kaikkine mausteineen
valmiiksi katettu pöytä.
Jokaiselle jotakin,
maun mukaan.
Vähän suolaista,
hiukan imelääkin,
tulistuneita mausteita,
puhdasta, kalleinta neitsytöljyä.
Lahdattua uhrikaritsaa
kaalipedillä.
Porkkanoita
ja pähkinöitä pureskeltaviksi.
Tarjoiluun voisi kiinnittää
myös hieman enemmän huomiota?
Sikin sokin siansorkkaa
ja lampaan viulua,
happamaksi käyneen
oluen kiulua.
Jälkiruokaa
ennen pääateriaa.
Ja nuo pöytätavat sitten.
Maiskutusta
ja röyhtäilyä,
pahaisia pieruja
ja omille rinnuksille
oksentelua
kuin keskiaikaisissa
pippaloissa.
Että se, joka
nälkäisen juotti
ja janoisen syötti,
tulisi kohteliaasti
kiitetyksi.
Ei toinen käsi tiedä,
mitä toinen tekee.
Missä on näytelmän juoni?
Ja se, juonein,
peijakas.
On herkullinen
myös tuo piikatyttönen...
tai vaikka pari.
:)
valmiiksi katettu pöytä.
Jokaiselle jotakin,
maun mukaan.
Vähän suolaista,
hiukan imelääkin,
tulistuneita mausteita,
puhdasta, kalleinta neitsytöljyä.
Lahdattua uhrikaritsaa
kaalipedillä.
Porkkanoita
ja pähkinöitä pureskeltaviksi.
Tarjoiluun voisi kiinnittää
myös hieman enemmän huomiota?
Sikin sokin siansorkkaa
ja lampaan viulua,
happamaksi käyneen
oluen kiulua.
Jälkiruokaa
ennen pääateriaa.
Ja nuo pöytätavat sitten.
Maiskutusta
ja röyhtäilyä,
pahaisia pieruja
ja omille rinnuksille
oksentelua
kuin keskiaikaisissa
pippaloissa.
Että se, joka
nälkäisen juotti
ja janoisen syötti,
tulisi kohteliaasti
kiitetyksi.
Ei toinen käsi tiedä,
mitä toinen tekee.
Missä on näytelmän juoni?
Ja se, juonein,
peijakas.
On herkullinen
myös tuo piikatyttönen...
tai vaikka pari.
:)
Vastaukset 8
Vanhimmat
sillä runo oli muuten maukas.
Lammasta en ole - tietääkseni - traumaattisen lapsuudenkokemukseni jälkeen syönyt kuin pienen suupalan. Lapsuudessani söin karitsasta kasvattamani ja ruokkimani lampaan (tietämättäni) mehevässä keitossa. Luulin syöväni jänistä. ;(
oikeinkin hyvin,
että tarjolle panijan
niskat saattavat väsyä,
kun täytyy jatkuvasti
yrittää tasapuolisesti
nyökytellä sinne ja tänne.:)
Oikein mainio
seremonian järjestäjä
saattaa koko touhussa
jäädä itse niin
nälkäiseksi ja janoiseksi,
että kaikesta
järjestämästään annista
huolimatta
unelmoi
nielevänsä jäniksen,
jonka korvat
vielä heiluu?:)
Täytyy tietää,
mitä toivoo,
sillä toive voi jopa
toteutua.;D
tunnen jonkinasteista syyllisyyttä lihan suhteen... monessa muodossaan.
sulle kertoa,
mä pienen sadun -
tuskin kertomista
sen mä koskaan kadun.
On satu tavallansa
kaunis niin,
ja kerrotaan näin siin:
Tippa-Rellu.
Ol Suomessa syyssuvi ihana.
Hellettä paikoin etelässä,
pakkasta jo itämässä
Kilpisjärvellä.
Mutt läpi Suomen
matkaa teki Tippa-Rellu,
ohjaimissa mies
ja vierellänsä hellu,
rakastuneet niin
jo ruskaa poskillansa.
