Olen juuri aloittanut opiskelijaelämän, ja sen sijaan että hyppisin riemusta kattoon, tunnen oloni todella masentuneeksi, hämmentyneeksi, toivottomaksi ja epävarmaksi siitä onko minusta tähän, olenko tarpeeksi hyvä ja pärjäänkö opiskelu-/työmaailmassa. Olen muuttanut uuteen kaupunkiin, joka ei ole kaukana kotikaupungistani ja ennestään jo jonkin verran tuttu. Kaikki tämä kuuluu varmasti opiskelijaelämän alkuun kun kaikki on vielä uutta ja oppimista on paljon, mutta minulla on todennäköisesti taustalla myös lievää masennusta ennestäänkin, ja nyt on vaikea erottaa ovatko tällaiset tuntemukset osa uuteen elämään totuttelemista vai onko tämä oire siitä että elämänmuutos on laukaisemassa vakavammankin asteisen masennuksen...
Onko kenelläkään ollut tällaisia tuntemuksia opiskelujen alettua?
Onko kenelläkään ollut tällaisia tuntemuksia opiskelujen alettua?
Vastaukset 12
Vanhimmat
>
Erittäin monella, vaikka niitä yritetäänkin kovasti peitellä. Melkein kaikkia pelottaa ja koti-ikävä - tai ikävä tuttuun entiseen, vaikkei kivaa olisikaan ollut - iskee varsinkin nukkumaan mennessä.
Kyllä se siitä lähtee sujumaan, vaikka voi mennä jokunen kuukausikin. Pidä mielessä se, että kun kerran olet pääsykokeesta selvinnyt, sinulla on hyvät eväät selvitä opinnoistakin.Tsemppiä!
Tuo on aivan normaalia. Itse kotoa muuttaessa itkin monta päivää. Jos olet vielä nuori ja ensimmäistä kertaa pois kotimaisemista...ei ihme että tuntuu tuolta. Lohduttaudu sillä, että voit käydä usein kotona ja tutuissa paikoissa. Soita kotiin ja kavereille joka päivä. Kun saat juttukavereita opiskelijoista jne, jolla sama kokemus, niin tuntuu jo mukavammalta ja tuntuu että löytyy vertaistukea. Kyllähän muutto ja opiskelemaan lähtö on aivan uusi asia ja yksi kriisi, joka on masennuksen paikkakin. Jos on ollut kovin suuria muutoksia lähiaikoina niin voi ottaa vähän kovemmalle uuden aloittaminen. Älä anna masennukselle periksi vaan keskity johonkin itsesi ulkopuoliseen asiaan vaikka väkisin, jotta saat ajan kulumaan ja ajatukset pois mustista syövereistä. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu opiskelijasta, joka muuttaa vaikka Ivalosta Helsinkiin. Sinulla ei sentään niin huonosti asiat. Kyllä sitä kotiutuu vaan kummasti mutta aikaa siihen hetki menee. Kaikki uusi vie voimia.
Jos tuntuu tosi vaikealta, niin mene mielummin lääkäriin juttelemaan kuin annat masennukselle valtaa. Ainakin YTHS:llä ollaan totuttu opiskelijoiden vaikeuksiin ja niihin löydetään ratkaisut tai ainakin helpotusta.
Ihanaa, etten ole ainoa :) Kaikki kaverit, jotka lähtivät ennen mua opiskelemaan, olivat niin onnessaan ja hehkuttivat kaikkea. Itse olen koko kuukauden ennen muuttoa ja nyt ekan opiskelupäivänkin jälkeen vaan itkenyt ja pelännyt kaikkea ja miettinyt vakavissani, ettei musta ole tähän. Olen ihan uupunut jo etukäteen, on varmaan vähän syytäkin epäillä, jaksanko tätä. Asiaa ei auta, että ala ei tunnu ihan omalta ja olen erittäin huono ystävystymään. Mutta helpottaa jo nyt, kun tajusin etten ole epänormaali nynnerö. Toivottavasti myöhemmin sopeutuu paremmin ja alkaa tuntua kotoisammalta :)
Iha samoja tuntemuksia... tunnen lisäksi olevani väärällä alalla, ja elämä tuntuu muutenkin todella raskaalta juuri nyt. Ja tunnen itseni ihan epänormaaliksi. Haluaisin vaan olla omassa rauhassa tuttujen kavereiden kanssa, mutta olen pakottanut itseni uusien opiskelukavereiden illanistujaisiin. Ihmiset ovat mukavia, ja alanikin on monen unelma-ala, mutta minä vaan tunnen olevani ihan väärässä paikassa ja hukassa....
kaikki opinnoistanne ahdistuneet, voitteko kertoa mitä alaa opiskelette?
