Laitoin tämän saman sekä synnytyspuolelle, että tänne. Jos vaikka maksimoisin mahdollisuuteni löytää sielun siskoja. Tai edes jonkun, joka kokee jollain lailla samoin, kuin minä. Viesti on pitkä, mutta toivottavasti jaksatte lukea.
Eli olen vajaan viikon ikäisen ihanan ja terveen vauvan äiti. Raskauteni sujui normaalisti. Neuvolassa (käsin) tehty synnytystapa-arvio näytti vihreää valoa alatiesynnytykselle. Lapsi oli hyvin toivottu ja kaivattu. Onni oli siis suunnaton, kun vihdoin se plussa sitten tuli. Raskauden loppupuolella, kuten varmaan jokainen, myös minä aloin enemmän ja enemmän miettiä synnytystä. Aivan positiivisella fiiliksellä kylläkin. Oikein odotin, että ihanaa kohta päästä kokemaan se paljon puhuttu synnytys. Joskus muinoin olin jo ajatellut, että mahdanko sitä saada edes kokeakaan. No ei meillä ollut kuin reilu vuosi yritystä, mutta oli se vaan pitkän tuntuinen aika sekin. Olin hyvin avoimin mielin synnytyksen suhteen. Mitään suurempia suunnitelmia en ollut tehnyt ihan tarkoituksella. Ajattelin, että sitten tositoimessa kokeilen kaikkea mahdollista. En pelännyt kipua.
Laskettu aika oli ja meni. Olin jo tulisilla hiilillä, kun niin innoissani odotin lapsen syntymää. Vihdoin, päivää ennen ekaa yliaikaiskontrollia aloin tuntemaan supistuksia yöllä. Ne voimistuivat voimistumistaan. Olin iloinen. Kroppani toimii, kuten pitääkin. Lilluin suihkussa ja otin supistuksia vastaan. Mietin, että no niin kyllä varmaan tämän vuorokauden puolella pääsen ponnistamaan lapseni maailmaan. Niin me sitten lähdimmekin lopulta aamulla sairaalaan. Siellä käyrät ja kaikki ok. Tästä eteenpäin kaikki sitten lähtikin menemään aivan toisin, kuin olin kuvitellut. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi heti, että pää ei ole tarjoutuva osa. Tarkisti vielä ultralla. Olin kuin puulla päähän lyöty. Sitten kaikki meni kuin sumussa. Olin lannekuvilla. Ja sitten ultrasi vielä lääkäri vauvan. Lanteeni olivat hienon leveät, mutta vauvan painoarvioksi tuli yli neljä kiloa. Lääkäri suositteli vauvan ja minun parasta ajatellen sektiota. Etenkin kun lapsivesi oli aivan vauvan kakassa. Tottakai suostuin, eihän siinä muu auttanut. Kuitenkin, siinä vaiheessa kaikki odotus ja innostus lähti valumaan kuin sormien välistä valuva hieno hiekka. Salia jouduttiin hetki odottamaan. Sinä aikana sain ilokaasua ja lämpimiä kaurapusseja. Itkukin pääsi jossain vaiheessa. Seuraavaksi muistan makaavani leikkauspöydällä rintakehästä alaspäin tunnottomana. Tuijotan kelloa ja odotan koska kuulen rääkäisyn. En tunne mitään muuta, kuin vatsani muljumista ja kovaa painetta. Sitten vauva parkaisee. Häntä näytetään minulle. Ehdin vähän hypistellä pientä jalkaa ja kyynelehtiä ilosta. Sitten vauva viedään pesulle ja lämmittelemään. Isä menee hänen mukaansa. Jään "yksin" leikkaussaliin. Onhan siis lääkärit ja henkilökunta ym, mutta.. ei vauvaa eikä isää vieressäni nauttimassa elämän ensihetkistä. Saan jotain vahvaa kipulääkettä joka laittaa pään aivan sekaisin. Olen jossain horteessa ja vapisen, kuin horkassa. Heräämössä vauva vihdoin tuotiin viereeni. En pystynyt kohottautumaan kunnolla, kun olin kerran aivan puutunut. Vauva asetettiin rinnalleni ja pääni tuettiin hyvin, että näkisin edes jotain. Olin kyllä aivan hullaantunut pikkuisestamme... mutta silti koin ja koen, etten saanut kokea synnytystä. Ainoastaan kiireellisen leikkauksen, jossa vauva kaivettiin sisältäni.
