Olen 48-vuotias mies. Siihen aikaan, kun olin puolta nuorempi, 24 vuotta sitten ja 24-vuotiaana vuonna 1986, asuin Etelä-Suomessa eräässä pikkukaupungissa ja opiskelin ammattiin valmistavassa opistossa. Seurustelin samassa kaupungissa asuneen, erään erittäin hienon ja minulle hyvin rakkaan tytön kanssa.
Keväällä ´86 tyttöystäväni ilmoitti eräänä aamuna, että hän käy lääkärissä, ja palaa sitten. Hän tapasi minut samana iltapäivänä, opiskelupäiväni jälkeen, ja kertoi, että oli ollut raskaana minulle, ja että hän oli käynyt hankkimassa abortin. Hän tiesi, että minä en olisi koskaan hyväksynyt aborttia, vaan olisin ollut valmis ottamaan vastaan lapsen, joten hän ei ollut aiemmin kertonut raskaudestaan minulle mitään, ja teki oman itsenäisen päätöksensä abortista.
Sen päivän iltana me kävimme raskaita, syvällisiä ja surumielisiä keskusteluja aiheesta. Seuraavana päivänä, sillä aikaa kun minä olin opiskelemassa, hän katosi. Sanaakaan sanomatta hän katosi minun elämästäni, hyvästelemättä, jälkiä jättämättä. Tyttöni ei enää asunut osoitteessa, jossa hän ennen asui.
Puhelinta hänellä ei ollut, joten soitin hänen vanhemmilleen, jotka asuivat pienellä maalaispaikkakunnalla 50 km. päässä. He vastasivat, että minulla ei ole enää mitään asiaa soittaa sinne, tai he pistävät poliisin perääni kotirauhan häirinnän takia. Viikkoa aiemmin, kun olin siellä tyttöni kanssa käynyt, he olivat kohdelleet minua hyvin ystävällisesti, mutta nyt ei edes puhelinkontaktia sallittu! En vieläkään tiedä, mitä silloiselle tyttöystävälleni tapahtui. Tekikö hän itsemurhan, vai mitä? En tiedä.
Nyt tullaan tarinan oudoimpaan osaan. Asun nykyisin aivan eri paikkakunnalla kuin missä opiskelin 1980-luvulla, 30 kilometrin päässä sieltä. Työpaikalleni tuli kolmisen vuotta sitten nuori nainen, joka aluksi työskenteli isommassa työporukassa, mutta joka sittemmin siirrettiin samaan, pienempään työporukkaan, jossa minä olen.
Tutustuin tähän tyttöön, ja huomasin erään erikoisen asian. Hänen sielunsa on kuin minun identtinen kaksoseni. Sinikopio, kuten ennen vanhaan sanottiin. Otanpa aiheeksi minkä tahansa asian, hän on täysin samaa mieltä kanssani. Aina. Tämä toimii myös toisin päin. Jos hän kertoo jonkin mielipiteensä, minä huomaan sen olevan täsmälleen sama kuin omani. Aina. Pienimmissäkin asioissa. Jopa musiikkimakua myöten.
Hän ei ole sen luonteinen, että yrittäisi nuoleskella minua tai ketään muutakaan. Hän on itsenäinen ja skarppi, omia ajatuksiaan esittävä, rohkea nuori nainen. Ja kuitenkaan hänen ajatuksensa eivät ole ainoastaan hänen omiaan... Me olemme jo sillä ystävyyden tasolla, että osaamme lukea toistemme ajatuksia ilmeistä, silmien liikkeistä ja sanattomasta viestinnästä.
Viime keväänä hän kertoi minulle erään asian. Eräänä kevätpäivänä, joka oli sen kuukauden 24. päivä, hän kertoi, että hän täyttää 24 vuotta. Ei siinä mitään, mutta keskustellessamme asiasta kävi ilmi, että hän syntyi 24 vuotta sitten täsmälleen samana päivänä täsmälleen samassa eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, jossa minun tyttöystäväni ilmoitti abortistaan silloin, kun minä olin 24-vuotias. Ja täsmälleen samassa sairaalassa.