He yötä myöten ajelivat
kohti pohjoista,
kun hetkeks nukahti tuo mies.
Ja miten kävi, arvannet kenties.
Puskaan ajautui tuo Tippa-Rellu,
vauhti luja,
eteen tuli umpikuja -
kova kallio.
Se auton keulan murskas.
Ei auttanut,
vaikka oli mies niin hurskas -
tosin onnellinen oli kuollessaan,
yhdessä kanssa rakkaan hellun
jatkoi taivasmatkaa,
matkaa rakkauteen.
Asumattomat on
pitkät suorat pohjoisen,
ei heitä enää löytänyt
kai kukaan,
paitsi tiine pupuäiti.
Pääliinan villaisen
sen hellun
tassuillaan pesäks taittoi.
Romuuntuneen Tippa-Rellun
uuteen käyttöön laittoi,
takapenkille sen
synnytti ensin
yhden poikasen,
sitten toisen kolmannen,
ne kaikki.
Jo luonto hoitanut
ol jäänteet ajurin,
sen kulkurin ja
kulkurin olkaa vasten
nukahtaneen hellun.
Ruoste syövyttänyt
ennen uljaan
maantiekiitäjän,
Rellun.
Mutt vaani
pupuäidin jälkikasvua
jo kauempaa pohjoisesta
nälkäänsä tyydyttämään
tullut naali.
Naalia tähtäs
salametsästystä harrastava,
naali oiva maali.
Salametsästäjää
seurannut kauan oli erävartija.
Vartijan virkatuloja
taas hieman tutkaillut
ol veroherra.
Veroherran puolueettomuutta
puolueden keskellä ja kesken
riidelty,
mutt pupuäiti
hengellänsä suojas
Tippa-Rellun suojas
poikastensa henkeä.
Kunnes sekin kuoli,
tappoikin sen
yllättävä jalkajousen nuoli.
Lakkas heilumasta,
aistimasta
pupuäidin korvat.
ei satu surullista loppua voi saada
(Kai kärsimystä pupulasten
voi vai sairas toivoa?)
Vei metsästäjä pupuäidin
nyljettyään,
kyllin kypsyteltyänsä
tuokapöytään.
Mutt Tippa-Rellun
takapenkin pehmusteissa,
pääliinan puolivillaisissa
kudoksissa
toisiinsa kiinnittyivät
pupun poikaset,
ne puputtaa jo
hengenpitimikseen
puuta, heinää osasivat.
Ja aikanaa jo jatkoivat
taas omaa sukuaan.
Niin jatkaa luonto
omaa kierrätystään.
Maisemaa
ihmiskäsin siivottiin,
turistia ulkomaista
miljoonia ooteltiin.
Tuo uljas Tippa-Rellu,
romurauta,
talteen kerättiin.
Purettiin,
osansa lajiteltiin.
Uudestaan hyötykäytettiin,
luontoa hieman,
ajateltiin,
säästettiin.
Niin säästyi luonto
myös sen jalkajoustaan
jälleen virittävän.
Kaukana kaikesta
viritti lauluaan
se satakieli.
yksi ihminen,
kananpojan toistaiseks
raa´an luo,
elävältä sulat nylki.
Vielä jäljellä on
toinen kylki.
Valmistelee työnsä.
Pian sitoo siiventyngät,
tyrkkää uuniin.
- Kypsäks paistukoon!
On talos valurautaa hella,
ei tartu niihin salmonella!
Isäntä käskee kattaa pöytää,
näkee sen minkä löytää,
paistihaarukan ja veitsen
valmiiks käsiinsä nappaa.
- Uuni kyllä
viimeistään tuon
broiskun tappaa!
Pöytään istukaa,
ja valos tunteen
nostattavan kynttilän,
te valaistukaa hetki,
tehdään retki
ihmisyyden maailmaan!
- Hän hyvin ylläpitää
vieraitansa kutsuttuja,
kuiskaa tietoviisas,
kätensä pesee astiassa,
panee kulhon kiertämään.