No kyllä sen pitäisi olla hauskaa ja mukavaa, eikä masentavaa. Itse lopettaisin koko homman, jos tuntuu vähänkin ,että tämä ei ole se juttu.
Täällä taas yksi, jolla samanlaisia tuntemuksia. Ensi viikolla 30.8 alkaisi opiskelut yliopistossa ja samalla myös muutto Helsinkiin. Olen tätä odottanut jo pitkään, mutta silti nyt on alkanut ahdistaa koko asia. Kaikki tulee muuttumaan kertaheitolla täysin. Pelkään eniten sitä kuinka tulen juttuun muiden kanssa. En tunne sieltä ketään ja on hirveä paine tutustua muihin etten jäisi yksin. En vain ystävysty yleensä nopeasti, joten saa nähdä miten käy.
Onneksi kaikki aloittavat opiskelijat ovat samoissa lähtöasetelmissa, joten vähän jokainen hakee turvaa toisesta ja hakeutuu toisen seuraan. Aina löytyy samanhenkisiä ihmisiä, vaikka olisi ujokin. Tutustumisiltoja järkätään, tuutorit ja ainejärjestöt ja osakunnat järkkää kaikkea helpotusta tutustumiseen ja kotoutumiseen. Yliopistoissa on kaikkia mahdollisuuksia harrastuksista aatteellisen toimintaan. Niiden parissa voi kotoutua myöskin.
Tuo opiskelemaan lähtö toiselle paikkakunnalle on iso juttu ja alku outoa ja paikat vieraita. Koko elämä heittää nurin - vaikkakin positiivisella tavalla - onhan päässyt osaksi hienosta opiskelupaikasta. Vaaditaan rohkeutta astua ulos sieltä omasta lintukodosta, varsinkin jos on sosiaalisia pelkoja. Ikävän ja haikeuden tunne on niin luonnollinen ja normaali. Kannattaa pitää vanhat kaverit kuulolla ja yhteyttä kotiin ja pyytää heitä käymään.
Samoin uutta opiskelijaa kalvaa riittämättömyyden tunne ja pelko siitä, että toiset ovat fiksuja ja itse on tyhmä ja väärällä alalla. Sillä voi lohduttautua, että vaikka olisikin väärällä alalla, pääainetta voi vaihtaa yliopistossa ja tehdä aivan uusia ratkaisuja esmes vuoden kuluttua opinnoista kun on tutkinut tarjontaa kunnolla. Eka vuosi on semmoista makustelemista ja tottumista uuteen systeemiin ja siihen, että kaikki riippuukin vain omasta itsestä. Joustavuutta löytyy yliopistossa uskomattoman paljon eikä mikään ole lopullista noin aluksi. Itse pääsin opiskelemaan kieliä (hum.tdk), mutta halusin vaihtaa yhteiskuntatieteelliseen. Se onnistui, kun minulla oli tarpeeksi opintoja molemmista (vaatimukset vaihtelee). Olen hyvin vaikean mankelin läpi käynyt maisteri koska minulla oli tuplavaikeudet yh:na.
Jonkin ajan kuluttua sen opiskelun hienous ja ilo uusista kavereista sitten tulee myöskin esiin ja ne kurjat tunteet jää taka-alalle ja suru muuttuu iloksi kun huomaa, että entinen säilyy mutta on saanut uuden ulottuvuuden elämään. Kyllä se vaan siitä lähtee. Alku aina hankalaa. Kohta te olette neuvomassa itse untuvikkoja, ja voitte jakaa tämän fuksikokemuksenne muiden kanssa. Kaikki me olemme kokeneet tämän saman! Tsemppiä vaan! =))))
Yli viisi vuotta sitten pääsin kouluun, mihin silloin halusinkin. Koulu oli toisella paikkakunnalla, mutta suhteellisen lähellä omaani. Mitä lähemmäksi koulun aloitus tuli, niin sitä ahdistuneempi oli olo. Kerrankin kun tuntui, että mulla menee asiat niin hyvin omassa kaupungissani. Ja sitten olis sieltä pitänyt lähteä. Olin täysin paniikissa ekat viikot uudessa koulussa. Kyllähän se vähitellen muuttui helpommaksi, mutta taisin kyllä olla silloin masentunut. En nimittäin kyennyt lukemaan niihin tentteihin oikein ollenkaan ja poissaolojakin kertyi. No, mä sitten suosiolla lopetin sen koulun. Se olisi kyllä ollut hyvä tutkinto ja monelle sekin unelma-hommaa. Mutta ei siinä oikein auttanut muu. Jos ei pysty opiskelemaan, niin paha se on silloin opiskella.
