Viranomaistoimintaa haittaa nykyään vanhan byrokratiasuuntautuneisuuden sijaan krooninen resurssipula, jonka aiheuttaminen on ollut poliittinen valinta. 2010 -luvun virkamiehet joutuvat tekemään jopa korvauksetonta ylityötä selviytyäkseen tehtävistään siksi, että työn tekijöitä vähennettäessä työtehtäviä ei ole vähennetty vastaavasti. Tämä johtaa siihen, että tehtäviä hoitaessaan yksittäiset virkamiehet joutuvat tekemään jatkuvasti valintoja sen osalta, missä järjestyksessä työtehtäviä tehdään sekä millä intensiteetillä asioita selvitetään ja siis käytännössä kuinka paljon aikaa ym. resursseja voidaan konkreettisen asian hoitamiseen käyttää. Tällainen työnjohdollinen ja suunnittelullinen elementti on jokaisen virkamiehen ratkaistava itse kunkin käsiteltävän asian kohdalla ja se aikaansaa hankaluuksia erityisesti ruuhkatilanteissa sekä ns. hankalien ja/tai häiriintyneiden kansalaisten haitatessa virkamiehen työskentelyä.
Valitettavan usein hankalat ja/tai häiriintyneet kansalaiset ovat juuri niitä, jotka innokkaimmin kantelevat virkamiesten toiminnasta. Oikeusasiamies on nimittäin omaksunut ratkaisutoiminnassaan populistisen toimintalinjan, jossa päähuomio kiinnitetään kantelijoiden perusoikeuksiin ja -vapauksiin, jotka kaivetaan esiin siitä riippumatta kuinka olennaisesti ne liittyvät kantelun kohteena olevaan asiaan. Konkreettisena esimerkkinä on espoolaisen koulun täysin järkevästi perustellusta syystä koulun alueelle asettama kuvauskielto, jonka laillisuusvalvontaa oikeusasiamiehen ohella harjoittava apulaisoikeuskansleri tulkitsi perusoikeuksia loukkaavaksi. Tämän vuoksi viranomaistoiminnasta löytyykin säännönmukaisesti aina jotain huomautettavaa siitä riippumatta, kuinka olennainen oikeusasiamiehen etsimä ja löytämä vika tai puute on ollut kantelun kohteena olevan ratkaisun kannalta ja olisiko perusoikeuksien rajoittava ratkaisuvaihtoehto kuitenkin eri intressien vertailun jälkeen ollut perusteltu ratkaisu. Oikeusasiamiehen ratkaisutoimintaa kriittisesti tarkasteltaessa herää joskus epäilys siitä, peitetäänkö tällaisten kansalaisille "herttaista hyvää" tarkoittavien viranomaisille langettavien päätösten tekemisellä se, että kunkin hallinnonalan lainsäädäntöä ja erityispiirteitä ei joko tunneta tai edes välitetä tuntea. Samoin herää epäilys kanslian toimintaan tarvittavien resurssien turvaavan suoritemäärän tehtailusta. Seuraus viranomaistoiminnassa tällaisesta "nuhtelutehtailusta" on kuitenkin se, että kun kukaan virkamies ei halua joutua oikeusasiamiehen ihmisoikeusimagokampanjoinnin uhriksi, edellä mainitut äänekkäät ja vaativat, kanteluilla uhkailevat kansalaiset saavat viranomaisissa tahtonsa läpi asiallisesti käyttäytyvien kansalaisten oikeuksien kustannuksella. Sellainen ei edistä kansalaisten yhdenvertaisuutta, jonka toteutumisen valvominen pitäisi olla oikeusasiamiehen ensisijainen tehtävä.
Oikeusasiamies- /Ombudsman -instituutio on erinomainen väline hyvän hallinnon ja kansalaisten oikeusaseman edistämiseksi. Instituutio traditioineen ei kuitenkaan itsessään riitä järjestelmän tavoitteiden toteuttamiseksi vaan työhön tarvitaan tekijät, jotka osaavat ja uskaltavat keskittyä olennaiseen. Laillisuusvalvonnan merkitystä korostaa entisestään julkisen sektorin tuottavuusohjelmaksi naamioitu alasajo, jonka seurauksena niin kansalaiset kuin virkamiehetkin joutuvat tilanteisiin, joissa oikeata työtäkin luulisi oikeusasiamiehelle löytyvän.
Valitettavan usein hankalat ja/tai häiriintyneet kansalaiset ovat juuri niitä, jotka innokkaimmin kantelevat virkamiesten toiminnasta. Oikeusasiamies on nimittäin omaksunut ratkaisutoiminnassaan populistisen toimintalinjan, jossa päähuomio kiinnitetään kantelijoiden perusoikeuksiin ja -vapauksiin, jotka kaivetaan esiin siitä riippumatta kuinka olennaisesti ne liittyvät kantelun kohteena olevaan asiaan. Konkreettisena esimerkkinä on espoolaisen koulun täysin järkevästi perustellusta syystä koulun alueelle asettama kuvauskielto, jonka laillisuusvalvontaa oikeusasiamiehen ohella harjoittava apulaisoikeuskansleri tulkitsi perusoikeuksia loukkaavaksi. Tämän vuoksi viranomaistoiminnasta löytyykin säännönmukaisesti aina jotain huomautettavaa siitä riippumatta, kuinka olennainen oikeusasiamiehen etsimä ja löytämä vika tai puute on ollut kantelun kohteena olevan ratkaisun kannalta ja olisiko perusoikeuksien rajoittava ratkaisuvaihtoehto kuitenkin eri intressien vertailun jälkeen ollut perusteltu ratkaisu. Oikeusasiamiehen ratkaisutoimintaa kriittisesti tarkasteltaessa herää joskus epäilys siitä, peitetäänkö tällaisten kansalaisille "herttaista hyvää" tarkoittavien viranomaisille langettavien päätösten tekemisellä se, että kunkin hallinnonalan lainsäädäntöä ja erityispiirteitä ei joko tunneta tai edes välitetä tuntea. Samoin herää epäilys kanslian toimintaan tarvittavien resurssien turvaavan suoritemäärän tehtailusta. Seuraus viranomaistoiminnassa tällaisesta "nuhtelutehtailusta" on kuitenkin se, että kun kukaan virkamies ei halua joutua oikeusasiamiehen ihmisoikeusimagokampanjoinnin uhriksi, edellä mainitut äänekkäät ja vaativat, kanteluilla uhkailevat kansalaiset saavat viranomaisissa tahtonsa läpi asiallisesti käyttäytyvien kansalaisten oikeuksien kustannuksella. Sellainen ei edistä kansalaisten yhdenvertaisuutta, jonka toteutumisen valvominen pitäisi olla oikeusasiamiehen ensisijainen tehtävä.
Oikeusasiamies- /Ombudsman -instituutio on erinomainen väline hyvän hallinnon ja kansalaisten oikeusaseman edistämiseksi. Instituutio traditioineen ei kuitenkaan itsessään riitä järjestelmän tavoitteiden toteuttamiseksi vaan työhön tarvitaan tekijät, jotka osaavat ja uskaltavat keskittyä olennaiseen. Laillisuusvalvonnan merkitystä korostaa entisestään julkisen sektorin tuottavuusohjelmaksi naamioitu alasajo, jonka seurauksena niin kansalaiset kuin virkamiehetkin joutuvat tilanteisiin, joissa oikeata työtäkin luulisi oikeusasiamiehelle löytyvän.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.