä peitettyä ikkunaa. Isin ja äidin ja velivauvan kanssa. Me muutettiin ihan äsken tänne, toisen viikkoa ennen.
Jokin tytössä riipaisi. Hänen nälkänsä, tahrainen puuvillamekkonsa, takkuiset hiukset ja hänen kirkkaat, syvän siniset silmänsä ja hänen leveä hymynsä, kun pääsimme jälkiruokaan asti.
- Tämä on hyvää, hän sanoi.
-----
Kului muutama viikko.
Iltapalan aika oli jo ohitse, omat lapseni huoneissaan omissa pedeissään odottamassa unisuukkojaan, istahtamaan hetkeksi kunkin sängyn laidalle, jos heillä sattuisi olemaan sydämellään jotakin, jonka kanssa ei voisi vaipua uneen.
Ajattelin levähtää hetkeksi keittiön pöydän ääreen, kun näin pienen tytön seisovan pihalla yksin.
Talojen alaovet oli jo lukittu. Vilkaisin hänen kotinsa ikkunoihin. Verhot heiluivat oudosti, niin kuin joku olisi temponut niitä. Jokin ei vain ollut kohdallaan.
- En pääse enää kotiin, tyttö sanoi, kun otin hänen käsiini hänen ojentuvat kätensä.
- Ja veli-vauva on tuolla, hän vilkaisi olkansa yli, kun saatoin häntä omaan kotiini.
Vein hänet olohuoneen sohvalle, täytin lasin mehua ja hän joi sen ahneesti.
- Ja sillä on oikea pyssy, hän sanoi.
- Kenellä on oikea pyssy?
- No sillä, joka tuli isin ja äidin vieraaksi kaljaa juomaan, tyttö kertoi, ja isi katsoi aikaisemmin puukkoaan.
Pyysin tyttöä odottamaan, kävisin vain vessassa.
Soitin poliisit tarkistamaan tilantetta.
Myöhemmin kuulin, että pyssymies ehti paeta, mutta hänen henkilöllisyytensä oli selvillä.
Isä ja äiti vietiin, vauvakin kai jonnekin, joksikin aikaa. Poliisit kysyivät, voisinko pitää tyttöä luonani jonkin aikaa, kunnes asiaa selvitettäisiin.
Puolen yön jälkeen tyttöä tultiin hakemaan omaan kotiinsa. Palautettiin juopuneelle äidilleen, joka sai palata kotiinsa.
Virkavallan olisi pitänyt ilmoittaa tapahtumista lastensuojeluun.
Maanantaina selvisi, että niin he eivät olleet tehneet.
Ei mennyt kuin viikon verran, kun asunnon ikkunat olivat paljaat, enkä enää koskaan nähnyt tuota tyttöä enää.
Mutta muistan hänet yhä ja mietin, mitä tulin osaltani niille ihmisille tehneeksi, kun kuvittelin voivani ainakin yrittää suojella pientä tyttöä ja hänen veli-vauvaansa.
Vastaukset 21
Vanhimmat
tulee sokeaksi.
Niin kuin tuollekin ylläolevalle. Kirjoittaa sellaisen tarinan, jonka kykenee muistamaan, pääosaan henkilön, jonka siitä haluaa muistettavan. Mutta lukija lukee niin kuin haluaa, jos tänne eksyy. Ohittaa kompelöt virheet ja paneutuu tarinan jujuun, jos siitä sellaisen löytää.
Sinä iltana iltasuukot olivat hätäisiä, ja lapset vaistosivat jonkin olevan vialla. Yksi toisensa jälkeen vaelsi huoneistaan olohuoneeseen, istui tytön ympärille kuka mihinkin. Annoin heidän valvoa siinä, olinhan saattanut heidät hämilleen, herättänyt heidän pelokkaan uteliaisuutensa.
Yksi heistä, nuorimmaiseni kaiveli kainalostaan uninallensa ja ojensi sen tytön käteen. Tyttö roikotti sitä jalasta ja tuijotti polviinsa. Nuorimmainen siirtyi istumaan aivan liki tyttöä ja pani kätensä hänen hartialleen. Tyttö värähti, mutta antoi käden olla. He istuivat yhdessä aivan hiljaa, antoivat toistensa olla.
Valvoimme yhdessä, kunnes tyttöä tultiin hakemaan. Olisi selityksen aika.
Senkin tiesin jääneeni lapsilleni velkaa.
Onko tämä "tositarina"? Tapahtuiko tämä sinulle oikeasti?
Jos tämä on vain fiktiota, sanoisin että tämä on tarinaksi imelä. Tästä puuttuu särmä. Ehkä yksityiskohtia lisäämällä sitä tulisi. Itselle on sattunut hiukan samantapainen tositilanne. Ei pyssymiehiä kylläkään. Tämä on aika haastava aihe sellaisenaan. Ehdottaisin, että jos tarinasta haluaa paremman tarinana, tämän ohella siinä olisi joku toinen sivujuonne, se tasoittaisi imelyyttä. Sille ei voi mitään, että aina säälii soita lapsia jotka on heitteillä jne. mutta se on tässäkin niin itsestään selvää.
mietiskeleväinen.:)
Niin.
