Olen siis vasta lukiolainen tässä vaiheessa, eikä asialla ole vielä kiire, mutta olisi kiva kuulla mielipiteitä.
Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja ihmisyydestä. Olen aina tiennyt tahtovani auttaa ihmisiä, vanhuksia, vammaisia, köyhiä, lapsia, tulen toimeen kaikkien kanssa ja minusta pidetään koska olen kärsivällinen ja hyväntahtoinen. Mutta oikeasti en ole henkisesti niin vahva kuin miltä vaikutan, enkä tiedä onko minusta sittenkään tähän. Olen epävarma itsestäni ja teoistani, en osaa nauttia tilanteesta, väsyn ihmisten seuraan (osasyynä masennus), olen epäsosiaalinen. Minulla ei ole yhtään ystäviä, sillä en jaksa pitää suhteita yllä. Satutan lähimmäisiäni tahtomattani ollessani kylmä ja etäinen, mutta vähemmän tuttujen seurassa on helpompi hymyillä ja jutella mukavia. Rakastan lapsia, mutta en osaa olla heidän kanssaan "oikein" vaikka tahtoisin. Olen lapselle kuin kaveri, vaikka tiedän että minun pitäisi asettaa rajat. Ja he pitävät minusta koska olen aito enkä näyttele heidän seurassaan, enkä edes tahdo olla mikään ylipirteä tarhantäti. Luultavasti minun silti täytyisi olla enemmän jämäkkä.
Sanon, että tahdon olla ihmisten kanssa, mutta en olla yksi heistä. Tarkoittaa, että tahdon olla jonkinlaisessa erityisasemassa ollessani ihmisten kanssa. Kuten opettaja, avustaja, ohjaaja. En tahdo olla vain yksi lauman jäsenistä.
Kysymykseni kuuluukin; Onko minulla mahdollisuutta hakeutua ihmisläheiseen työhön? Kannattaako se ylipäätään? Loppujen lopuksi se olisi silti ainoa suunta tulevaisuudessani jota seuraan toiveikkaana.
Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja ihmisyydestä. Olen aina tiennyt tahtovani auttaa ihmisiä, vanhuksia, vammaisia, köyhiä, lapsia, tulen toimeen kaikkien kanssa ja minusta pidetään koska olen kärsivällinen ja hyväntahtoinen. Mutta oikeasti en ole henkisesti niin vahva kuin miltä vaikutan, enkä tiedä onko minusta sittenkään tähän. Olen epävarma itsestäni ja teoistani, en osaa nauttia tilanteesta, väsyn ihmisten seuraan (osasyynä masennus), olen epäsosiaalinen. Minulla ei ole yhtään ystäviä, sillä en jaksa pitää suhteita yllä. Satutan lähimmäisiäni tahtomattani ollessani kylmä ja etäinen, mutta vähemmän tuttujen seurassa on helpompi hymyillä ja jutella mukavia. Rakastan lapsia, mutta en osaa olla heidän kanssaan "oikein" vaikka tahtoisin. Olen lapselle kuin kaveri, vaikka tiedän että minun pitäisi asettaa rajat. Ja he pitävät minusta koska olen aito enkä näyttele heidän seurassaan, enkä edes tahdo olla mikään ylipirteä tarhantäti. Luultavasti minun silti täytyisi olla enemmän jämäkkä.
Sanon, että tahdon olla ihmisten kanssa, mutta en olla yksi heistä. Tarkoittaa, että tahdon olla jonkinlaisessa erityisasemassa ollessani ihmisten kanssa. Kuten opettaja, avustaja, ohjaaja. En tahdo olla vain yksi lauman jäsenistä.
Kysymykseni kuuluukin; Onko minulla mahdollisuutta hakeutua ihmisläheiseen työhön? Kannattaako se ylipäätään? Loppujen lopuksi se olisi silti ainoa suunta tulevaisuudessani jota seuraan toiveikkaana.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ainakin se ettei ole henkisesti vahva. Sos/terv. alalla kun se henkinen vahvuus on kaiken a ja o.
juuri samanlaisia asioita. Kun luin tuota sinun tekstiä, tuntui kuin kirjoitit minusta. Minä itse pohdiskelen suuntautumista vanhuspuolelle. Itsekin pystyisin työssä ihan mielelläni olemaan ihmisten kanssa, mutta lauman mukana ei ole pakko mennä, se on varmaa. Ja vapaa-ajallahan voi olla sitten ihan yksin, jos haluaa. Sehän tasapainoittaa elämää mukavasti.