Eli olen vajaan viikon ikäisen ihanan ja terveen vauvan äiti. Raskauteni sujui normaalisti. Neuvolassa (käsin) tehty synnytystapa-arvio näytti vihreää valoa alatiesynnytykselle. Lapsi oli hyvin toivottu ja kaivattu. Onni oli siis suunnaton, kun vihdoin se plussa sitten tuli. Raskauden loppupuolella, kuten varmaan jokainen, myös minä aloin enemmän ja enemmän miettiä synnytystä. Aivan positiivisella fiiliksellä kylläkin. Oikein odotin, että ihanaa kohta päästä kokemaan se paljon puhuttu synnytys. Joskus muinoin olin jo ajatellut, että mahdanko sitä saada edes kokeakaan. No ei meillä ollut kuin reilu vuosi yritystä, mutta oli se vaan pitkän tuntuinen aika sekin. Olin hyvin avoimin mielin synnytyksen suhteen. Mitään suurempia suunnitelmia en ollut tehnyt ihan tarkoituksella. Ajattelin, että sitten tositoimessa kokeilen kaikkea mahdollista. En pelännyt kipua.
Laskettu aika oli ja meni. Olin jo tulisilla hiilillä, kun niin innoissani odotin lapsen syntymää. Vihdoin, päivää ennen ekaa yliaikaiskontrollia aloin tuntemaan supistuksia yöllä. Ne voimistuivat voimistumistaan. Olin iloinen. Kroppani toimii, kuten pitääkin. Lilluin suihkussa ja otin supistuksia vastaan. Mietin, että no niin kyllä varmaan tämän vuorokauden puolella pääsen ponnistamaan lapseni maailmaan. Niin me sitten lähdimmekin lopulta aamulla sairaalaan. Siellä käyrät ja kaikki ok. Tästä eteenpäin kaikki sitten lähtikin menemään aivan toisin, kuin olin kuvitellut. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi heti, että pää ei ole tarjoutuva osa. Tarkisti vielä ultralla. Olin kuin puulla päähän lyöty. Sitten kaikki meni kuin sumussa. Olin lannekuvilla. Ja sitten ultrasi vielä lääkäri vauvan. Lanteeni olivat hienon leveät, mutta vauvan painoarvioksi tuli yli neljä kiloa. Lääkäri suositteli vauvan ja minun parasta ajatellen sektiota. Etenkin kun lapsivesi oli aivan vauvan kakassa. Tottakai suostuin, eihän siinä muu auttanut. Kuitenkin, siinä vaiheessa kaikki odotus ja innostus lähti valumaan kuin sormien välistä valuva hieno hiekka. Salia jouduttiin hetki odottamaan. Sinä aikana sain ilokaasua ja lämpimiä kaurapusseja. Itkukin pääsi jossain vaiheessa. Seuraavaksi muistan makaavani leikkauspöydällä rintakehästä alaspäin tunnottomana. Tuijotan kelloa ja odotan koska kuulen rääkäisyn. En tunne mitään muuta, kuin vatsani muljumista ja kovaa painetta. Sitten vauva parkaisee. Häntä näytetään minulle. Ehdin vähän hypistellä pientä jalkaa ja kyynelehtiä ilosta. Sitten vauva viedään pesulle ja lämmittelemään. Isä menee hänen mukaansa. Jään "yksin" leikkaussaliin. Onhan siis lääkärit ja henkilökunta ym, mutta.. ei vauvaa eikä isää vieressäni nauttimassa elämän ensihetkistä. Saan jotain vahvaa kipulääkettä joka laittaa pään aivan sekaisin. Olen jossain horteessa ja vapisen, kuin horkassa. Heräämössä vauva vihdoin tuotiin viereeni. En pystynyt kohottautumaan kunnolla, kun olin kerran aivan puutunut. Vauva asetettiin rinnalleni ja pääni tuettiin hyvin, että näkisin edes jotain. Olin kyllä aivan hullaantunut pikkuisestamme... mutta silti koin ja koen, etten saanut kokea synnytystä. Ainoastaan kiireellisen leikkauksen, jossa vauva kaivettiin sisältäni.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Olen yrittänyt työstää ajatusta joka päivä. Olen yrittänyt ajatella, että koin synnytyksen. Vain vähän erilaisen. Silti en onnistu siinä... ehkä odotin liikaa alatiesynnytystä. Ehkä en mennytkään synnytykseen avoimin mielin, mutta kun kuvittelin, että se on erittäin todennäköistä, että alateitse saan synnyttää. Sen varaan siis laskin kaikki toiveeni ja odotukseni. Olen suorastaan vihainen neuvolalle. Joka hemmetin käynnillä vauvan oli käsikopelolla todettu olevan hyvin raivotarjonnassa. Lääkärikin. Oli kuulemma oikeen kiinnittynyt jo pää syvälle lantioon. Sairaalassa minulle kuitenkin todettiin, että vauvan jalat olivat polvista niin yliojentuneet (nyttemmin ovat jo oikeentuneet normaalin näköiseksi), että vauva on ollut perätilassa pitkään. Tod näk. koko ajan. Sitä varten menemme vielä lonkkakontrolliinkin myöhemmin, jossa jalat tarkistetaan paremmin. Olisiko tämä voitu välttää, jos neuvolassa olisi havaittu, ettei vauva ole kääntynyt?? Olisiko se voitu ainakin yrittää välttää jollain tavalla?? Edes niin, ettei raskauden olisi annettu jatkua niin pitkään lasketun yli?? Kaikki mahdolliset kysymykset pyörivät mielessä. Ja totisesti haluan kuulla neuvolasta perusteellisen selonteon. Miten nykyaikana voi olla näin totaalinen yllätysperätila. Tiedän, että niitä on, mutta sapettaa silti.