Jotenkin tätä lukiessani putkahti mieleeni kirja Sano morfiinille et mä etin sen vielä, jonka on kirjoittanut kreikkalainen Nikol Russu (s. 1965).
Kirjoittaminen on... sehän me tiedetään kyllä mitä luova kirjoittaminen on.
Joten ehdottelenkin, että nostat nyt Sinäkin riman korkealle ja annat palaa !
Käväisin tuolla Rihmastossakin lukaisemassa niitä kirjoituksiaan ja nyt siellä on kyllä yksi aivan huippu pitkästä aikaa. Ajattelin siitä tekstistä heti, että nyt joku Oikea kirjailija testaa tekstiään.
Voi että! - Hauskaa!
elleipä perin ovelaksi
kääntyneekö
silmissäni
antamasi vastine
tuo mulle.
Mä menisinkö lankaan,
kietoutuisin rihmastoon,
ja siitä kerän kerisin
vai koko nipun
purkaisin?
Kuusirimaa kurkottaisin?
Riman päällä köllöttäisin?
Katajaankin kapsahtaisin?
Keräisin varisseet marjat?
Ja pitäis opetella
oikein kirjoittamaan?
Po. viisaaksi.:)
....... jos ei kuusosenhuitsukkaan kurkota
ei katajaankaan
kapsahda.......................
siitä pyssymiehestä.
Sanottiin kai mieheksi, kun sillä oli yksi heimonsa aseista. Olisiko ollut silloin viidentoista.
On elävien kirjoissa vielä, osoitteeton. Vankilakierteensä aloittanut. Lopettanutko? Eivät ihmiset sitä usko. Kertoilevat hänestä siihen malliin.
Se liikkui siihen aikaan samoilla pihoilla kuin omat lapseni, oli jonkinlainen kingi.
- Hullu, minulle sanottiin, kun puutuin sinä päivänä tapahtumiin.
- Sinulle tullaan kostamaan.
Kukaan ei tullut minua ahdistelemaan, mutta nuorimmaistani peloteltiin puukon kanssa rappukäytävässä, kun hän oli eräänä iltapäivänä palaamassa pihalta sisälle eikä rapussa ollut muita.
Sana kiertää aina.
Puukonheiluttajalla ei mene vieläkään hyvin. Elää irtolaisena, jopa heimonsa hylkäämänä.
Siihen tarvitaan paljon?
Uhattu lapseni on yhtä valloittava kuin ennenkin.
Ihmiset sanovat, että hänestä ei vain voi olla pitämättä.
Siunattu hänen hellyttävä vaistonvaraisuutensa ja viaton avoimuutensa, joka hänessä ilmeni jo pienenä. Hänen rakastava hellyytensä, jota ei ole onnistuttu tuhoamaan.
Hän ei ajattele vieläkään ihmisistä ensimmäiseksi pahaa.
Se hänessä pelottaa.
kuin itsestään, suoraan ruudulle, mitä tuleekin kirjoittaneeksi.
Mättää sanoja perä perään kuin samaa levyä soittamaan jäänyt jukeboxi. Tai kahviautomaatti, josta kuvittelee kolikon siihen pudotettuaan saavansa pelkän kahvin, mutta näkeekin paperimukissa kahvin lisäksi kerman, seosta maistettuaan huomaa myös sokerin.
Mitkä ovat fiilikset silloin?
Potkaiseeko kiukuissaan automaatin kylkeen ja sihisee sille, kuinka imbesilli voi joku automaattikin olla, vai kiittääkö sitä uudesta makuelämyksestä?
Päättääkö, ettei koskaan enää tyydy automaattikahviin, koska siltä jotakin tilatessaan ei näköjään ikinä voi tietää, mitä tulee saamaan? Oliko se kermaksi luulemansa oikeata kermaa tai sokeri aitoa sokeria, ja jos olisi sattunutkin olemaan, niin valkoistako se oli vai ruskeaa?
Pihalla oli siis hiekkalaatikko. Sen puoleen joku oli tullut ajatelleeksi talon lapsia. Ja yleisesti oli vallalla käsitys, että sellaisenkin alueen lapsille pitää taata elämäänsä ainakin yksi mahdollisuus - leikkiä hiekkalaatikolla...
Omille kirjoituksilleen tulee tosiaan sokeaksi, tulee ajatelleeksi, että olisi olemassa joku, joka välttyisi tai yrittäisi välttää tulemasta.
hävisivät syystä tai toisesta ensin.
Sitten suuret kuuset, joiden runkoja pitkin ne olivat kiitäneet, hyppineet oksalta oksalle, puuta puuhun, kaadettiin.
Luppohetkinä oli ollut lutuisaa katsella niiden leikkiä kuusikossa. Seurata huvittuneena, kuinka eräs niistä kävi temmeltämään mattotelineellä tuulettumassa olleen maton kanssa.
