Kuvailkaapa ihastumisen tunnetta. Itselläni on aina ollut vaikea tunnustaa edes itselleni, että ollut ihastuneena useampaankin tyttöön, tosin eipä minua ole juuri kukaan tainnut koskaan huomata. Ulkonäköäni olen tavannut suurimman osan ajasta pitää tavallista vastenmielisempänä, vaikka nykyisin yritän ajatella positiivisemmin, lähinnä oman henkisen hyvinvointini ja toimintakykyni vuoksi.
Kiusaaminen, kavereiden puute ja myös se etten ole ollut "naisrintamalla" millään asteella arvostettu, ovat laskeneet itsetuntoani ja myös itseluottamustani. On ollut pahempiakin aikoja, jolloin esim. välttelin julkisilla paikoilla liikkumista, sillä uskoin näkeväni ympärillä olevista ihmisistä että he vihasivat, kummaksuivat tai halveksuivat näkemistäni.
Oikeastaan koko elämäni tuntuisi olevan melkoinen tyhjyys; en ole tyytyväinen opiskelupaikkaani, kavereita minulla ei käytännössä katsoen ole, haluaisin itsenäistyä vaikka en tiedä miten ottaa ensimmäinen askel kohti tuota päämäärää, okei, pakko se on myöntää että kaipaan tyttöystävää, vaikka luulen ettei minulla ole sellaiseen pienintäkään mahdollisuutta. Minulle ei edes oikein ole tiedossa, mitä vastakkaisen sukupuolen edustajat ylipäätään kaipaavat partnereiltaan.
Onko se sitten luonnekysymys? En voi mitään itselleni että olen ujo ja varautunut, enkä todellakaan uskalla tehdä itse minkäänlaista aloitetta tai ylipäätään mitään kontaktia. Joko kelpaan tällaisena kuin olen tai sitten olkoon ilman, se on johtoajatus. Pidän kaiken maailman esittämistä ja ulkonäön stailaamista petoksena, en haluaisi kenenkään ihmisen, josta oikeasti välitän joutua harvakäsitysten uhriksi.
Jo pelkkä jutteleminen ja kaveriksi pääseminen yhdenkään tytön kanssa, jota ihailen, on minulle täysin ylitsepääsemätön este. No ehkä minun pitäisi unohtaa vaan kaikennäköiset seurustelut, rakastumiset ym. jotka eivät tunnu olevan itsellenikään aivan selviä käsitteitä, omaa yksinäistä elämääni lähinnä eläen.
Kiusaaminen, kavereiden puute ja myös se etten ole ollut "naisrintamalla" millään asteella arvostettu, ovat laskeneet itsetuntoani ja myös itseluottamustani. On ollut pahempiakin aikoja, jolloin esim. välttelin julkisilla paikoilla liikkumista, sillä uskoin näkeväni ympärillä olevista ihmisistä että he vihasivat, kummaksuivat tai halveksuivat näkemistäni.
Oikeastaan koko elämäni tuntuisi olevan melkoinen tyhjyys; en ole tyytyväinen opiskelupaikkaani, kavereita minulla ei käytännössä katsoen ole, haluaisin itsenäistyä vaikka en tiedä miten ottaa ensimmäinen askel kohti tuota päämäärää, okei, pakko se on myöntää että kaipaan tyttöystävää, vaikka luulen ettei minulla ole sellaiseen pienintäkään mahdollisuutta. Minulle ei edes oikein ole tiedossa, mitä vastakkaisen sukupuolen edustajat ylipäätään kaipaavat partnereiltaan.
Onko se sitten luonnekysymys? En voi mitään itselleni että olen ujo ja varautunut, enkä todellakaan uskalla tehdä itse minkäänlaista aloitetta tai ylipäätään mitään kontaktia. Joko kelpaan tällaisena kuin olen tai sitten olkoon ilman, se on johtoajatus. Pidän kaiken maailman esittämistä ja ulkonäön stailaamista petoksena, en haluaisi kenenkään ihmisen, josta oikeasti välitän joutua harvakäsitysten uhriksi.
Jo pelkkä jutteleminen ja kaveriksi pääseminen yhdenkään tytön kanssa, jota ihailen, on minulle täysin ylitsepääsemätön este. No ehkä minun pitäisi unohtaa vaan kaikennäköiset seurustelut, rakastumiset ym. jotka eivät tunnu olevan itsellenikään aivan selviä käsitteitä, omaa yksinäistä elämääni lähinnä eläen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
ei sua mitään tuomittu ole ja jos sä vaan tajuaisit sen ja olisit mitä ikinä oletkaan ja lopettaisit turhan murehtimisen kaikissa mahdollisissa tilanteissa niin sä huomaisit sen kyllä. Usko pois minulla on kokemusta, ja uskon, että vielä joskus onnistut korjaamaan itsetuntoasi kuten minäkin onnistuin ja katsoessasi taaksepäin katsot surren sitä että se tuntui niin hankalalta. Ei se ole
koeta saada selvää mun sössötyksistä vaan :)
Oletettavasti olet naispuolinen.
omien kokemusten mukaan kun alkaa itsetunto kohentua niin alkoi kaikki muukin kohentua vaikka ne välttämättä ei tuntuis kaikki siihen itsetuntoon liittyvän ;)
mutta se nyt on kokemuksien perusteella sanottu vaan
joku vois ottaa ton vittuiluna kun on mielestäni oletettavaa että hän on poika hänen puhuessaan tytöistä
joten olikohan tarkoitus ihan vaan vittuilla vai vittuilla ajatellen että ehkä siitä on apua ...? :D
mäkin olin aiemmin tooosi ujo. sönkötin ja vastaavaa ku tyttö tuli lähelle :p sitten, jossain vaiheessa ihan huomaamattani, sain jostain paljon enemmän itsetuntoa ja löysin tyttöystävän alle parissa kuussa :p toivottavasti sulle käy samoin!
TLDR
Tässä teille, tytöt, todiste. Tehkää tekin niitä alotteita, jos tykkäätte jostakusta. Ei se ole poikien homma pelkästään. Itsekin olen todella ujo tuntemattomille tytöille, joillekin kaveriporukassa liikkuville pystyn sentään puhumaan ilman sönkötystä. Mutta jos ihastukseni tulee lähelle, se on menoa. En voisi kuvitellakaan meneväni puhumaan tuosta vaan tytölle, josta tykkään.