Lapsivuodeosastolla katselin muita äitejä itku kurkussa. Jotenkin tuntui, että he ovat synnyttäneet, minä en. Kuvittelin, että saan olla aktiivinen saattaessani lastani maailmaan. Olin elänyt mielessäni kymmeniä kertoja tuon koko raskauden huipentuman. Sen hetken, kun ponnistukseni tuloksesta lapsi syntyy maailmaan ja saan sotkuisen vauvan rinnalleni ja lepäämme siinä kaikki yhdessä. Minä, mieheni ja vauva. Tiedän, että kaikki voisi olla paljon pahemminkin. Siksi sanottakoon, että olen aivan sanoinkuvaamattoman kiitollinen tästä lapsesta ja siitä, että hän voi hyvin. En vain mahda tunteilleni mitään. En vaikka kuinka olen yrittänyt. En ollenkaan väheksy sektion tietoisesti valitsevia. Yhtälailla hyviä äitejä ja ihmisiä he ovat. Ja heidän valinnallalleen on aivan oikeat syyt. Olen miettinyt onko omalla kohdallani enemmänkin kyse siitä, että kaikki kävi niin yhtäkkiä täysin päinvastoin, kuin olin ajatellut. Pystyisinkö suhtautumaan toisin, jos sektio olisi ollut suunniteltu? En tiedä.. Olisin vain halunnut synnyttää alateitse, enkä nyt tunnu pääsevän siitä yli lainkaan. Tuntuu, kuin en olisi synnyttänyt. Olin vain raskaana.. ja nyt minulla on yhtäkkiä ihananpi ja kauniinpi vauva, mitä toivoa olisin saattanut.
Olenko yksin tunteideni kanssa? Vai löytyykö samantapaisia kokemuksia?
Minulle tehtiin myös yllätyssektio viime syksynä, mutta en koe sitä pahana. Minulla kohdunsuu ei auennut riittävän nopeasti vauvan huonoihin sykkeisiin suhteutettuna ja päädyttiin kiireelliseen sektioon. Sektion jälkeen miehelle oli kerrottu, ettei vauva olisi mahtunut syntymäänkään alakautta sillä vauvalla oli liian iso/pyöreä pää, koska ei ollut kiinnittynyt vaikka syntyikin 10pv yliaikaisena. Toinen syy miksi alatiesynnytys ei olisi onnistunut oli se, että napanuora oli tiukasti kiinni vauvan jalassa ja olisi estänyt ulostulon normaalisti, sektiossakin vauva otettiin pois kohdusta imukupilla kun käsin ei irronnut juuri tuon napanuoran takia. Tämän kuultuani olin todella kiitollinen, ettei synnytys ikinä ehtinyt niin pitkälle että olisin turhaan ponnistanut ja lopulta jouduttu tekemään hätäsektio. Jälkikäteen olen ihmetellyt miksei kaikille synnyttäville tehdä synnärillä ultraa, jossa myös iso pää olisi heti selvinnyt jne. Jos tekisin toisen lapsen, en tiedä uskaltaisinko synnyttää, vähän jäi kauhua tuohon touhuun, ehkä haluaisin myös silloin sektion, mutta meille ei kyllä ole tulossa lisää lapsia, joten turhaa spekulaatiota.
Tietysti minullakin on orpo olo tilanteissa, jossa naiset puhuvat synnytyksestä, koska en ole sitä mielestäni kokenut. Toisaalta huomasin toipuneeni nopeammin kuin alakautta synnyttäneet. On kuitenkin totta, että synnytys mielletään ns. naisen mittana, jota paitsi minä jäin. Onneksi on terve ja ihana poika palkintona tuosta marraskuisesta päivästä, jolloin koin kuitenkin elämäni isoimman tapahtuman.
itse olen synnyttänyt, mutta vastaan silti. tuokirjoituksesi kosketti ja voin vaan kuvitella että jos itselläni olisi ollut tuo tilanne tuntisin samoin kuin sinä! jaksamista ja voimia. luulen että kun aika kuluu tai saa puhuttua jonkun kanssa, helpottaa. itsellä ainakin nuo ekat ajat oli niin sumussa menoa ja tunteet herkillä muutenkin vaika kaikki meni hyvin.