Reviireistään ne taistelivat, pesää se pehmusti. Yrittivät linnunpesille munavarkaisiin.
Mitä muutamasta kadonneesta matonhapsusta.
Talot peruskorjattiin. Pihalle kohosi joltinenkin leikkikenttä, uudet roskakatokset Aidat ja istutukset, jotka joku kävi jonakin pimeistä öistään panemassa sileäksi.
Hiekkalaatikon reunalla istuskeli usein nuoria kolleja vetämässä röökiä, vaikka olisi ollut koulupäivä. Vahvasti meikatut nuoret tytöt kaartelivat illan tullen kentän laidoilla, vaihtoivat silmäyksiä poikien kanssa. Jotkut kuulema seukkasivat, hieman yli kymmenen vaan ei edes kuuttatoista. Viettivät yönsä yhdessä, etsivät jotakin, mitä luulivat rakkaudeksi, pakenivat kokeiluihin.
Jos tuuheat kuuset olisivat yhä kasvaneet pihalla sinä iltana, en olisi kyennyt näkemään tiettyjä verhoja.
oli tarinoita väärällään. Osaa niistä sai lukea paikallisisten lehtien rikosuutisista, osaa todistaa vilkaisemalla milloin tahansa ulos keittiön ikkunasta tai oman päänsä sisään tai
vain elämällä seiniensisäistä arkea synnyttämiensä lasten kanssa.
Kirjoittamastaan ei useinkaan oikein tiedä, mitä kaikkea voi lukijassa saada aikaan vai saako yhtään mitään. Kun luen jonkun kirjoittamani tekstin en ymmärrä siitä juurikaan mitään. Jos luen jonkun toisen kirjoittaman tektsin ymmärrän siitä vielä vähemmän.
Mitä se sellainen luova kirjoittaminen on, josta te kaikki lukemani mukaan tiedätte?
Mutta nähdessäni minkä tahansa lapsen, sellaisen jonka koulutie mutkitteli muistelemieni harmaiden apaattisten kolossien välissä. Tai sellaisen lapsen, jonka näin vaikka nyt loistoristeilijän kannella viskilasia ja paksua kultaista panssariketjua kädessään roikottavan paksun isänsä ja niukoissa bikineissään silikonejaan vamputtavan äitipuolensa välissä, aurinkotuolissa, jossakin kuudennen kerran uusittavassa true life - saippuasarjassa, he tulevat itse kertoneeksi tarinansa paremmin kuin kukaan toinen osaisi. Sen yritän muistaa.
Tarina on kengässä, josta puuttuu nauhat. Se on fritsuissa sen kaupunginosan puolikasvuisista koostuneen jengin pikkuhuoraksi nimittämän kalmakasvoisen kaulalla.
Se on kultalusikka suussaan syntyneen vanhempiensa välittäjän pään äkkiliikkeissä puolelta toiselle, aina sen mukaan miten ja kummaltako käsky käy. Se on päin kalliota ajettua urheiluautoa hinaavan kuljetusvälineen sumuvaloissa, kun nuoren extreemiä varten trimmattua ruumista on viety viimeistä kertaa.
Kaikki keskeneräisten keskeneräiset tarinat, joille ei ole loppua, joille ei tule loppua, vaikka jonkun tarinan päähenkilö olisi halunnut päätyä elämässään seuraavan rankkasateen poishuuhtomaksi veriseksi roiskahdukseksi kuuman moottoritien kallioleikkauksessa.
Täällä, tänään huutavat pelastuslaitoksen pillit alhaalla kadulla aamusta iltaan. Täällä tuntuu aina jollakulla olevan hätä. Tämä ei ole lähiö. Tämä on keskustaa. Täällä on lähellä kaikki se, mitä vielä muutamat hetket elääkseni kuvittelen tarvitsevani - vieraiksi jäävät lapsettomat naapuritkin suuressa taloyhtiössä, jossa ei koskaan kohtaa ketään. Ei ainakaan itkeskelemässä rappukäytävässä.
Talon sisäpihalla tarkan suunnitelman mukaan toteutetut istutukset, joihin ei saa enää puuttua. Aidan vierellä, köynnösruusun katveessa vielä melko huomaamaton vaaleanpunainen villi lupiini, joka osaisi kypsyttää siemenensä. Kun ei vain kasvaisi vielä tänä kesänä liikaa, ruusun lailla näyttäväksi.
Talo täynnä oravia oikomassa perjantai-iltaisin lapsityövoimalla teetettyjen itämaisten mattojensa hapsuja?
Ei, sitä tarinaa en edes yritä aloittaa.
kuusiorava.. vaan ei ole enää. Matonhapsut ovat ojennuksessa.
Tiettyä varallisuutta osoittamaan tarkoitettu itämainen matto ei taida tarvita tamppausta eikä sitä taitaisi sietääkään. Mutta on sitä hyvä välillä tuulettaa. Näkyypähän, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan, että tämmöistä meillä tänään.
