Olin jo jonkin aikaa ollut ihastunut erääseen tyttöön yliopistossamme. Itseasiassa huomasin hänet jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani, mutten koskaan päässyt juttelemaan hänen kanssaan, enkä edes vaihtamaan katseita. Tai minähän kyllä tuijotin häntä lähes idiootin tavoin aina kun hän vain käveli vastaan, mutta hän ei joko huomannut minua, tai sitten hän huomasikin minun katselevan häntä ja juuri sen takia ei koskaan ottanut katsekontaktia. Eihän hänenlaisensa tyttö voisi minuun ihastua... Minä, joka olen köyhästä perheestä ja kaiketi aivan normaalin näköinen nuorimies, eli ihmismassaan hukkuva tavallisen näköinen tallukka. Ja hän taasen on viehättävä ja kaunis, ainakin minun mielestäni! Ja uskoisin että muutkin miehet olivat kanssani samaa mieltä, vaikken koskaan mielipidettä keneltäkään kaveriltani kysynytkään. Mutta minulta hän vei polvet alta ja sai kuumotuksen nousemaan kasvoilleni, ehkä juuri noista syistä huomasin olevani aika lääpälläni häneen.
Kului ensimmäinen lukuvuosi, kului toinenkin ja näin häntä aina silloin tällöin koulussa. Fiilikset olivat aina yhtä lämpimät häntä kohtaan, halusin hänet itselleni. Halusin hänet tosi kovasti itselleni, mutta olin jo pikkuhiljaa hyväksynyt tosiasian, etten tässä tapauksessa voi tehdä unelmistani totta. Joskus mietin, että miksen koskaan ole tehnyt minkään näköistä aloitetta asian suhteen??? Vastasin samantien itselleni että en todellakaan ole mikään komistus sen enempää kuin mikään supliikkimieskään, että jos vaikka en menisi nolaamaan itseäni. Sitä paitsi hänellä on jo varmaan jätkäkaverikin, eihän noin kaunis nainen voi jäädä yksin tässä maailmassa!
Kun elettiin kolmannen lukuvuoden kevättä, tapahtui jotain todella outoa... eräällä kurssilla olimme ilmottautuneet samaan pienryhmään. Hämmästykseni oli elämää suurempi, kun istuin ennen ensimmäisen tunnin alkamista yhdessä pulpettiryhmässä ja tämä ihastukseni saapui luokkaan käyden istumaan samaan pulpettiryhmään kanssani sanoen samalla ”Tähän saa kai istua?!?” Minä tokaisin takertelevalla äänellä että ”Tottakai, kyllä siinä vapaata pitäisi olla.” Olin varmaan punaisenpi kuin edesmenneen Neuvostoliiton lippu, mutta hän ei kummemmin kiinnittänyt minuun huomiota, onneksi. Tunti alkoi ja opettaja selvensi, että töitä tultaisiin tekemään pareittain koko kevään ajan ja nyt ensimmäisellä tunnilla muodostettaisiin parit. Rohkaisin itseni ja kysyin häneltä ”Anteeks, haluisitko olla mun pari täl kurssilla? En oikei tunne ketään koko luokasta ja kun tässä vastakkain nyt istutaan ni... vai onks sul jo pari?” Hän vastasi, että kyllähän se varmaan sopisi kun ei hänkään ketään koko ryhmästä tuntenut etukäteen. ”Nii, kai mein pitää toistemme nimet tietää kun kerta työpari ollaan. Mä oon Anna.” Kerroin nimeni melko jännittyneenä ja sain osakseni vienon hymyn, jonka johdosta olin sulaa samalla kertaa. Tunnin päätyttyä lähdin kotia kohti leijuen ehkä puoli metriä ilmassa, mikään ei vain tuntunut laskevan fiilistä kun tunsi olevansa korviaan myöten ihastunut! Annan ääni oli juuri niin ihanan pehmeä kuin olin kuvitellutkin ja hän valtasi ajatukseni, pitkäksi aikaa.