Minullakin oli alatiesynnytys. Omat traumani liittyvät imetyksen epäonnistumiseen ja siihen miten sekavasti imetysopastus hoitui synnärillä, mutta ei siitä sen enempää. Veikkaan että sinulla pahinta oli se, että sektio tuli täytenä yllätyksenä ja vaikka se monella onkin yllätys, sinun kohdallasi olisi ollut mahdollista tietää lapsen perätila ja sektion tarve etukäteen. Veikkaan että jos olisti tiennyt joutuvasi sektioon, tuollaista traumaa ei olisi jäänyt, eikä välttämättä silloinkaan jos sektion tarve olisi tullut kesken synnytyksen jonkun äkillisen ongelman takia. Suosittelen että keskustelisit jonkun asiantuntijan kanssa siitä, löytyykö siihen oikeasti joku järkeenkäyvä selitys, miten tuollainen virhe lapsen tarjonnassa voi tapahtua. En tiedä pystyisitkö keskustelemaan neuvolaterkkarisi kanssa, häneltä voisit ainakin saada jonkinlaista selityksen tynkää, jos ei hän niin sitten joku muu jossain. Jälkitarkastuksenkin voisit varata mahdollisimman aikaisin ja kysyä lääkäriltä synnytysasioista. Neuvolan kautta pääsisit varmaan myös keskustelemaan psykologin kanssa. Veikkaan että ihan muutamakin kerta saattaisi auttaa sinua käsittelemään tätä asiaa. Uskon että kun olet käynyt tämän jutun läpi, aika hoitaa asian niin että se ei ole enää niin suuri juttu sinun elämässäsi. Muista myös se, että tässä vaiheessa raskaushormonit saavat luultavasti sinut tavallista herkemmäksi. Itse sain ainakin ahdistuskohtauksia ihan pienistäkin asioista kolmen ensimmäisen viikon aikana.
kyllä olis harmittanu minuukin ,et ole yhtään kummallinen tuon suhteen! itse olen kaksi lasta alakautta synnyttäny ja ekalla kerralla suurin pelkoni oli että joutuisin sektioon enkä saisi itse synnyttää lastani tähän maailmaan. Tuntuu pahalta nyt sinun puolestasi :(
toisesta synnytyksetä on jääny yks asia kaivelemaan, enkä oo paljoo siitä puhunu koska toisaalta tuntuu että se on aika vähäpäitöinen asia, vaikkei se sitä MINULLE ole selvästikkään kun se minua niin vaivaa.
Toisessa synnytyksessä halusin selviytyä ilman "isoja" puudutteita. Otin ilokaasua ja parakervikaalipuudutteen. Sitten kivut alko olee niin hurjat että kätilö sanoi että laitetaan spinaali. hän ei tarkistanut kohdunsuuta ennen spinaalin laittoa, mikä oli virhe sinäänsä että se oli jo kokonaan auki! Synnytin siis toisen lapseni täysin tunnottomana. Ponnistin kyllä, mutta mitään en tuntenut. se on jäänyt harmittamaan, koska se spinaali oli periaatteessa aivan turha! olinhan kestänyt supistukset siihenkin asti, olisin kyllä ponnistanutkin ilman enempiä puudutteita.
Mutt jotenkin näistä harmituksista on vaan päästävä yli. Ehkä saat vielä toisen mahdollisuuden kokea luonnollinen synnytys. Mutta jos joku osaa kertoa miten tästä harmituksesta pääse nopeimmin yli niin itsekkin ottisin neuvoja vastaan :D taitaa vaan olla niin että aika parantaa.
oi voi..
itselläni on jo melkein vuosi tapahtuneesta aikaa, mutta edelleen sektio kaivaa mieltäni ja kaikkein katkerin olen siitä etten ikinä ole edes supistuksia tuntenut, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, olisin todella halunnut edes ne supparit tuntea!
itselleni tehtin kiireellinen sektio vakavan raskausmyrkytyksen takia viikoilla 33 6, lapsi vaan otettiin mahastani pois, juuri niinkuin sanoit, maha vaan aukaistiin ja sieltä vietiin mun vauva. Lastani en kerinnyt näkemään ollenkaan, niin kovaa hänet vietiin osastolle kaappiin lämpimään, itse pääsin kovan tappelun jälkeen illalla katsomaan lastani (hoitajat eivät olisi antaneet minun mennä).