- On hyvä olla joukoss
tässä valtapiirin,
tähän pöytään istahtaa,
hymähtää vallan nirso.
- Tarjoo isäntämme
tänään jotain erikoista!
Ei rapua,
jota saadaan joista,
vaan emonsa siipein alta
valikoidun untuvikon.
Taidolla nyljetyn.
- On niitä
paljon saatavilla,
kanalamme tuottaa,
mahtailemaan käy
isäntä kihtivaivainen.
- Jo tyynyjä
ja peittojani varten
höyhenet mä niistä varasin.
Niin pehmeissä on
uni taivainen.
Leijuu tuoksu
sopivasti mausteinen
jo pöytään nälkäisten.
Tarjotinta painavaa
pian pöytään kannattelee
kyökkipiika.
Kupujen alla
toki myös on
savustettu siika.
Vaan palkkaajansa
tuntee keittiöorja
taipuvainen, norja.
- Karitsa ja untuvikko
parhaat röyhtäykset
juhlapöydis
aikaiseksi saa.
Tuo sosiaaliporho,
senkin nyhjä,
myöhässä taas -
odotuttaa muita
nälkäisiä suita!
Pöydänpäässä isäntä
jo tuiskii,
pöytäseurue
taas kuiskii:
- Kohta räjähtää
ylläpitäjämme pää?
Ei tämä tähän jää?
Ruokaliinat
rinnuksillaan
odottavat...
- Madella saa polvillaan,
jos vielä pöytään aikoo?
Ruoka jäähtyy,
kai se kokki jotain
uutta taikoo?
- Salametsästäköön jäniksen
nyt joku mulle, sulle, meille!
Jääköön sosiaaliporho
omille sen teille,
kun ei kerran herkut maistu!
Viinitkin jo imaistu,
dagen efter päälle pakkaa.
- Kokki hoi!
Voi sitä akkaa,
missä lorvinee
se resepteineen?
Konsepteineen?
- Kokki hoi!
hyvinvoinnistansa
kihtivaivaisin jo hoilaa,
haarukan ja veitsen
kanssa roilaa,
puhkoo kohta silmät seurueen,
tuon nuoleskelevan pesueen?
- Ja mitä saisi tällä kertaa olla?
Kartanolla loikki juuri
ruusupenkin poikki
suuri jänis!
Ihan niin kuin
mennessänsä känis:
Luovu turkistain mä en
sen ryöjän palttoon kaulukseksi!
Sen kanssa tarkenen,
sun hullu linnanherra
tiluksillas toistaiseksi!
- Mä käynkö itse kimppuun sen,
luudalla vähän huitaisen?
Jo katkee pitkäkorvan selkäranka!
- Ääh, paisti moinen syöty
moneen kertaan,
sitä villasukkaan vertaan.
Annas vähän ajattelen,
mielessäni pajattelen:
- Tarjoo seuraavaksi
ihmislapsi!
salin ovee,
mytty kummallinen
takin alla
nostaa povee
lattarinnan.
- Viipymisestäin
saan maksaa hinnan?
- Totta mooses,
huutaa isäntänsä
julma,
ryppyyn vetäytyy
sen silmäkulma.
- Milläs korvaat,
että odotutit
seuraa arvokasta,
sosiaaliporho,
senkin luikku?
Kaivaa sosiaaliporho
ensin taskuaan:
- Vaan tuosta ota
ensin yksi tuikku
murheesi moiseen!
Isäntä juo ja ryystää.
- No, maksa mitä ly-ystää!
ennen sammumistaan mutisee.
Niin sosiaaliporho
takin aukaisee
ja varsinaisen
pommin laukaisee,
on käsissänsä lapsen ruumis.
Yhteistuumin
kokin kanssa
vielä sekopäinen seurue
käy reseptiä
harvinaisen juhlapyhän
kyhäämään.
(Tältä samalta Suomi24 sivustolta lukaistua aikaisempaa kattausta.);)