Ko koulun lopettaminen ei toisaalta ole harmittanut, sillä olin niin ahdistunut. Mutta se vähän harmittaa, kun osa entisistä luokkalaisista on hyvissä paikoissa töissä ja tekee ihan mielenkiintoista hommaa. Toisaalta olisin voinut käydä koulun hampaita purren ja olisin nyt ehkä jossain mielenkiintoisessa paikassa itsekin töissä. Kuitenkin siellä oli ihan hyviäkin kausia. Kannattaa tosiaan katsella rauhassa vaikka useiden kuukausien ajan, miten homma lähtee sujumaan. Jos tuntuu, ettei mitään saa aikaan ja masennus uhkaa, niin on kyllä syytä miettiä onko valmis opiskeluun. Mutta jos on unelmiensa opiskelupaikan saanut, niin ei sitä kannata heti poiskaan luovuttaa, jos ala vaikuttaa oikealta. Mutta jos todellakin ala on semmoinen, ettei se itselle sovikaan, niin ei ole mikään synti sitä vaihtaa. On paljon järkevämpää silloin hakeutua toiselle, sopivammalle alalle. Sellaisia ihmisiä on paljon, ketkä ovat ensin jossakin aloittaneet ja sitten vaihtaneetkin muualle. Monilla on myös vähint. kaksi eri tutkintoa. Itselläkin yksi takana ja nyt mietinnässä, mikä voisi olla se toinen.
Mukava lukea näitä rohkaisevia kommentteja! Itse olen juuri opinnot aloittanut ja tuntuu etten sopeudu millään... minun on muutenkin vaikea tutustua ihmisiin, joten ottaa voimille yrittää tässä alkuunsa yrittää olla mahdollisimman sosiaalinen ja luoda kontakteja ihmisiin jotta ei jäisi ihan ulkopuoliseksi. Tuntuu vaan etten oikein kenenkään kanssa ole samalla aaltopituudella. Aika tyhjältä ja synkältä tuntuu elämä. Lisäksi minullakin on niin ettei tuo opiskeltava ala ihan olekaan varmaan minun juttuni joten sekin syö intoa aika rankalla kädellä, kun ei ole motivaatiota.
Itselläkin oli paha ulkopuolisuuden tunne. Eräässä tutor-tapaamisessa purskahdin melkein itkuun asian takia. Olin silloin vielä niin nuori ja tosi kömpelö tutustumaan muihin tai käyttämään hyväkseni noita sosiaalisia tilaisuuksia. Toisaalta olisin halunnut kavereita mutta toisaalta halusin eristäytyä muista. Kaikesta huolimatta sain ainakin kaksi hyvää kaveria, joihin vieläkin pidän yhteyttä. Vaikka alussa ajattelinkin, ettei siellä ole ketään, kenen kanssa voisin hengailla.
Minua sinänsä kiinnosti opiskeltava ala ja siihen liittyvät aineet. Olin vain liian jännittynyt pystyäkseni suorittamaan mitään. Nyt myöhemmin sama ala on alkanut taas kiinnostaa. Mietin kovasti, oisko musta siihen nyt, kun olen vanhempi, itsevarmempi ja itsenäisempi.
En voi muuta sanoa kuin että I HEAR YOU PEOPLE. Mulla on aivan sama olo ja on aivan mahtavaa lukea, että hei, en ole yksin. Olen odottanut opiskelua _niin kauan_ kuin vain muistan ja opiskelemani ala on juuri se itseä kiinnostava. Yliopisto on ihana ja kaupungistakin oon alkanut pitämään.
En vain ymmärrä, mistä nämä negatiiviset surun tunteet pursuavat. Olo ei ole yhtään rento ja kotoisa, ymmärrettävää toki, muutin tänne aika vasta. Olen tutustunut aika hyvin jo muutamiin opiskelukavereihin, ja vaikka kukaan ei aivan omanlaiseltani ihmiseltä tunnu, niin mukavaa on heidän kanssaan silti ollut. Kuitenkin jännitän todella paljon, että tutustunko tarpeeksi hyvin ihmisiin, jäänkö ulkopuolelle, pitäisikö olla menossa jokaiseen kissanristiäiseen vai voiko välillä vaan jäädä kotiin, jos ei jaksa.
Siitäpä kysymys, mitä mieltä olette opiskelijabileistä? Itseä ehkä hiukan jo ahdistaa, kun tutorit ja kaikki tuntuvat puhuvan niistä jatkuvasti, ja kuulostaa siltä aivan kuin yhtäkään viikkoa ei menisi ilman jättimegabailuja. Tykkään kyllä käydä ulkona baareissa ja tavata ihmisiä, mutten jatkuvasti jaksaisi aivan tauotonta hulinaa :/ Ketään muita samojen fiilisten kanssa painiskelevia?