Ikäkriiseissä painiskelevat nuoret ihmiset ovat aina hieman huvittaneet minua. Nyt huomaan kriiseileväni itsekin 23-vuotiaana:) Olen aina pitänyt itseäni määrätietoisena ja omilla aivoilla ajattelevana ihmisenä. Huomaan kuitenkin, että toisten mielipiteillä sekä yhteiskunnan normeilla on suurikin merkitys omaan elämääni. Suurin osa kavereistani elää avoliitossa ja jotkut alkavat puhua jo lapsistakin. Nyt neljä vuotta sinkkuiltuani alan olla aikamoinen ufo kaveripiirissäni:) Itse taas lähinnä ahdistun kuunnellessani kavereideni rivitalonpätkä-koira-kihlaus-ym. kuulumisia.
Kerron hieman taustastani: alle 10-vuotiaana muistan vielä olleeni normaali onnellinen lapsi, mutta sitten tilanne paheni. Kotonani oli mielenterveysongelmia, raha-huolia, alkoholismia ja väkivaltaa, jotka korostuivat ollessani teini-ikäinen. Vanhempani erosivat lopulta, mutta molempien sekoilu jatkui tahoillaan. Meillä ei saanut näyttää tunteita, eli en saanut itkeä tai olla surullinen. Minut on oikeastaan kasvatettu miellyttämään muita. Monet kaveruussuhteetkin alkoivat siitä, kun miellytin muita ihmisiä ja tein mitä he halusivat nauttimatta kuitenkaan itse kavereideni seurasta (esmes pelasin yhden tytön kanssa 2-vuotta sählyä kun en uskaltanut sanoa etten pidä siitä:)). Syvien ja pysyvien kaveruussuhteiden muodostumista esti vielä alituinen muuttelumme (akselilla Turku-Rovaniemi). Ainoa kiintopiste ja turvallinen paikka olikin isovanhempieni mökki, jossa vietin useita kesiä. Nyt mökki on myyty ja isovanhemmat vanhainkodissa 700 km päässä. 12-22 vuotiaana ehdin sairastaa kaksi masennuskautta, joista molemmat kestivät pari-kolme vuotta.
Viimeisin masennus on opettanut minulle tiettyä tervettä itsekkyyttä, eli arvostan itseäni ja uskallan olla enemmän oma itseni. Viime vuosina on myös perheeni tilanne parantunut: äitini on selvinnyt mt-ongelmistaan ja isäkään ei kulutua alkoa samaan tapaan kuin ennen. Käynnit kotona äidin ja isäpuolen luona ovat oikeastaan hyvin terapeuttinen kokemus; vihdoinkin lämmin ja turvallinen koti, jollaisesta en nuorempana koskaan päässyt nauttimaan.
Pointti on kuitenkin se, että en ole elänyt nuoruuttani samalla tavalla vilpittömästi ja spontaanisti, kuten muut. Elämääni on varjostanut jonkunnäköinen ulkopuolisuuden tunne (tässä kaupungissa oli vain perhe eikä kunnon ystäviä) ja turvattomuuden tunne ja yleensä olenkin hyvin takakireä ja epäsosiaalinen. Nyt kun tausta alkaa olla kunnossa ja masennuskin on ohi, alan päästä eroon noista tunteista ja pystyn nauttimaan elämästä. Lisäksi valmistun pian. Nyt on sellainen olo, että haluan nähdä maailmaa ja tulla ja mennä oman mielen mukaan. Muistan miten esmes kyllästyin baareiluun mutta nyt sekin on alkanut taas kiinnostaa...
Haluaisin siis nauttia _omasta_elämästäni huolettomasti, mutta ajan kulku pelottaa. En vielä siis olisi valmis loppuelämän parisuhteeseen enkä varsinkaan omiin lapsiin. Uran luominen ei oikeastaan ole niin tärkeää, mutta lapsuudenperheen kanssa vietetty aika, matkusteleminen sekä itsensä kehittäminen ovat sitäkin tärkeämpiä asioita... Minulla ei ole mitään avoliittoa tai perhe-elämää vastaan, mutta tarvitsen aika lailla aikaa ennen omaa avo-tai avioliittoa tai lapsia. Mutta kun se aika kuluu kulumistaan ja pian jo sitä omaa perhettää "pitää" normien mukaan alkaa perustamaan. Tunnen syyllisyyttä "epäkypsyydestäni, epänaisellisuudestani sekä itsekkyydestäni". Entä jos en ole vielä pitkiin aikoihin valmis omaan perheeseen?