Eikä tässä vielä kaikki. Hän ilmoitti syntymänsä kellonajan. Se oli sama kuin se, jolloin tyttöystäväni teki abortin. Se päivä oli torstai. Muistan sen ikuisesti. Jotkut asiat jäävät mieleen. Samassa kaupungissa, samassa sairaalassa, samaan aikaan keväällä 1986 kuoli minun lapseni ja syntyi tämä tyttö, joka nyt on työkaverini. Olemme tutustuneet aivan eri kaupungissa kuin se, joka meitä yhdistää vuoteen 1986... Sattumaako vain silti?
En ole koskaan uskonut Jumalan johdatukseen. En myöskään ole uskonut sielunvaellukseen, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin tutustunut nuoreen naiseen, johon minun kuolevan, abortoidun lapseni sielu olisi siirtynyt. Minusta tuntuu, kuin olisin kohdannut oman tyttäreni. Hänet, joka ei koskaan syntynyt. Kauan kaivatun tyttäreni. Tämä voi teistä kuulostaa mielisairaalta. Sitä se ei ole. Tämä voi kuulostaa teistä sattumalta. Sitä se kyllä voi olla.
Keväällä ´86 tyttöystäväni ilmoitti eräänä aamuna, että hän käy lääkärissä, ja palaa sitten. Hän tapasi minut samana iltapäivänä, opiskelupäiväni jälkeen, ja kertoi, että oli ollut raskaana minulle, ja että hän oli käynyt hankkimassa abortin. Hän tiesi, että minä en olisi koskaan hyväksynyt aborttia, vaan olisin ollut valmis ottamaan vastaan lapsen, joten hän ei ollut aiemmin kertonut raskaudestaan minulle mitään, ja teki oman itsenäisen päätöksensä abortista.
Sen päivän iltana me kävimme raskaita, syvällisiä ja surumielisiä keskusteluja aiheesta. Seuraavana päivänä, sillä aikaa kun minä olin opiskelemassa, hän katosi. Sanaakaan sanomatta hän katosi minun elämästäni, hyvästelemättä, jälkiä jättämättä. Tyttöni ei enää asunut osoitteessa, jossa hän ennen asui.
Puhelinta hänellä ei ollut, joten soitin hänen vanhemmilleen, jotka asuivat pienellä maalaispaikkakunnalla 50 km. päässä. He vastasivat, että minulla ei ole enää mitään asiaa soittaa sinne, tai he pistävät poliisin perääni kotirauhan häirinnän takia. Viikkoa aiemmin, kun olin siellä tyttöni kanssa käynyt, he olivat kohdelleet minua hyvin ystävällisesti, mutta nyt ei edes puhelinkontaktia sallittu! En vieläkään tiedä, mitä silloiselle tyttöystävälleni tapahtui. Tekikö hän itsemurhan, vai mitä? En tiedä.
Nyt tullaan tarinan oudoimpaan osaan. Asun nykyisin aivan eri paikkakunnalla kuin missä opiskelin 1980-luvulla, 30 kilometrin päässä sieltä. Työpaikalleni tuli kolmisen vuotta sitten nuori nainen, joka aluksi työskenteli isommassa työporukassa, mutta joka sittemmin siirrettiin samaan, pienempään työporukkaan, jossa minä olen.
Tutustuin tähän tyttöön, ja huomasin erään erikoisen asian. Hänen sielunsa on kuin minun identtinen kaksoseni. Sinikopio, kuten ennen vanhaan sanottiin. Otanpa aiheeksi minkä tahansa asian, hän on täysin samaa mieltä kanssani. Aina. Tämä toimii myös toisin päin. Jos hän kertoo jonkin mielipiteensä, minä huomaan sen olevan täsmälleen sama kuin omani. Aina. Pienimmissäkin asioissa. Jopa musiikkimakua myöten.
Hän ei ole sen luonteinen, että yrittäisi nuoleskella minua tai ketään muutakaan. Hän on itsenäinen ja skarppi, omia ajatuksiaan esittävä, rohkea nuori nainen. Ja kuitenkaan hänen ajatuksensa eivät ole ainoastaan hänen omiaan... Me olemme jo sillä ystävyyden tasolla, että osaamme lukea toistemme ajatuksia ilmeistä, silmien liikkeistä ja sanattomasta viestinnästä.