Talven väistyessä sivuun aurinko paistoi päivä päivältä pidempään ja kevät teki tuloaan sulattaen lumikerroksen hiljalleen. Olimme työskennelleet Annan kanssa parina koko kevään ajan ja siinä samalla tutustuimme toisiimme melko hyvin; tiesin mistä hän on kotoisin, mikä on hänen lempiruokansa ja millä sanoilla saan hänet hymyilemään.
Elettiin huhtikuuta, kun erään tunnin loputtua lähdimme kävelemään portaita alas puhuen niitä näitä. Kummallakaan ei ollut enää luentoja sinä päivänä, joten suuntasimme aulaan ja puhuimme koko matkan aina pyörätelineille saakka. Pyörätelineelläkin seisoimme vielä hetken kasvokkain ja naureskelimme hyväntuulisina jonninjoutaville asioille. Hetken mielenjohteesta otin oikealla kädelläni varovasti Annan vasemmasta kädesta kiinni ja hymyilin hieman. Anna hymyili myös hieman, ei kuitenkaan niin paljoa kuin vielä äsken. Hän kysyi aika epäilevällä äänellä että ”Sä otit mua kädestä kiinni... onks tähä olemas joku selityskin vai ihan muutenvaan?” Hetken aikaa epäröin, mutta ajattelin että parempi kai kertoa nyt kun siihen on tullut tilaisuus. ”Kyl mä luulen et tälle selitys löytyy, kai. Mä vaan... no siis taidan olla vähä ihastunu sinuun. Tai oikeestaa tiedän, et oon ihastunu sinuun eikä se oo vähäistä.” Anna meni vähän vaikeaksi, mutta sai kuitenkin sanottua ”Ai, sä oot siis ihastunu muhun... no voi elämä. Mitä mun kuuluu tähän sanoa?” Oli minun vuoro mennä vaikeaksi ja seisoa sanattomana. Tunsin kuitenkin, kuinka Anna piti kädestäni kiinni hellästi ja liikutti peukaloaan hieman kämmenselälläni aivan kuin hyväillen minua. Katsoin toisissaan kiinni olevia käsiämme ikäänkuin varmistaakseni, että hän vielä piti kiinni minusta ja nostin jälleen katseeni hänen kasvojaan kohti. En halunnut sanoa sanaakaan, vain ihailla taivaansinisiä silmiä ja uppoutua niiden rauhoittavaan katseeseen. Lähestyin Annaa hieman ja kuin sattumalta huomasin suudelman olevan lähempänä sekunti sekunnilta, kunnes silmäluomeni painuivat kiinni ja annoin viettieni jatkaa eteenpäin. Varovasti painoin huuleni hänen pehmeitä huuliaan vasten tuntien, kuinka yksi suudelma voi aiheuttaa elämää suurempia väristyksiä, jotka kulkevat päästä varpaisiin saakka! Tunsin samalla unelmani täyttyvän hetki hetkeltä suudelman pitkittyessä, enkä olisi halunnut lopettaa koskaan. Suudelman tauottua huomasin, että Anna oli kietonut kätensä ympärilleni ja minä vastaavasti käteni hänen ympärilleen. Ajan- ja paikantajuni oli kadonnut kokonaan, mutta juuri silloin en niitä kaivannutkaan. Kysyin Annalta hieman empien ”Haluisitko lähtee mun luokse vaikka kahville, luulen et... nii... En oikei tiiä olisko siin mitää järkee, mut luulen et meil saattas olla ihan kivaa muutekii ku tuol oppitunneilla.” Anna piti yhä edelleen minusta kiinni ja vastasi, että ”Oikeestaa kyllä mä voisin lähteekkin.” Hymyillessäni onnellisena hän laittoi etusormensa pään alahuulelleni ja lisäsi: ”Niin ja tarviiko kaikessa järkee ollakkaan? Tunteellakin pääsee pitkälle, joskus jopa perille asti!” Laskimme toistemme käsistä irti ja lähdimme fillaroimaan pois koulusta kevätauringon paistaessa heleästi taivaantäydeltä. Tiesin kevään tuoneen jotain uutta minunkin elämääni.
