vanhempien suhde?

Meillä nyt tyttö kohta 9kk ja samoilla tuntemuksilla mennään.. Luulen, että tämä johtuu siitä, että tytöllä oli todella pahaa koliikkia ja yöt meni valvoessa ensimmäiset 3kk joka aiheutti sen että kumpikin oli niin väsyneitä kokoajan ja vauva vaati jatkuvan huomion, että rakkauden osoituksia saatika seksiä ei paljon tullut harrastettua.. Ensimmäisen kerran harrastettiin seksiä synnytyksen jälkeen kun tyttö oli melkein puoli vuotias ja siihen se jäi.. Sattui niin samperisti ja muutenki tuntui sellaiselta pakko pullalta.. Olemme ja asumme yhdessä mutta lähinnä melkein kuin kavereina :/ Olen jaksanut toivoa että jospa se tästä, mutta en sitten tiedä.. Meinattiin että varattais joku hotelli huone päiväks tai jotain, että saatais keskittyä ihan vain toisiimme ja tyttö menis mummolle.. Jospa se tästä :)

Meillä ekat kolme kuukautta etäännytti tehokkaasti. Mies teki pitkää päivää töissä ja minä menin vauvan kanssa yhtäaikaa nukkumaan kun imetys oli iltaisin melki kokoaikaista ja olin puhki vauvan kantelusta (ei paljoa nukkunut päivisin ja vaati kantelua kun itki paljon). Omat juttuni kääntyi lähes aina tavalla tai toisella vauvaan, olihan se niin symbioottista olemista. Ja mieskin halusi kuulla miten päivä on mennyt, mitä ollaan vauvan kanssa tehty jne. jne. Kolmen kuukauden jälkeen tosiaan huomasin ettemme juuri muusta puhu kuin vauvaa koskevista asioista ja vaikka iltaisin voin (vauvan jäädessä jo aiemmin yksin nukkumaan) istua iltaa yhdessä miehen kanssa, eipä juuri mitään juteltu. Seksiä ollut pari kertaa ja haluja olisi enempäänkin, mutta tilaisuuksia oli/on vähemmän tai ollaan väsyneitä. Muu hellyys ja huomiointi vähentyneet myös, samoin yhdessä asioiden tekeminen - sitä kun ei ole ollut aiemminkaan kovin paljon. (Silti tykätty yhdessä viettää aikaa, vaikkei varsinaisia yhteisiä tekemisiä, harrastuksia tms. paljoa ole. No, nekin vähät siis jäi pois.)
Otin tilanteen puheeksi, kerroin että pelkään meidän joutuvan liian etäälle toisistamme. Ja miehen myös etääntyvän paitsi minusta, myös meidän (minun ja vauvan) arjesta ja siten vauvastakin. Kerroin että koen itseni välillä tosi yksinäiseksi kotona ja toivoisin miehen juttelevan minulle ihan mistä vaan, pääasia että juttelee ja saan jotain muutakin elämääni kuin vauvaa...ja vauvaa. Kerroin että toivoisin meidän välillä vielä olevan helliä eleitä ja tapoja (erosuukot aamuisin, takapuolelle taputukset yms...), koska kun seksiä ei ole entiseen malliin, olisi ihana tuntea edes jollain tavalla että silti eletään miehen ja naisen suhdetta. Ei mitään kämppiselämää. Luin ihan hiljattain jostain lehdestä että parisuhdetta koskevia odotuksia kannattaisi vauvavaiheessa tiputtaa alaspäin, eli tyytyä vähempään kuin muutoin (noh, ei tietenkään minkään väkivallan ym. suhteen, mutta ymmärtänette pontin). Sanoin tämänkin miehelle & yhdessä todettiin että näin tuntuu olevan ja että eiköhän tilanne taas kohene kun vauvavuosi on eletty.
Keskustelu puhdisti ilmaa pitkäksi aikaa ja jäänyt "elämään" arjen tekoina.

Viime aikoina on kirjoiteltu paljon vauvavaihetta elävien avio-/avoeroista ja olen melko varma että iso osa niistä johtuu juuri siitä, ettei ihmiset näe vauvavaiheen tuolle puolen tai pysty just laskemaan niitä odotuksia suhteelle (hetkellisesti).
Sääli, sillä varmaan moni sellainenkin pariskunta eroaa, joiden suhde olisi kuitenkin hyvä. Väsymys, roolien muuttuminen ja siihen sopeutuminen ym. on isoja juttuja ja tärkeintä varmaan olisi päästä puhumaan asiasta. Tsemppiä aloittajalle ja muillekin.