Yritetään sentään pitää ainakin omat nurkat siisteinä.
Yöpöydällä, sisustusta korostamassa sävy sävyyn pari uudenuutukaiselta kiiltävää kirjaa.
Niistä on välillä hyvä pyyhkiä pölyt, yritetään sentään pitää ainakin omat kirjat siisteinä.
Kaikki on mallillaan. Mallinnettu. Eikä muuta tarvita, kun...
Oravanräähkä, mäntyorava, äläs, äläs. Nyt naksuttelemasta siitä.
Vai maistuisiko sulle pähkinä? Arkakos sinä? Äläs, äläs...sormesta nappasi, perhana!
Kadunvarren lehmukset suhisevat. Käy sentään jo tuulenväre.
Päivisin kimakkaääninen pikkupiski räksyttää seinän takana. Naapuri joko lirittelee tai pötkäyttelee muutaman kerran vuorokaudessa, muistaa huuhtaista pyttynsä. Kohahtaa ja loiskahtaa ikään kuin omaan eteiskäytävääni asti rantautuisi eksynyt aalton.
Yläkerrassa asuu joku uneton. Klompsottelee kopisevat kengät jalassaan, kun yritän nukkua. Mennä kopistelee nurkasta nurkkaan kuin häkkiinsä vangittu levoton luojan luoma, kun yritän valvoa. Vai vain touhunneeko tuo jotakin itselleen tärkeää?
Talossa kuulema häiriköidään. Joku polttaa parvekkeella ja pilaa kaikkien ilman.
Joku toinen on mennyt ja tilannut sanomalehden. Sille on vaatinut jakajan. Jakaja menee ja paiskoo aamuyöstä ovia, mennä harppoo kovaäänisesti ylös, alas. Menisi sekin ja käyttäisi sekin vain nettiä lukemisiinsa. Se häirikkö lehdentilaaja.
Jossakin mennään ja naidaan, jossakin toisaalla mennään ja riidellään. Mennään niin, että lasit lentelevät.
Sinä olit taas viime yönä ruudun takana. Kuulin kuinka painauduit lasia vasten.
Minulla on pimennysverhot. Tiedän silti, että se olet juuri sinä. Sinä et pysty vieläkään unohtamaan.
Aamulla kuljit asuntoni ohitse. Et malttanut taaskaan olla katsomatta ikkunoihini, vieläkään. Käy sentään jo tuulenväre.
Jonakin päivänä valinnet toisen reitin itseesi.
joo
tuulenväreiset ne kurret ne vasta ovatkin !
¤
Kirjoita lisää!
lauloivat ¤?:)
mitä milloinkin.
Olen saanut tutustua puhuvaan papukaijaan.
Tässä päivänä muutamana se lensi päin ruutua, kadunpuoleista ikkunaani päin.
Sen nokka loksahti tavallista tiukemmin ristikkäin, tiedäthän sinä, mitä minä nyt tarkoitan. Hmmpf, se sanoi vain ensi alkuun sanotuksi.
- Mistäs sinä siihen? yritin kysyä siltä, mutta se vain ravisteli päätään ja katseli minua kuin ei olisi ihan viisas.
- Hmmpf, se puhalsi koko keuhkojensa voimalla ja tokaisi sitten: - Arkistosta.
- Arkistot sisältävätkin monia salaisuuksia, sanoin sille itsestään selvästä asiasta itsestäänselvyyden.
- Hmmpfskatti, se sanoi ja lennähti peilin eteen postipinon päälle sukimaan märkiä sulkiaan kuiviksi ja kiiltäviksi. Sitten se nakkeli niskojaan puolelta toiselle omalle peilikuvalleen, iski sille silmää ja aukoi nokkaansa, mutta ei saanut mitään sen tärkeämpää sanotuksi.
- Otit sitten ja karkasit jonkun käsistä, kysäisin. Arvelin, ettei se muuten vain suin päin kylään kenenkä tahansa luokse tuppaisi.
- Kankkulankaivoon, se tuhahti.
- Ai, että sitä rataa?
- Leo Jokela!
- Pahakin karma?
- Suorastaan karmea, se narahti ja varasti kanelikorpun.
- Saako korpun kera olla myös kupillinen rauhoittavaa kamomillateetä? Yritin olla sille vieraanvarainen, olihan se.. oli se.
- Kuivaa. Alkaa olla kuivaa, se känähti, lukitsi korpun käyrän nokkansa puristuksiin
ja yritti vyöryä taakkoineen ulos ikkunanraosta.
- Hmmpfskatti, se suhahti vaivalloisesti. Vähän ahdasta. Niin että hmmpfsista vaan!
Kurkistin kadulle sen perään.
Ehdin nähdä kuinka se ehti juuri ja juuri vierähtää sivuun mäkeä potkulaudalla alas laskevan pojanviikarin edestä.
Sitten sen ylitse vyöryi venäläinen rekka.