Kului ensimmäinen lukuvuosi, kului toinenkin ja näin häntä aina silloin tällöin koulussa. Fiilikset olivat aina yhtä lämpimät häntä kohtaan, halusin hänet itselleni. Halusin hänet tosi kovasti itselleni, mutta olin jo pikkuhiljaa hyväksynyt tosiasian, etten tässä tapauksessa voi tehdä unelmistani totta. Joskus mietin, että miksen koskaan ole tehnyt minkään näköistä aloitetta asian suhteen??? Vastasin samantien itselleni että en todellakaan ole mikään komistus sen enempää kuin mikään supliikkimieskään, että jos vaikka en menisi nolaamaan itseäni. Sitä paitsi hänellä on jo varmaan jätkäkaverikin, eihän noin kaunis nainen voi jäädä yksin tässä maailmassa!
Kun elettiin kolmannen lukuvuoden kevättä, tapahtui jotain todella outoa... eräällä kurssilla olimme ilmottautuneet samaan pienryhmään. Hämmästykseni oli elämää suurempi, kun istuin ennen ensimmäisen tunnin alkamista yhdessä pulpettiryhmässä ja tämä ihastukseni saapui luokkaan käyden istumaan samaan pulpettiryhmään kanssani sanoen samalla ”Tähän saa kai istua?!?” Minä tokaisin takertelevalla äänellä että ”Tottakai, kyllä siinä vapaata pitäisi olla.” Olin varmaan punaisenpi kuin edesmenneen Neuvostoliiton lippu, mutta hän ei kummemmin kiinnittänyt minuun huomiota, onneksi. Tunti alkoi ja opettaja selvensi, että töitä tultaisiin tekemään pareittain koko kevään ajan ja nyt ensimmäisellä tunnilla muodostettaisiin parit. Rohkaisin itseni ja kysyin häneltä ”Anteeks, haluisitko olla mun pari täl kurssilla? En oikei tunne ketään koko luokasta ja kun tässä vastakkain nyt istutaan ni... vai onks sul jo pari?” Hän vastasi, että kyllähän se varmaan sopisi kun ei hänkään ketään koko ryhmästä tuntenut etukäteen. ”Nii, kai mein pitää toistemme nimet tietää kun kerta työpari ollaan. Mä oon Anna.” Kerroin nimeni melko jännittyneenä ja sain osakseni vienon hymyn, jonka johdosta olin sulaa samalla kertaa. Tunnin päätyttyä lähdin kotia kohti leijuen ehkä puoli metriä ilmassa, mikään ei vain tuntunut laskevan fiilistä kun tunsi olevansa korviaan myöten ihastunut! Annan ääni oli juuri niin ihanan pehmeä kuin olin kuvitellutkin ja hän valtasi ajatukseni, pitkäksi aikaa.
Talven väistyessä sivuun aurinko paistoi päivä päivältä pidempään ja kevät teki tuloaan sulattaen lumikerroksen hiljalleen. Olimme työskennelleet Annan kanssa parina koko kevään ajan ja siinä samalla tutustuimme toisiimme melko hyvin; tiesin mistä hän on kotoisin, mikä on hänen lempiruokansa ja millä sanoilla saan hänet hymyilemään.