Oli todella vaikea suhtautua siihen että tuossa se minun lapseni nyt on, omasta mielestäni hän oli edelleen vatsassani. vielä pari kuukauttakin sektion jälkeen tunsin haamupotkuja ja mieheni huomautteli että hieron vatsaani niinkuin raskaana ollessani.
kiintymyssuhteen luominen lapseeni oli todella vaikeaa, rakastin häntä tottakai, mutta jotenkin oli vaikeaa silti suhtautua siihen (toki asiaan vaikutti myös se että lapsi oli sairaalassa kolmisen viikkoa).
Nyt olen maailman onnellisin äiti ja kun porukka "kilpailee" siitä että kuinka kovat supistukset heillä on ollut, tuumaan vaan, että minäpä vetäsin koko rumban ilman kivun häivääkään :D
TSEMPPIÄ!!!!!
Minulla ei ole sektiota tehnyt vaan sain synnyttää alateitse. Voisin vain kuitenkin kuvitella, että ajatukseni olisivat hyvin samanlaiset kuin sinulla, jos alatiesynnytys ei olisi onnistunut. Toivon saavani joskus toisen lapsen ja pelkään kovasti, että toinen raskauteni päättyykin sektioon eikä alatiesynnytykseen. Uskon, että olisin kovin pettynyt, koska mielestäni synnytys on aivan mahtava kokemus.
En siis pysty antamaan mitään vertaistukea sinulle, koska en todellakaan tiedä tuntemuksiasi vaan voin vain kuvitella tilanteen ja pettymyksen. Haluan kuitenkin sanoa, että uskon ettet ole todellakaan ainoa, joka on pettynyt synnytystapaansa.
Parasta koko asiassa on kuitenkin ihana vauvasi ja synnytystapa ei varmasti vähennä rakkauttasi häntä kohtaan. Muista myös se, että sektio on synnytystapa ja sinulla on yhtälainen oikeus kertoa omasta synnytyksestäsi muille kuin alatiesynnyttäneilläkin :)
Minulle tapahtui hieman samanlainen juttu. Paitsi että en saanut edes supistuksia kokea. Virhe oli neuvolan eli eivät tajunneet perätilaa. Seuraavalla kerralla vaadin ultrauksen lopussa niin asiasta ollaan varmoja.
Kannattaa aina varautua myös sektioon, oli tilanne kuinka valoisa vaan. Monesti synnytys päätyy sektioon vauvan parasta ajatellen. Neuvolassa pitäisi painottaa synnytyssuunnitelmia tehdessä myös sitä, että kannattaa ajatella sektiokin läpi. Liian paljon puhutaan pelkästä alatiesynnytyksestä. Monelle se on sitten yhtäkkiä kiireellinen sektio.
No, mä ajattelen asiaa näin: eipä revennyt alapää ja lapsi syntyi terveenä! Yksi ystäväni synnytti perätilavauvan alakautta ja joutui sen jälkeen korjauleikkauksiin ja seksi on yhä kivuliasta.
Pakko vastata, vaikka olen alakautta synnyttänyt. Minun mielestäni sektio on ihan yhtälailla synnyttämistä, kuin alakautta vauvan ponnistaminen maailmaan. Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu nyt. Synnyttäminen on tosi iso asia naiselle ja siihen liittyy paljon tunteita. Minun synnytys meni aivan toisin kuin olin kuvitellut (olin aikalailla piuhoissa kiinni ja liikuntakyvytön) ja vieläkin ajoittain suren, että miksei asiat menny toisin. Voi kuulostaa ehkä nyt lattealta, mutta tuo synnytys oli sinun ja se vain meni niin kuin meni. Aivan yhtä tärkeä! Kahdelle läheiselleni on käynyt niin, että vauvan perätilaa ei oltu huomattu neuvolassa. Toinen päätyi kiireelliseen sektioon ja toinen syntyi alakautta (koska oli synnyttänyt ennenkin ja vauvan vointi oli hyvä). Tärkeintä on, että suret tämän surun.
Ei kuulosta yhtään lattealta! Minun esikoisen synnytys meni samallalailla. Piuhoissa kiinni ja vain makasin. Ja harmitti todella paljon. Juttelin kätilön kanssa asiasta yms. Mutta silti minua harmitti.
Toisen lapsen kohdalla sitten asiat meni eritavalla. Tosiaan erilainen synnytys kuin esikoisen aikaan. Ei se korvannut esikoisen aikaista synnytystä, mutta paljon paremmin meni.