Synkkiä pilviä vyöryi taivaan rajasta, peitti näkymät. Sade hakkasi kadun puhtaaksi. Vesi vyöryi alas mäkeä. Ilma raikastui ja viilentyi sopivasti yötä vasten.
Ettei enempää tänään vyöryisi, oli aika sulkea se ikkuna.
Hän palaisi iltalenkiltään ja painaisi kasvonsa taas ruutuun. Kuuntelisi untani.
Hän ei voi unohtaa. Uskoi rakastaneensa liikaa.
puhuvista papukaijoista.
Unessa istuin kovalla, korkealla baarijakkaralla lehvillä katetussa keppoisessa majassa, jonka seinät huojuivat tuntuvasti syvästi huokailevan meren puhallusten tahtiin.
Minua ympäröi runoraati.
Satoja pajukaijoja keinutteli itseään ristiin rastiin pääni yllä, kukin kynsineen kiinni omassa kiikussaan. Äkäisimmät niistä nokkaisivat syvälle päähäni painamastani panamahatusta palan sieltä, toinen täältä pyyhkäistessään ylitseni.
- Kiirrrrjoitapa runo, jos osaat, huuteli tuikein.
- Räkytäkytäikää, oksettaa, juon minä pullon kaljaa ... yritin, mutta ennen kuin ehdin jatkaa pidemmälle, sain terävän kopsautuksen takaraivooni. Se siitä panamahatusta.
- Mä sanoin, että kirrrrrjoitapa...
Kaivoin käskystä rantakassistani ristikoiden täyttämiseen käyttämäni lyijykynän,
repäisin lautasliinasta palasen ja kirjoitin himmeästi:
Räkytäkytäikää,
oksettaa -
juon minä
pullon
kaljaa.
- Yksi papukaijoista lehahti alas keinustaan, tarrasi terävillä kynsillään hellepuseroni läpi kiinni solisluuhuni, räpytteli siivillään tasapainoa itselleen ja luki, mitä ääneen, omaan narisevaan tyyliinsä, mitä olin kirjoittanut.
Syntyi suoranainen sekasorto - värikkäitä sulkia alkoi leijailla alas läheltä katon rajaa, missä papukaijat sotkeutuivat toisiinsa, kiikkuineen ja kaakkuineen.
Niin matala oli majani.
- Minä, minä näytän sinulle närhen munat, krääkäisi joukon nestor, muutamia sulkiaan menettänyt.
- Joku pervo taas, kuulin itseni sanovan sille kyllästyneenä. Mutta omapahan on huolesi. Mitäs et uskonut.
- Mitäs et uskonut, se matki leuhottaessaan oviaukosta vasten tuulta.
- Niin, että mitäs et uskonut, että noinkin helpolla sitä saattaa saada satunnainen turisti upeita sulkia hattuunsa.
Kipusin alas jakkaralta, nostin maasta reikäisen olkihattuni ja pujotin lattialta keräämäni värikkäät sulat sen huivista sitomani koristenauhan alle.
En edes ehtiä laskea niitä, kun heräsin sinnikkääseen koputukseen.
Päivä menikin sitten ruutuun takoneen kanssa pohtiessa sitä, miksi hitossa joku oikeasti saattaa tahtoa runoilijaksi.
... räpytteli siivillään tasapainoa itselleen ja luki omaan narisevaan tyyliinsä, mitä olin kirjoittanut...
ja lopetus:
... Päivä menikin sitten ruutuun takoneen kanssa pohtiessa sitä, miksi hitossa joku oikeasti voisi tahtoa sulkia hattuunsa runoilijana...
Kirjoittaa suoraan ruudulle kuin itsestään, mitä tuleekin kirjoittaneeksi.
Sellainen on tämä harrastajakirjoittaja ja sen vuoksi sellaisena pysyykin.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joka haluaa kirjailijaksi.
Kirjoittamisen pakostako? Vai kirjoittamisen halusta? Vai ovatko ne sama asia?
Olen yksinkertainen ihminen. En ymmärrä kirjoittamisen hienouksia eikä minusta koskaan olisi kirjailijaksi. Mitä sellaista sanottavaa minulla olisikaan,
joka muuttaisi kenenkään maailmaa? Ja sanomastaan pitäisi vielä maksaa?
Joko rahana tai julkisuutena.
Yksinkertaisena ihmisenä ihmettelen myös, miksi kirjoittajat/kirjailijat tuntuvat olevan perin kateellisia toisilleen, ainakin joskus.
Rakkausrunoja lukiessani olen ollut huomaavinani kirjoittajien joukossa kuiskaajarunoilijoita ja tiedoterunoilijoita. Viimeksimainittujen tekstejä olen alkanut mielessäni kutsua tiedoterunokkeiksi. Mistä sitä kaikenlaisia harhanäkyjä saakin päähänsä?
En ole opiskellut paljonkaan luovaa kirjoittamista, josta tälläkin palstalla on mainittu. En ole oppinut luovaa kirjoittamista, sellaista, joka kertoisi tarinoita jostakin toisesta, kuten tiedoterunokkeet.