Elettiin huhtikuuta, kun erään tunnin loputtua lähdimme kävelemään portaita alas puhuen niitä näitä. Kummallakaan ei ollut enää luentoja sinä päivänä, joten suuntasimme aulaan ja puhuimme koko matkan aina pyörätelineille saakka. Pyörätelineelläkin seisoimme vielä hetken kasvokkain ja naureskelimme hyväntuulisina jonninjoutaville asioille. Hetken mielenjohteesta otin oikealla kädelläni varovasti Annan vasemmasta kädesta kiinni ja hymyilin hieman. Anna hymyili myös hieman, ei kuitenkaan niin paljoa kuin vielä äsken. Hän kysyi aika epäilevällä äänellä että ”Sä otit mua kädestä kiinni... onks tähä olemas joku selityskin vai ihan muutenvaan?” Hetken aikaa epäröin, mutta ajattelin että parempi kai kertoa nyt kun siihen on tullut tilaisuus. ”Kyl mä luulen et tälle selitys löytyy, kai. Mä vaan... no siis taidan olla vähä ihastunu sinuun. Tai oikeestaa tiedän, et oon ihastunu sinuun eikä se oo vähäistä.” Anna meni vähän vaikeaksi, mutta sai kuitenkin sanottua ”Ai, sä oot siis ihastunu muhun... no voi elämä. Mitä mun kuuluu tähän sanoa?” Oli minun vuoro mennä vaikeaksi ja seisoa sanattomana. Tunsin kuitenkin, kuinka Anna piti kädestäni kiinni hellästi ja liikutti peukaloaan hieman kämmenselälläni aivan kuin hyväillen minua. Katsoin toisissaan kiinni olevia käsiämme ikäänkuin varmistaakseni, että hän vielä piti kiinni minusta ja nostin jälleen katseeni hänen kasvojaan kohti. En halunnut sanoa sanaakaan, vain ihailla taivaansinisiä silmiä ja uppoutua niiden rauhoittavaan katseeseen. Lähestyin Annaa hieman ja kuin sattumalta huomasin suudelman olevan lähempänä sekunti sekunnilta, kunnes silmäluomeni painuivat kiinni ja annoin viettieni jatkaa eteenpäin. Varovasti painoin huuleni hänen pehmeitä huuliaan vasten tuntien, kuinka yksi suudelma voi aiheuttaa elämää suurempia väristyksiä, jotka kulkevat päästä varpaisiin saakka! Tunsin samalla unelmani täyttyvän hetki hetkeltä suudelman pitkittyessä, enkä olisi halunnut lopettaa koskaan. Suudelman tauottua huomasin, että Anna oli kietonut kätensä ympärilleni ja minä vastaavasti käteni hänen ympärilleen. Ajan- ja paikantajuni oli kadonnut kokonaan, mutta juuri silloin en niitä kaivannutkaan. Kysyin Annalta hieman empien ”Haluisitko lähtee mun luokse vaikka kahville, luulen et... nii... En oikei tiiä olisko siin mitää järkee, mut luulen et meil saattas olla ihan kivaa muutekii ku tuol oppitunneilla.” Anna piti yhä edelleen minusta kiinni ja vastasi, että ”Oikeestaa kyllä mä voisin lähteekkin.” Hymyillessäni onnellisena hän laittoi etusormensa pään alahuulelleni ja lisäsi: ”Niin ja tarviiko kaikessa järkee ollakkaan? Tunteellakin pääsee pitkälle, joskus jopa perille asti!” Laskimme toistemme käsistä irti ja lähdimme fillaroimaan pois koulusta kevätauringon paistaessa heleästi taivaantäydeltä. Tiesin kevään tuoneen jotain uutta minunkin elämääni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ainakin minä tiesin, että Neuvostoliitto on jo edesmennyt.
Tämä on oikea mallikappale. Kliseiden ja tahnamaisuuden parodiointi on viety äärimmilleen. Erityistä persoonallista plussaa kolmen huutomerkin käytöstä toisen kappaleen rivillä kuusi, se antaa rytmille hätkähdyttävää tanakkuutta.
Länsimaisen ihmisen sukupuolivietin kuvaaminen oli kauniin pelkistettyä ja kiedottu ironian hempeään morsiuspukuun. Yliopistomaailman rinnastaminen naapurilähiön yläasteeseen oli tehokas montaasi. Loppulause kruunaa paketin pikanttina höysteenä, hyvä!
Ja joku ei usko, että minäkin osaan olla rakentava.
Joo kyllä siin on jonkin verran kliseitä ja tahnamaisuutta, mut niitä (kai) pitää ollakkin kun kerran kevättä on rinnassa! =)
Kiitos et jaksoit lukee, ja viel antaa jotain palautettakin.
..olihan tuo romanttista ja nättiä ja kaikkea, mutta periaatteessa sen voisi tiivistää pariin lauseeseen: "Samassa yliopistossa opiskeli kaunis nainen. Minua panetti tosi kauan, kunnes viimein sain hänet." No okei, ehkä hieman kärjistetty, mutta eipä tuossa Annassa paljon muuta nähty kuin kaunis ulkomuoto. Sellaista se on, kun miehet kirjoittavat rakkaudesta. :)