Jarmo Knuuttila ja Kari Levola
ovat tehnet todella koskettavan kirjan _vain_
50;n vuoden takaisista kokemuksista sotalapsena.
"Suomalaisten lasten kuljettaminen Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan 39-44 vuosina on maailman historian suurin lasten joukkosiirto. Noin 80 000 lasta joutui jättämään kodin ja matkaamaan vieraaseen maahan.
Sekä lähtö, että paluu olivat raskaat.
oli raskasta lähteä sinne.
Mutta siellä ns. paremmat olot, elintaso, koulutus-harrastus mahd. jne.. aiheuttivat sen, että suurin osa lapsista ei olisi enää edes halunneet palata kotisuomeen "kurjiin" oloihin keittiön ja hellan ahtaisiin as.oloihin.
Yhtä järkyttävää on tieto "Helsingiläiskotien suhtautumisesta ennen vuotta 1944 Ruotsiin siirrettyjen lasten palauttamiseeen".
Tulokset yllättivät viranomaiset; noin kuudestasadasta kodista vain kaksisataa halusi enää lapsensa takaisin.
"Sijoitusperheiden vanhemmille oli ehinyt kasvaa kiinteä suhde sotalapsiinsa. Lapsen palauttaminen oli ristiriidassa lapsesta kannetun vastuun kanssa. Sijaisvanhemmilla ei ollut varmuutta siitä millaisiin olihin lapset sodan runtelemassa Suomessa päätyisivät (isä kaatunut sodassa, äidillä useita pieniä hoidettavana, ruuasta pula, köyhyys jne...)
Monet lapset olivat oppineet pitämään sijoitusperhettä ainoana kotinaan, isinä äiteinä, sisaruksina.Biologiset vanhemmat olivat jääneet vieraiksi/kokonaan unohtuneet.Lapsest osasivat vain ruotsin kieltä, heillä oli Ruotsissa koulunsa ystävänsä. Monet laspet eivät halunneet enää palata.
Tilanne oli katkera niille suomalaisille vanhemmille jotka olivat lähettäneet lapsensa turvaan ruotsiin hyväsä uskossa. heille oli luvattu, että he saavat rakkaan lapsensa takaisin sodan päätyttyä. Syntyi useita epätasaisia oikeudenkäyntejä.
Asiasta keskusteltiin pitkään myös eduskunnassa, jonka tuella lasten siirrot aikanaan tehtiin.
Lastensiirtokomitea tilasi professori Kailalta lausunnon "lasten palauttamiseen liittyvistä psyykkisistä tekijöistä".
Kaila totesi lausunnossaan, etteiainoastaan poikkeustapauksissa lapsen palauttaminen luonnollisille vanhemmille (Suomeen)saattoi aih.sellaista sielullista järkytystä, joka pysyvästi vaik. lapsen kehitykseen.
Pyynnöstä kaila tutki seitsemää lasta, jotka olivat palanneet Suomeen.Ruotsalaiset olivat taas todenneet palauttamisen aiheuttavan kaikille näille lapsille sopeutumishäiriöitä. Kaila kumosi tämän....
...Entä miten kävi näille seitsemälle Kailan tutkittvalle?
He siis palasivat Suomeen. Vuonna 1952 näistä seitsemästä viisi oli palannut Ruotsiin, yksi muuttanut Englantiin ja ainoa Suomeen jäänyt oli sairastunut vakavaan skitsofreniaan ja oli ollut sairaalahoidossa useita vuosia. jne....
------
Kirja on erittöin mielenkiintoinen näin sijaisvanhemman ja omien biolasten äidin näkökulmasta.
Paljon voisi rinnastaa nykyiseen sijaisvanhemmuuteen.
Lukekaapa ja keskustellaan.
Pääpointtini tuossa oli se, että AINA lapsi kärsii "pompottelusta".
Jos huostaanotto tehdään, se täytyisi tehdä mieluummin varmasti, kuin hetken tilannetaa paikaamaan. Jos lapsi sijoitetaan pysyvästi näin pitäisi myös käytännössä tapahtua.
Osa lapsesta rikkoutuu aina, kun hän joutuu uudet kiintymyssiteet katkaisemaaan.
Tuossa "sotalapsi" kirjassa oli yllättävintä, kuinka nopeasti nämä lapset(itse kertovat kirjassa) sopeutuivat uuteen perheeseensä.
Lukekaapa, olisi kiva keskustella.
ovat tehnet todella koskettavan kirjan _vain_
50;n vuoden takaisista kokemuksista sotalapsena.