Olen ollut idealisti. Aikani. Kuvitellut, että todellinen taiteilija panisi itsensä likoon. Kuumaan kylpyyn, kynttilän valoon, hämmentelisi huomaamattaan
etusormellaan samppakaljaa ja ajattelisi suuria, hienoja ajatuksia.
Eikä olisi ainakaan savolainen. Savolaiset ovat vanhojen suomalaisten elokuvien tolloja, joiden suuhun voi kirjoittaa hymyilemään saavia ns. totuuksia. Niitä sanoja ei fiksumman kansanosan suuhun voi laittaa. Hehän näyttäisivät pöljiltä.
Paitsi ei enää Hotakainen. Yksi esimerkki oikeasta palkitusta kirjailijasta. Toiset häntäkin onnittelevat, jotkut toiset eivät ole tietääkseenkään.
Mutta tavallinen savolainen saa näyttää vaikka kuinka pöllähtäneeltä sivistysmaan kansalaiselta, eihän se muutenkaan muuta ole kuin pahainen tyhjännauraja ja ihan tavis jostakin autioituvasta periferiasta.
Ketä sellainen kiinnostaisi? Naureskelee tukiaisillekin. Maatalous on sellaista, missä sitä vielä on, että kun nokka irtoo, pyrstö tarttuu. Kun pyrstö irtoo niin nokka tarttuu. Aina sitä jonkun tukiaisen voi paineisiinsa. Kertoo tylsiä vanhoja vitsejä. On sellainen kiero pirulainen.
Ja niin böndeltä, että se onnneton on tyystin hiomaton ja aito.
Tyhjästä on paha muuta enää nyhjästä.
Paitsi vielä ne loputkin valtion työpaikat.
Hiomattomassa tekstissä on sekin vaara, että tulee sanoneeksi, mitä ajattelee. Eikä ajatelleeksi, mitä tuostakin sanoisi.
Tänään, syystä ja toisesta, tuli mieleeni tiettyjä lauseita, sanontoja yms
- Tuolla ei ole mitään tekoa tässä asiassa.
- Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
- Pelkkää sanahelinää.
- Sanot vaan..
- Nyt sanoista tekoihin jne..
Ajatukseni keskeytti yksi puolituttu, hanakka tarttumaan yhteen sun toiseen asiaan.
Tiesin hänen maineensa omassa ammatissaan, kirpputoriyrittäjänä, ja hän ajatteli tuntevansa minut koska olin vienyt muutaman kerran kierrätykseen jo aikansa elänyttä hänen tienestikseen.
No, olimmehan toki ohittaneet toisemme muutamaan kertaan hänen liiketoimintansa yhteydessä ja tärmänneet muutenkin.
Kerran satuimme vastakkain kylän raitilla, kun häneltä oli karannut koira talutushihnastaan, ja se luppakorva tulla pyyhkäisi haistelemaan housunpunttejani.
Sanotaan, että koirilla on hyvä vaisto ihmisten suhteen.
No, minä rapsuttelemaan sitä, ja se katsoa napitti hellyttävillä silmillään minuun päin ja näytti tyytyväiseltä .
Ajattelin, että onpa luottavainen koira, hyvin pidetty, kun se nyt tuolla lailla
antoi silitelläkin itseään.
Koiransa perään hölkännyt puolijulkkis katsoi ensin minua jotenkin vihaisesti, mutta kun hänen pitää (kai) se pärstäkertoin soveliaana,
sai sanotuksi että kiitos, tämäpäs sattui.
- Mitään kiittämistä, suloinen koira, sanoin sille ja jostakin alitajuisesta syystä, täytyy kai tunnustaa, että median hänestä antaman kuvan vuoksi taisin kääntyä yhä enemmän hänen koiransa puolelle. Ehkä vain sen vuoksi, että kyseinen puolijulkkis kirjoitti aivan julkisesti ja uskollisesti tulikivenkatkuisia mielipidekirjoituksia paikallislehteen. Ihan ilmaiseksi. Ja oli sen vuoksi kyläläisten puheissa 'vain tosiasiassa Suomen maassa yksi tuntematon muiden joukossa, mitä nyt tämän kylän puolijulkkis, joka tunki itseään tykö joka rakoon, vaikka yritti tekonsa joksikin muuksi naamioida ja näyttää paremmalta kuin olikaan. Pukki mikä pukki'.
Niin, mihinkäs minä jäinkään..?
Piti vain sanomani, että nyt siis sanoista tekoihin - oikein kirjoittamaan.
Ja välillä vakavastikin. Vakavista asioista. Kuten sellaisista, milloin ja minkälaisissa tapauksissa sanoista tulee tekoja?
Jos ja kun silitän vihaisena pidettyä koiraa myötäkarvaan, ja se suostuu siihen eikä puraise minua, saattaa joku sanoa että valehtelen. Eivät vihaiset koirat niin käyttäydy, ei tuo ole loogista eikä tottakaan. Miksi joku koira tekisi poikkeuksen minun kohdallani? Pelkkää toiveikasta sanahelinää ja itsekehua.