Tavallaan siis voin kuvitella aloittajan harmin. Sinulla meni kuin kaverillani. Sektioon joutui, vaikka toivoi alatiesynnytystä.
Mutta positiivisesti ajateltuna, lapsi sentään syntyi, tavalla tai toisella. Jos seuraava kerta menisi paremmin. Jos siis on harkinnassa saada lisää lapsia.
Minä synnytin alateitse, mutta ajattelin ennen,että minusta varmaan myös tuntuisi tuolta sektion jälkeen, vaikka siihen ei oikeasti ole aihetta!Yksi kaveri synnytti melkein samoihin aikoihin ja hänelle tehtiin myös sektio johon hän oli taas täysin tyytyväinen ja sinut sen kanssa. Yksi toinen kaverini ei edes harkitse synnyttämistä alateitse ja toisella on sairaus joka estää "normaalin" synnyttämisen! Kaikki ovat synnyttäneet tavalla tai toisella. Ei se alatie ole ainoa synnytyskeino ja kaikki synnytykset ovat yhtä arvokkaita!Tsemppiä sinulle ja onnea pienokaisen johdosta!Nauti hänestä täysin rinnoin ja ole ylpeä että olet hänet saattanut maailmaan!
Ymmärrän kannustuksesi aloittajalle viimeisessä kappaleessa, mutta pakko kommentoida ettei alateitse synnyttäminen tee välttämättä alapäästä muodottomaksi venynyttä ja vanunutta seitsemän leivän uunia. Ei välttämättä ole virtsankarkailua eikä kiristäviä epparihaavojakaan.
Aloittajalle: kiitos koskettavasta kirjoituksesta. Synnytin huhtikuussa alakautta suloisen tyttäremme ja olisin varmasti myös ollut puulla päähän lyöty, jos synnytystilanne olisikin kääntynyt sektioksi. Se on niin totta, että sitä kuvittelee menevänsä avoimin mielin synnyttämään. Ottamaan vastaan sen mikä tulee - vain huomatakseen, ettei tilanne menekään ihan niin. Itse koin pienemmässä mittakaavassa saman: olin kuvitellut että hyödynnän liikettä ja liikkumista synnytyskipuihin, todellisuudessa halusin vain maata aloillani kun supistukset yltyivät. Jokainen kerta kun könkkäsin lämmittämään kauratyynyjä synnärin käytävän mikroaaltouuniin, pelkäsin että supistus tulee kun olen liikkeellä.
Kaikki meni kuitenkin hienosti, ja vieläkin 4kk synnytyksen jälkeen, tulee hetkiä jolloin äimistelen sitä että MINÄ olen synnyttänyt. MINÄ! Ja vaikka varmasti olisin hyväksynyt minun tai lapsen turvaksi tehdyn sektion, silti se olisi tuntunut vain leikkaukselta, niin kuin sinäkin aloittaja tunnut miettivän.
Nyt vauvaelämän tiimellyksessä olen törmännyt samaan ilmiöön, kuvittelen että otan tämän vastaan avoimin mielin. Ja silti huomaan tehneeni etukäteisoletuksia miten asiat menevät. Sitten ihmetellään miten asiat meneekin näin, kun kuvittelin ihan toista. Pakko löysätä ja hyväksyä että elämässä asioita ei todellakaan hallita. Tsemppiä asian käsittelyyn! Pääset varmasti sen yli kunhan aikaa kuluu ja jos asia jää vaivaamaan, toivon että mahdollisten tulevien lapsien kohdalla pääset kokemaan toivomasi alatiesynnytyksen...jossa tosin asiat voi taas mennä ihan toisin kuin oletit.
No ei niin!Ei nyt itelläkään oo mitään noista edellämainituista, mut monilla on!Tarkoitin vaan että onpahan ainakin 100% välttynyt em asioilta!Ziisus kun pitää kaikki ottaa niin kirjaimellisesti ja henkilökohtaisesti..tarkoitukseni oli vähän piristää pilke silmäkulmassa!Got it?
Kiitos kaikille kannustavista viesteistä :) Joka päivä tuntuu helpommalta hyväksyä tämä asia. Työstämistä se silti edelleen vaatii. Neuvolassa eivät ole vielä osanneet sanoa oikein muuta kuin, että "näitä sattuu". Olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Vauva ja minä olemme terveitä ja jos vielä tulen raskaaksi, niin alatiesynnytys ei ole lainkaan poissuljettu. Sitäpaitsi pääsen tarkempaan syyniin. Olen myös onnellinen siitä, että imetys ja muu on lähtenyt hyvin käyntiin.
No enpä tiiä piristääkö pilke silmäkulmassa, kun monille noi jutut on tottakin.