Niin säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin ihailen erästä kaveriani, joka sanoi että haluaa elää sinkkuna ja ottaa korkeintaan vain lisää kissoja. Kadehdin hänen asennettaan, hän uskaltaa olla omanlaisensa. Yleensäkin kadehdin ihmisiä, jotka uskaltavat käyttää omia aivoja ja uhmata normeja."Maailmassa ei ole yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa elää" on lempi mietilauseitani, mutta käytännössä tuon toteuttaminen on ainakin itselleni hyvin hankalaa.
Kerron hieman taustastani: alle 10-vuotiaana muistan vielä olleeni normaali onnellinen lapsi, mutta sitten tilanne paheni. Kotonani oli mielenterveysongelmia, raha-huolia, alkoholismia ja väkivaltaa, jotka korostuivat ollessani teini-ikäinen. Vanhempani erosivat lopulta, mutta molempien sekoilu jatkui tahoillaan. Meillä ei saanut näyttää tunteita, eli en saanut itkeä tai olla surullinen. Minut on oikeastaan kasvatettu miellyttämään muita. Monet kaveruussuhteetkin alkoivat siitä, kun miellytin muita ihmisiä ja tein mitä he halusivat nauttimatta kuitenkaan itse kavereideni seurasta (esmes pelasin yhden tytön kanssa 2-vuotta sählyä kun en uskaltanut sanoa etten pidä siitä:)). Syvien ja pysyvien kaveruussuhteiden muodostumista esti vielä alituinen muuttelumme (akselilla Turku-Rovaniemi). Ainoa kiintopiste ja turvallinen paikka olikin isovanhempieni mökki, jossa vietin useita kesiä. Nyt mökki on myyty ja isovanhemmat vanhainkodissa 700 km päässä. 12-22 vuotiaana ehdin sairastaa kaksi masennuskautta, joista molemmat kestivät pari-kolme vuotta.
Viimeisin masennus on opettanut minulle tiettyä tervettä itsekkyyttä, eli arvostan itseäni ja uskallan olla enemmän oma itseni. Viime vuosina on myös perheeni tilanne parantunut: äitini on selvinnyt mt-ongelmistaan ja isäkään ei kulutua alkoa samaan tapaan kuin ennen. Käynnit kotona äidin ja isäpuolen luona ovat oikeastaan hyvin terapeuttinen kokemus; vihdoinkin lämmin ja turvallinen koti, jollaisesta en nuorempana koskaan päässyt nauttimaan.
Pointti on kuitenkin se, että en ole elänyt nuoruuttani samalla tavalla vilpittömästi ja spontaanisti, kuten muut. Elämääni on varjostanut jonkunnäköinen ulkopuolisuuden tunne (tässä kaupungissa oli vain perhe eikä kunnon ystäviä) ja turvattomuuden tunne ja yleensä olenkin hyvin takakireä ja epäsosiaalinen. Nyt kun tausta alkaa olla kunnossa ja masennuskin on ohi, alan päästä eroon noista tunteista ja pystyn nauttimaan elämästä. Lisäksi valmistun pian. Nyt on sellainen olo, että haluan nähdä maailmaa ja tulla ja mennä oman mielen mukaan. Muistan miten esmes kyllästyin baareiluun mutta nyt sekin on alkanut taas kiinnostaa...
Haluaisin siis nauttia _omasta_elämästäni huolettomasti, mutta ajan kulku pelottaa. En vielä siis olisi valmis loppuelämän parisuhteeseen enkä varsinkaan omiin lapsiin. Uran luominen ei oikeastaan ole niin tärkeää, mutta lapsuudenperheen kanssa vietetty aika, matkusteleminen sekä itsensä kehittäminen ovat sitäkin tärkeämpiä asioita... Minulla ei ole mitään avoliittoa tai perhe-elämää vastaan, mutta tarvitsen aika lailla aikaa ennen omaa avo-tai avioliittoa tai lapsia. Mutta kun se aika kuluu kulumistaan ja pian jo sitä omaa perhettää "pitää" normien mukaan alkaa perustamaan. Tunnen syyllisyyttä "epäkypsyydestäni, epänaisellisuudestani sekä itsekkyydestäni". Entä jos en ole vielä pitkiin aikoihin valmis omaan perheeseen?
Niin säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin ihailen erästä kaveriani, joka sanoi että haluaa elää sinkkuna ja ottaa korkeintaan vain lisää kissoja. Kadehdin hänen asennettaan, hän uskaltaa olla omanlaisensa. Yleensäkin kadehdin ihmisiä, jotka uskaltavat käyttää omia aivoja ja uhmata normeja."Maailmassa ei ole yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa elää" on lempi mietilauseitani, mutta käytännössä tuon toteuttaminen on ainakin itselleni hyvin hankalaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.