Jos ja kun silitän vihaisena pidettyä koiraa vastakarvaan, ja se suostuu siihen eikä puraise minua, saattaa joku sanoa jälleen että valehtelen.
Miksi koira tekisi poikkeuksen minun kohdallani? Koska se koiranelämänsä toistaiseksi parhaan teon?
Jos kirjoittaisin miellyttääkseni muita, olisiko se pelkkää sanahelinää?
Jos kirjoitan sen vuoksi, että pidän jotakin asiaa tärkeänä, enkä miellytä ketään, se onkin paha teko ja pelkkiä onttoja sanoja.
Jos kirjoittaisin samasta aiheesta ja maksaisin itsenki niinkin kipeäksi, että sijoittaisin omakustanteeseen rikastuttaani suomalaisen kirjakulttuurin kenttää, se olisikin jo jonkinlainen kirjallinen teko ja osoittaisi, että olen vakavissani kirjoittamieni asioiden suhteen? Vai osoittaisiko se sen, että otan itseni liian vakavasti ja kaiken lisäksi kuvittelen itsestäni liikoja?
Esimerkiksi a) kuvittelisin osaavani kirjoittaa ja b) kuvittelisin voivani vaikuttaa tärkeäksi kokemieni asioiden puolesta. Hmmpff.
Jos edes kuvittelisin tässä, että kustantaja julkaisisi kirjoittamani täyskustanteena, se olisi vasta todellinen kirjallinen teko. Olisiko se minun tekosiani vai kustantajan?
Nettikirjoittelu, kun on eittämättä minun tekosiani.
Niin, olen hyvin yksinkertainen ihminen, etten ymmärrä monimutkaisia asioita.
Kirjoittaa kuin itsestään suoraan ruudulle, aivan kaiken uhalla?
Jos vaikka joku sattuisi lukemaan, mitä sitä taas tuli kirjoitetuksi.
Olen kuullut kerrottavan maasta, joka on kuulu vallan rakkaudestaan.
Maan on yrittänyt valloittaa mies, oikeastaan vasta poikanen, mutta kuulu hänkin varhaisesta kaljuudestaan.
Vanha kansa sanoi, ettei tukka ja äly pysy samassa päässä. Sanoi se myös, ettei tyhjä lato kattoa kaipaa.
Mitäpä hallitsijan kaljusta, Urkin kloonailusta, sillä urkkivia kaljun kuninkaan samiksia lienee valtoimenaan koko maa. Suomikin kun nyt on vain sellainen.
Siispä sananen hänen erityislahjakkuudestaan.
Maan on siis yrittänyt valloittaa mies, oikeastaan vasta leikkivä lapsi, mutta luulenpa, että hän on ehtinyt kuuluttaa varhaisesta lahjakkuudestaan:
”Kello on yhtä paljon kuin eilen tähän samaan aikaan ja maassani on kaikki hyvin!!!”
Hän näyttää olevan ylimielinen, teräväkyynärpäinen. Hän kuvittelee vielä, keskenkasvuinen kun näkyy olevan, edustavansa vallan erityistä keissiä. Olevansa vallan erityinen keissi. Sen ajatteleminen saa hänet tuntemaan itsensä muihin nähden suorastaan ylhäiseksi.
Kuninkaan kun on nyt vain oltava valtava?
Valtava.
Siispä sananen hänen valloitushalustaan.
Koko maan on yrittänyt valloittaa eräs sangen yksinäinen pieni poika, muodoltaan jo sangen massiivinen mies kenties, epäilemättä visioineen neron luokkaa.
”Kello on yhtä paljon kuin eilen tähän samaan aikaan ja minä uudistan koko maan!!!”
Valtava hanke. Mies on kovaääninen, itsetietoinen, ironinen. Hän tuli näyttämään. Hän pääsi rakentamaan palikoistaan haamulinnakkeen.
”Kello on yhtä paljon kuin eilen tähän samaan aikaan ja imagossani on kaikki hyvin!!!”
Hän kutsui jo entiseen linnakkeeseensa ja kutsuu yhä uuteen linnakkeeseensa kokonaisen yksinäisten kansan leikkimään kanssaan samalle hiekkalaatikolle, testaamaan uusia pelejään.
Pohjimmiltaan yhä vielä samaan yksinäiseen koulupojan torniperäkamariinsa.
Kansa antoi vallan kuninkaan betaversiolle?
Siispä sananen kuninkaan pelisilmästä. Mahtaako mies olla pelkkä persereikä?
”Kello on yhtä paljon kuin eilen tähän samaan aikaan ja minä odotan kasvua!!!”
Niin, hän odottaa vielä sen ja tämän kasvua. Varsinainen kehäkolmosen, vai oliko se kehäykkösen sisäinen maan viljelijä. Kädessään näennäisen rennosti, hieman naismaisesti, kaukosäädin vähän kaiken toitottamiseen.