Kyllä täällä on ihme tosikkoa porukkaa...heh heh! Pointtina oli että jokaisessa ikävässä asiassa on omat hyvät puolensakkin kun oikein ajattelee!Minä ainakin yritän juuri näin ajatella!Jos paras kaveri eroaa ja itsellä pyyhkii tosi hyvin en minä mene kehuskelemaan että mullapa meneeki kivasti ja parempi onni sullekkin ensi kerralla vaan sitten kaivelen heti omat ja parisuhteen ikävimmät puolet esiin ja usko tahi älä huumori toimii monesti!Kyllä minä osaan omalla kustannuksella vitsailla ja voin kyllä kertoa ummet ja lammet siitä miksei alasynnytys nyt niin autuaaksi ketään tee.Ihme tabujako nämä alakautta synnyttäneiden ongelmat on? Ehkä niistä pitäisi enemmän puhuakkin niin ehkä sektion saaneetkin olisivat tyytyväisempiä!:) Aloittajalla on asiat silti paremmin kuin monella muulla!Älä huoli kyllä sinä vielä pääset tämän yli!
Minä en kiinnittänyt erityistä huomiota sinun eppari- ja venysmikommentteihin ennen kuin joku muu puuttui siihen. Jos asiaa ajattelee, niin alatiesynnytystä toivovalle jotkut tikit tai vähän venynyt alapää ovat varmaan ihan pikkujuttuja, joten aika hukkaan varmaan menee tuollainen kevennys. Jos minulla olisi jotain aviohuolia, niin olisin varmaan aika näreissäni, jos joku huumorimielellä tai muuten alkaisi haukkua miestään minulle osoittaakseen että minun ongelmani ei ole mitenkään erityinen. Eri asia tietysti, jos hänellä olisi samantapainen ongelma suhteessaan tai ylipäänsä vakava ongelma eikä mikään pikkujuttu. Silloin kun olin sinkku ja tuntui etten löydä ketään, minua ärsytti kun ihmiset sanoivat että ole onnellinen, kun vaan onnellinen kun et ole parisuhteessa/naimisissa, yksinolossa on puolensa. Nyt olen elänyt suhteessa 7 vuotta, en edelleenkään ymmärrä miksi olisin ollut onnellisempi yksin. Olen kuullut, että lapsettomuudesta kärsiville kerrotaan välillä, miten paljon huolta ja murhetta lapsista on, että nauttikaa kun saatte olla kahdestaan. Lohduttaa varmaan kovasti...
Vedät tästä varmaan herneen nenään, mutta minusta ei lohdutusta ollenkaan on parempi kuin huono lohdutus:D
Ei lainkaan :) Tuttavani joutui ensimmäisellä kerralla sektioon pyllytarjonnan vuoksi ja siltikin toisen synnytti alatiekautta :) Ja älkää ymmärtäkö väärin. Minun mielestä synnyttämistä on myös sektio, lapsi vain tulee erikautta ulos äidistä :)
Hyvä että kaikenkaikkiaan muuten olet tyytyväinen :) Anna ajan kulua, ja työstä asiaa. :)
Kaikkea hyvää ja onnea tuoreesta perheenlisäyksestä!
Tuskin vain tabu aiheita on. Jos nyt ymmärrät vain, ihmiset ovat erilaisia ja ajattelevat eritavalla.
Joku ei edes huomaa tikkejä ja mahdollista epparihaavaa lapsen saannin jälkeen. Toiset taas eivät niitä halua. Joillakin on pelkoja synnytykseen liittyen ja haluavat sektion, jotkut taas eivät missään nimessä halua sitä. Ymsyms. Aivan oikeasti, tyhmä aihe kiistellä, koska ihmisiä on niiiiin paljon erilaisia.
ps. tuo meni ihan ohi aloittajan aiheesta.
Minun pointti taas oli, kun puutuin lohdutuksen sanoihisi, että tuon mitä yritit sanoa, voi sanoa tyylikkäämminkin. Loukkaamatta niitä joilla on synnytyksen jälkeisiä ongelmia. Tottakai asioissa on molemmat puolet ja alkuperäinen kirjoittaja voi todellakin lohduttautua ajattelemalla että ehkä asait oli tarkoitettu menemään näin jne.
Puuttumalla kommenttiisi (muuten, mielestäni ihan rakentavaan sävyyn) halusin myös alleviivata ettei alakautta synnyttäminen johda automaattisesti ongelmiin, niinkuin moni sektiota haikaileva näillä palstoilla pelkää. Niin paljon kun täällä huudellaan näitä "seitsemän leivän uuneja", lisääntyy naisten pelot ja uskomukset, että synnytys on jotain kauheaa. Ja että se johtaa melkein poikkeuksetta vaikeuksiin.