Viime keväänä hän kertoi minulle erään asian. Eräänä kevätpäivänä, joka oli sen kuukauden 24. päivä, hän kertoi, että hän täyttää 24 vuotta. Ei siinä mitään, mutta keskustellessamme asiasta kävi ilmi, että hän syntyi 24 vuotta sitten täsmälleen samana päivänä täsmälleen samassa eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, jossa minun tyttöystäväni ilmoitti abortistaan silloin, kun minä olin 24-vuotias. Ja täsmälleen samassa sairaalassa.
Eikä tässä vielä kaikki. Hän ilmoitti syntymänsä kellonajan. Se oli sama kuin se, jolloin tyttöystäväni teki abortin. Se päivä oli torstai. Muistan sen ikuisesti. Jotkut asiat jäävät mieleen. Samassa kaupungissa, samassa sairaalassa, samaan aikaan keväällä 1986 kuoli minun lapseni ja syntyi tämä tyttö, joka nyt on työkaverini. Olemme tutustuneet aivan eri kaupungissa kuin se, joka meitä yhdistää vuoteen 1986... Sattumaako vain silti?
En ole koskaan uskonut Jumalan johdatukseen. En myöskään ole uskonut sielunvaellukseen, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin tutustunut nuoreen naiseen, johon minun kuolevan, abortoidun lapseni sielu olisi siirtynyt. Minusta tuntuu, kuin olisin kohdannut oman tyttäreni. Hänet, joka ei koskaan syntynyt. Kauan kaivatun tyttäreni. Tämä voi teistä kuulostaa mielisairaalta. Sitä se ei ole. Tämä voi kuulostaa teistä sattumalta. Sitä se kyllä voi olla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sattumaa. Itse uskon, että kaikki tapahtuu tarkoituksella ja jokaisella ihmisellä, jonka kohtaamme ja tapaamme on joku merkitys elämässämme. Monet tietysti "katoavat" matkan varrella tai lakkaavat olemasta ystäviä. Joskus on parempikin antaa menneiden olla. Jotain ihmistä ei voi unohtaa koskaan, ajattelen itse lähes joka päivä isääni, joka kuoli minun ollessani vielä nuori. Ajatellen myös usein ex-kihlattuani sekä joitakin opiskelukavereitani. Joskus mietin sitä, miten paljon ihmisiä sitä nuorena kohtasikaan ja miten paljon helpompaa ystäviä oli saada. Nyt muutaman vuoden yli 40-vuotiaana tajuaa, miten raadollista elämä on ja miten kovaa yksinäisyys joskus on. Toisaalta, mielestäni on parempi elää yksin, kuin vaillinaisessa parisuhteessa, joka ei toimi. Voisin laittaa tähän lista muutamasta yhteensattumasta. Isäni oli sama horoskoopissa, kuin ex-kihlattuni. Kahdella parhaalla opiskelukaverillani oli sama horoskooppi. Eräs siskoni parhaimmista ystävistä on sama horoskooppissa, kuin yksi parhaimmista ystävistäni. Koin 14-vuotta sitten pakottavan tunteen mennä keskustaan eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Kun olin keskustassa, näin siellä ex-kihlattuni uuden miehensä kanssa. En ollut nähnyt hantä eromme jälkeen. Mikä mahdollisuus sattumaan tuossa oli? Jos en olisi mennyt, olisinko nähnyt hänet joskus toiste? Ehkä, ehkä en. Elämässä on paljon selittämättömiä asioita. Osa miellyttäviä, osa ei, siksi tämä elämä aika ajoin on todella mielenkiintoista ja jännittävääkin.
Koulukaverini kuoli 16-vuotiaana luusyöpään. Hänen ulkonäkönsä ei ollut tavanomainen, vaan ns. persoonallinen.
Tästä on 10 vuotta aikaa kun näin linja-autopysäkillä hänen kaksoisolentonsa, joka oli 16-vuotias tyttö. Huomasimme toisemme yhtäaikaa ja kaikkein kummallisinta oli, että tämä 16-vuotias tyttö katsoi minua toisenkin kerran heti perään ja merkillisellä tavalla.
Aivan kuin hän olisi yrittänyt muistella olemmeko tavanneet aiemminkin. itse pidin kasvot peruslukemilla, joten minusta ei ainakaan päälle päin nähnyt mitään erityistä.