täytyy sanoa, että siinä 6kk-9kk välillä meillä oli jokin kriisivaihe mieheni kanssa. Ei seksiä, ei oikeastaan yhtään mitään. Kaikki oli ihan EVVK ja riita tuli pienimmästäkin asiasta. Suurin syy taisi lopen olla se, että minua tavallaan ahdisti kotielämä ja aikuisten puuttuminen arkipäivistä. Oli ihanaa olla kotona tytön kanssa, mutta silti... Kerran sitten taas riideltiin ja sovintoa tehdessä puhuttiin oikein kunnolla. Minä kerroin mikä minua riepoo ja mies kertoi mikä häntä ärsyttää. Sovittiin, että yritämme muuttaa käytöstämme. Minä yritin vähentää kiihtymistä 0-100:aan joka asiassa ja hän lopettaa mökötyssessiot. Hän yrittää auttaa minua enemmän kotona ja minä lopetan motkottamisen ja nalkuttamisen turhasta. Pikkuhiljaa asiat sitten siitä aukesivat ja olen tosi onnellinen, ettemme niinä synkkinä hetkinä päättäneet erota, vaikka sitä välillä mietittiinkin. Nyt 1v synnytyksestä ja maailma on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Mies on paljon läheisempi, kuin koskaan ennen ja osaan ihan erilaila sanoa tuntemuksistani, peloistani jne. Yhteinen huoli lapsen seliviämisestä hoidossa on lähentänyt meitä ennestään. Joten puhuminen auttaa, kannattaa ainakin kokeilla. Ja kannattaa myös ottaa selville mikä itsessä on vikana ja yrittää muuttaa huonoja puoliaan. Ja ehkä kannattaa yrittää ottaa ihan kahdenkeskeistä parisuhdeaikaa aina välillä.

...kävi näin.

Olen ollut työssä käyvä ihminen ja viihtynyt ihmisten parissa aina. Nyt äitiyslomalla pienen lapsen kanssa olo tuntuu möllöttämiseltä ja parisuhdekin tuntuu olevan kaikkea muuta kuin kohdallaan. Otin sen puheeksi miehen kanssa ja hän oli ymmällään: kaikkihan on kuten ennenkin. Ja sitten kun aloin miettiä, niin on, kaikki on kuten ennenkin. Seksiä on kerran - pari viikossa, muuta läheisyyttä vähän (olen suhteessa suomalaiseen perusmieheen), illat kaiken kaikkiaan ovat kuten aiemminkin, molemmat hypätään omissa touhuissa, minulla aina lapsi mukana.

Miksi sitten minusta tuntui, että parisuhde on täysin perseellään? Koska minä en ole töissä. Nyt minun pitäisi saada kotoa se sosiaalinen aikuisten elämä täyteen, en minä aiemminkaan halunnut politiikasta puhua kotona iltaisin, mutta töissä minä puhuin jonkun kanssa, joten päivän aikuisten-asia-kiintiön sai täyteen. Nyt kun mieheni pitäisi korvata kaksikymmentä kollegaa, olla siis aikuiskontakti kenen kanssa olen tekemisissä päivittäin, niin totta pirussa mies, joka jatkaa elämää kuten aiemmin (saa töissä aikuiskiintiönsä täyteen), ei kykene siihen.

Vauva ei huomioi minua, vauvaa ei kiinnosta mielipiteeni... Vauva ei siis voi korvata sitä mitä elämästä tällä hetkellä puuttuu. Muttei kyllä mieskään arvannut alkaa korvaamaan. Nyt tuntuu kauhealta ajatus, että meillä saattoi olla iltoja jolloin ei kymmentä lausetta toisille vaihdettu ja se oli normaalia, kun molemmat haluvat olla työpäivän jälkeen vain rauhassa, molemmat oltiin tilanteeseen täysin tyytyväisiä. Nyt moinen hiljaisuus ahdistaa, sillä se olisi minun ainut mahdollisuus saada aikuiskontaktia.

Mahtava aloitus,kiitos vielä siitä!On totta,että vauva muuttaa väistämättä parisuhdetta.Meillä molemmilla aiemmista liitoista isoja lapsia (2 x 15v. 17v. ja 19 v.)ja tiesimme,kun vauva ilmoitti tulosta,että kaikesta tiedosta ja kokemuksesta huolimatta parisuhteemme tulee muuttumaan..
Vauva,pian seitsämän kuukautta,on ollut vaativa päivisin,mutta nukkunut alusta lähtien 12-14h/yö..Siunaus.Mutta,mutta..Isä avautui juuri viikonloppuna ja ilmoitti,että kyllä hän aiempien lasten kanssa jaksoi touhuta,kun oli tarve (!)näyttää,mutta nyt hän ei jaksa..Voi elämä,kuinka vihaan tuota jaksa sanaa!No eihän asiassa mitään ole...Olenhan huomannut,ettei hän jaksa,mutta koin niin suurta sääliä vauvaa kohtaan..Ja mikä vie puhtia,kun ei jaksa.Kotona ei koske mihinkään,ei mihinkään.Pyykkään,laitan ruoat,siivoan,ajan nurmikon,remontoin jne jen.Olenko pedannut miehelleni liian helpon elämän?Voinko vaatia jaksamaan?Mitä jos minun puhtini loppuu,kuka sitten jaksaa.Onko jaksamattomuus vain ilmoitusluontoinen asia?
Tahtoisin pientä,ja suurtakin hellyyttä,mutta kun mies ei jaksa..Kevään vauvan tulo vei halut,kesän kuumuus ja nyt..jää kuultavaksi..
Ja annanko suvun edelleen olla suuressa uskossa siihen,että mieheni on the mies,joka kantaa vastuunsa?Meidät kutsuttiin miehen äidin luo syömään,ettei"Jorman" tarvi laittaa ruokaa..Kyllä,ei tarvitse,mutta vielä toistaiseksi olen itse jaksanut valmistaa ruoat perheelleni..Että näin meillä..