Ei nuo sinun pelot varmaan mikään este ole alalle hakeutumisessa, tai ko. työn teossa. Monet hoitajathan itse sanoo, että se taito olla ihmisten kanssa oikein kehittyy ajan myötä siinä työssä. Ja niinkuin edellä mainitsinkin, vapaa-ajan ja työn voi pitää erillään.
Pidetään lippu korkealla !
palkka huono.Raskas työ.Sijaisuuksia ja määräaikaisuuksia saattaa olla työ.Jos vara valita muitakin ihmisläheisiä töitä on.Terapeutti..jne..auttavaa työtä sekin .
Tuon kirjoituksesi perusteella toivon, älä koskaan pyri sosiaali- ja terveysalalle.
Olet varmasti hyvä ihminen, kun välität toisista ihmisistä.
Kuitenkin tuon kirjoituksesi perusteella sinussa asuu kaksi ihmistä, Ihmiset keitä autetaan tavallaan hakevat omaa vertaistaan, mut mielestäni siinä tulee helposti ylilyöntejä.
Täytyy pystyä tuntemaan, välittämään oikeasti, ehkä tuon kertomasi mukaan sinusta ei ole siihen.
Opiskele jotain muuta, tee sitten vaikka vapaaehtoistyötä vaikkapa vanhusten tai vammaisten parissa, ehkäpä sinulle joskus asia valkenee.
Ei millään pahalla, mut hoitotyössä on nytkin liikaa ihmisiä joilla on mielenterveysongelmia.
Kiitos vastauksista! Suoraan automaattisesti en teidän sanojanne seuraa, ja olen edelleen sitä mieltä että hoitoalalle ainoastaan menisin mielelläni. Mutta olen silti iloinen mielipiteistänne. Lisääkin saa toki kommentoida.
että jos sulla lukio pohja tulee olemaan vaihtoehtoina vois olla?? sosionomi jne..erityislastentarhan ope jne ,noi on kuitenkin parempia töitä kuin rivihoitsu.Rivihoitsuna on rankkaa, varsinkin vanhusten hoidossa selkä vaivat tulee ajan kanssa jne..kuluttaa itseään.Noviisi vaiheesta konkariksi mutta siihen työhön turtuu..
Olen tehnyt vuosia haastavaa kuntouttavaa työtä ja oppinut sen, että välittäminen ei ole oikea tapa suhtautua asiakkaisiin. Silloin kuluttaa itsensä loppuun hyvinkin nopeasti. Tärkeää on oppia kohtaamaan asiakkaat ammatillisesti, kunnioittaen, mutta säästäen omia henkisiä voimavaroja. Se, että haluaa kantaa maailman murheet omilla harteillaan vie nopeasti ennenaikaiselle eläkkeelle. Sosiaali- terveysala vaatii todella lujaa luonnetta ja kykyä pitää itsestään huolta.
Sosionomin työ ei tosiaan ole mitään helppoa ihmisten kanssa oleilua ja lasten leikittämistä, jos joku sitä luulee. Sitä joutuu kohtaamaan niin paljon ihmisyydestä, että välillä kyynisyys on tosi lähellä ottaa vallan.
Suosittelen omaa röntgenhoitajan ammattiani. Röllinä sinun ei odotettaisi suhtautuvan niin läheisesti potilaisiin kuin sairaanhoitajan. Meitä pidetään pelkkinä napinpainajina, vaikka tekniikan käyttö onkin vain osa työtämme. Tärkeä osa tosin, sillä sähköjen katkettua meistä tulee likipitäen hyödyttömiä. Kyky omaksua puuttellisellakin opastuksella monimutkaisen tekniikan käyttö on olennainen vaatimus röntgenhoitajalle. Jollet vieläkään osaa lähettää tekstiviestejä pari vuotta vanhalla kännykälläsi, niin älä hakeudu röntgenhoitajan ammattiin. Jos hakeudut, niin sinulla on valinnanvaraa työpaikkasi suhteen (työmarkkinoiden asettamissa rajoissa). Voit mennä töihin yliopistolliseen sairaalaan, jolloin sinulla on kymmeniä työkavereita, tai syrjäiseen terveyskeskukseen, jossa pyörität röntgenosastoa yksin. Diagnostiikassa et ehkä näe samaa potilasta enää koskaan; sädehoidossa taas joka arkipäivä seitsemän viikon ajan.