”Kello on yhtä paljon kuin eilen tähän samaan aikaan ja syntymäpäiväesitelmäni on päättynyt onnellisesti!!! Olen taas kuin uudestaan syntynyt!!!!! On se niin söpöä... se rakkaus..”
Mistä on pienet yksitoistavuotiaat poikaset tehty?
Katson vielä kerran hänen kuviansa, naisellista amorinkaartaan.
pirulaiset. Saisivat loppua ennen loppua.
Hiljaisuuden laskeuduttua kuulee paremmin oman sisäisen äänensä, jos sellaisen onnistuu löytämään. Kirjoittavan tulisi löytää.
Ja asemoida itsensä netin viidakossa oikein. Jokaisen sanan kaikki mahdolliset merkitykset jokaiselle vastaanottavalle lukijalle ja jokaiselle torjuvalle. Hyvänsuovalle ja jo valmiiksi pahansuovalle ja ennakkoasenteisiinsa juuttuneelle.
Kirjoittajan olisi löydettävä myös se oma siedettävä äänensä. Se, jota itsekin voi sietää ja mahdollisimman moni lukija. Onko se sama asia kuin taipua yleisluettavaksi, taipua yleisen mielipiteen edessä ja alle? Olla käyttämättä sanoja, jotka ovat tarttuneet kirjoitettuun kieleen kuin kärpänen paperiin. Surisevat ja pörisevät tahmeina aikansa, liimautuvat kiinni.
Kaikkia ei voi miellyttää. Jotkut eivät miellytä ketään vain miellyttääkseen, nuollakseen asemaansa noustessaan jokaisen limaisen portaan. Saadakseen naamansa naamakirjaansa tai muun kuin virtuaalissa julkaistun takakanteen, tai so what.
Kuulen variksen kraakaisuja kaatopaikan tietämiltä. Ehkä vain siksi, ettei kirjoituspöydässäni satu olemaan laatikkoa, johon kirjoittaa.
Etten ole täydellinen kirjoittaja. Ettei minulla tunnu olevan kenellekään sellaista sanottavaa, jota ei jo ennestään tiedettäisi.
Kirjoittamisen pakko kuin pakkopaita, josta ei omin avuin pääse irti.
Kun se iskee nelivuotiaana, niin luulisi, että olisi ehtinyt jo valmistua.
Mutta ihmiseksi on niin perkeleen pitkä matka. Jumalaloiduksi jumalaksi pääsee helpommalla? Median keppihevoseksi.
Näppäimistölleni on kotiutunut outo eläin: Näppisolminen.
En ymmärrä, mitä sillä on mielessään, jos sillä on mieli?
Se on sokea. Sen vuoksi istun pimeässä ja annan sen olla.
Tajunnan virtaa.
Minkä helvetin tajunnan, tajuatsä?
Suomi pimenee taas huomenna. Tulee yö. Pitääkö sitä pelätä? Suomea. Suomessa on monen olohuone. Pitääkö sitä pelätä?
Suomi toimii pimeyden verhon takana, sitten se avaa jälleen kitansa. Suomen kansan sielu vaatii keskustelun aiheita, kumppaneita, ainakin muutaman maahan painetun luuserin, jotta oma olo olisi hiukan ylevämpi.
Suomen kansan sielulla on kiire. Se ei pidä edes ajatuksellisista katkoksista. Se nostaa, lynkkaa, riitelee ja tappaa. Se säilyttää tarvitsemansa ja tuhoaa muun. Siihen se on luonut oman kielensä.
Lyhyet nykivät kommenttinsa. Onko se luovaa, luoviiko se?
Suomen kansan sielu pitää pirstaleista. Pitää olla jotakin terävää,
kirjoittajan pitää olla terävä. Pehmoja ei kääritä pumpuliin, pehmoista päästetään joukkovoimalla ilmat pihalle.
Pitää olla niin viisas, että voi näytellä uskottavasti tyhmää. Pitää olla niin tyhmä, ettei huomaa raatelua.
Suomen kansan sielu kyllä toimittaa ymmärrettävästi asiansa.
Mitä on kirjoittaa tiiliskivijulkaistua nettiin, jorista ja linkata palstojen väliä, porista ja vinkata. Ja Turusta.
Mitä järkeä on kirjoittaa muutaman tiiliskiven verran tekstiä,
joka ei vie mihinkään, joka ei tuo mitään. Jonka lukijoista ei tiedä,
eikä niistä, jotka jättävät lukematta ja tukematta.
Suomen kansan sielu on antanut tälle kirjoittajalle aiheen epäillä, voiko kansalla olla yhtenäinen sielu? Sellainen, jota Suomi tarvitsee.
Tietty pohjavire, jonka avulla noukkia voittajat.
Ilman ihmistä Suomi ei ole mitään.
Se on vain yrityksen seinät, outoja kraffitteja, mustia ruutuja.
- Mitä yrität sanoa, olmiseni?
#¤%++++^^---
- Oletko aivan varma?
**--;;;))!!!?