"Suomalaisten lasten kuljettaminen Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan 39-44 vuosina on maailman historian suurin lasten joukkosiirto. Noin 80 000 lasta joutui jättämään kodin ja matkaamaan vieraaseen maahan.
Sekä lähtö, että paluu olivat raskaat.
oli raskasta lähteä sinne.
Mutta siellä ns. paremmat olot, elintaso, koulutus-harrastus mahd. jne.. aiheuttivat sen, että suurin osa lapsista ei olisi enää edes halunneet palata kotisuomeen "kurjiin" oloihin keittiön ja hellan ahtaisiin as.oloihin.
Yhtä järkyttävää on tieto "Helsingiläiskotien suhtautumisesta ennen vuotta 1944 Ruotsiin siirrettyjen lasten palauttamiseeen".
Tulokset yllättivät viranomaiset; noin kuudestasadasta kodista vain kaksisataa halusi enää lapsensa takaisin.
"Sijoitusperheiden vanhemmille oli ehinyt kasvaa kiinteä suhde sotalapsiinsa. Lapsen palauttaminen oli ristiriidassa lapsesta kannetun vastuun kanssa. Sijaisvanhemmilla ei ollut varmuutta siitä millaisiin olihin lapset sodan runtelemassa Suomessa päätyisivät (isä kaatunut sodassa, äidillä useita pieniä hoidettavana, ruuasta pula, köyhyys jne...)
Monet lapset olivat oppineet pitämään sijoitusperhettä ainoana kotinaan, isinä äiteinä, sisaruksina.Biologiset vanhemmat olivat jääneet vieraiksi/kokonaan unohtuneet.Lapsest osasivat vain ruotsin kieltä, heillä oli Ruotsissa koulunsa ystävänsä. Monet laspet eivät halunneet enää palata.
Tilanne oli katkera niille suomalaisille vanhemmille jotka olivat lähettäneet lapsensa turvaan ruotsiin hyväsä uskossa. heille oli luvattu, että he saavat rakkaan lapsensa takaisin sodan päätyttyä. Syntyi useita epätasaisia oikeudenkäyntejä.
Asiasta keskusteltiin pitkään myös eduskunnassa, jonka tuella lasten siirrot aikanaan tehtiin.
Lastensiirtokomitea tilasi professori Kailalta lausunnon "lasten palauttamiseen liittyvistä psyykkisistä tekijöistä".
Kaila totesi lausunnossaan, etteiainoastaan poikkeustapauksissa lapsen palauttaminen luonnollisille vanhemmille (Suomeen)saattoi aih.sellaista sielullista järkytystä, joka pysyvästi vaik. lapsen kehitykseen.
Pyynnöstä kaila tutki seitsemää lasta, jotka olivat palanneet Suomeen.Ruotsalaiset olivat taas todenneet palauttamisen aiheuttavan kaikille näille lapsille sopeutumishäiriöitä. Kaila kumosi tämän....
...Entä miten kävi näille seitsemälle Kailan tutkittvalle?
He siis palasivat Suomeen. Vuonna 1952 näistä seitsemästä viisi oli palannut Ruotsiin, yksi muuttanut Englantiin ja ainoa Suomeen jäänyt oli sairastunut vakavaan skitsofreniaan ja oli ollut sairaalahoidossa useita vuosia. jne....
------
Kirja on erittöin mielenkiintoinen näin sijaisvanhemman ja omien biolasten äidin näkökulmasta.
Paljon voisi rinnastaa nykyiseen sijaisvanhemmuuteen.
Lukekaapa ja keskustellaan.
Pääpointtini tuossa oli se, että AINA lapsi kärsii "pompottelusta".
Jos huostaanotto tehdään, se täytyisi tehdä mieluummin varmasti, kuin hetken tilannetaa paikaamaan. Jos lapsi sijoitetaan pysyvästi näin pitäisi myös käytännössä tapahtua.
Osa lapsesta rikkoutuu aina, kun hän joutuu uudet kiintymyssiteet katkaisemaaan.
Tuossa "sotalapsi" kirjassa oli yllättävintä, kuinka nopeasti nämä lapset(itse kertovat kirjassa) sopeutuivat uuteen perheeseensä.
Lukekaapa, olisi kiva keskustella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ruotsiin lähetetyt sotalapset vieraantuivat perheestään täysin, koska heitä ei voitu pitkän matkan ja sotaolosuhteiden vuoksi käydä katsomassa. Pienet lapset eivät voineet edes lukea kirjeitä ja uudessa maassa kieli oli vieras.
Nykyisin sijaisperheissä olevat lapset pitävät useimmiten yhteyttä läheisiinsä ja tästä oikeudesta pidetään kiinni, koska se nähdään lapsen eduksi.