Minulle ei ole tehty sektiota, mutta minä olisin sellaisen halunnut. Ajattelette varmaan, että tuohan on ihan hullu, kun sellaista olisi halunnut. Kuka nyt leikkausta vapaaehtoisesti haluaa?! Minä ainakin! Synnytyskokemukseni oli niin kamala, etten sellaista toivo kellekään. Ensinnäkin supistukset kestivät viisi päivää. Synnytin alakautta, mutta synnytys oli ihan kaikkea muuta kuin olin ajatellut. Mulle ei voitu laittaakaan epiduraalia (kuulin asiasta synnytyksessä, kun kivut olivat pahimmat), eikä ilokaasusta ollut apua. Mulle tuotiin eräs laite, josta sais säädellä itse sopivan annostuksen jotain morfiinilääkettä. Menin ihan sekavaksi ja koko synnytys oli sekavaa. Synnytyksen aikaan toivoin sektiota, koska se oli hirveä kokemus kaikinpuolin. Kaikki mikä voi mennä mönkään, menikin! En ala tässä kaikesta kirjoittamaan, mutta koko synnytys oli epätavallinen ja kätilö oli myös siitä säikähtänyt ja yritti puhua, että voin antaa palautetta sairaalalle, jos en ole tyytyväinen. Mutta leikkausta mulle ei haluttu tehdä. Vauva syntyi kyllä terveenä ja siitä olen iloinen. Kuitenkin mietin tarkkaan haluanko enää synnyttää, vai saakohan leikkauksen, jos etukäteen siitä puhuu lääkärin kanssa.
Viestiketjun aloittajalle: Eikö tärkeintä ole terveen vauvan saaminen? tuli se sitten mitä kautta vain: Ei se alatiesynnytys niin hohdokas kokemus ole, että sitä kannattaa haluta. Jos et tule kokemaan alatiesynnytystä, niin mieti, että se voisi olla tosi kivulias ja karmea juttu, että parempikin, kun sitä ei tarvinnut kokea.
Itselleni sektio tehtiin kun olin sietänyt supistuksia ja koko arsenaalin kipulääkkeitä 39 tunnin ajan. Lapsi vaan ei laskeutunut yksinkertaisesti ja avauduin tooooodella hitaasti. Pääsin vieläpä 9senttiin auki mutta lapsi ei vielä sittenkään ollut laskeutunut enkä jaksanut enää olla edes olemassa kun olin siihen mennessä saanut kaikki mahdolliset kipulääkkeet, oksennellut itkenyt parkunut.. mitä ikinä se supistuskipu oli hirveintä kun uusi alkoi ennenkuin entinen ehti loppua. Eikä mitään kunnolla tapahtunut.
Ok, sektiopäätös siinä vaiheessa tuntui hurjan armahtavalta ja oikealta ja hyvältä päätökseltä. Olin siitä vain ja ainoastaan kiitollinen ja vielä kun kotiuttaessa keskusteltiin mikä mieli kokemuksesta jäi väitin että ihan ok eikä se mieltä vaivaa. Mutta meni viikkoja ja kuukausia ja alkoi vaivaamaankin. Mietin miksi synnytys ei edennytkään kuten piti ja oikeastaan.. missä se synnytys oli. Sieltä se pikkupoika lopulta putkahti syliin ja maailmaan mutta kokemus.. vauva syntyi illalla yhdeksältä, seuraavan yönä heräsin ja olin ihmeissäni että miksi minulle tuodaan vauvaa tissille. Minunko vauva tämä on nytkö tätä pitää hoitaa valvoa öisin monta monituista kertaa. Vauvankin sain rinnalleni vasta kaksi tuntia synnytyksen jälkeen vaikka olin tolkuissani, enkä tiedä miksi näin. Ei saanut isäkään. Vaikka oli 10pisteen poika. Heräämössä en ollut ollenkaan, suoraan osastolle nukkumaan vähän käyttivät vauvaa tissillä ja thats it. Olivat antaneet pullomaitoa jo siinä välissä kun osastolle tulin.
Olen jälkeen päin miettynyt vaikuttiko tuo synnytyskokemus jota vaille tunnuin kuitenkin jäävän siihen että piti ihan miettiä että onko tämä vauva minun?! No, olihan ne hormonimyrskyt niinä päivinä melkoiset liekö sekin teki tepposia mielelle. Edelleen mietin näitä asioita vaikka poika on jo puolitoistavuotias. Mietin myös entä jos tulee vauva kakkonen. Joko pelkään etukäteen vai mitä tapahtuu..
On se vähän kuin ei ois synnyttänytkään. Hatara kokemus ainakin minulle.