Olen menossa lokakuussa töihin ja nyt iski tunne että en haluakaan. Esikoinen on 4v ja tämä nuorimmainen nyt 11kk. Todennäköisesti lapsilukumme on tässä, joten haluaisin nauttia vauvastamme.
Kotona oleminen on vain rahallisesti mahdoton ajatus. Mies ei ota kantaa, muuta kuin että ole kotona jos haluat. Mutta mutta lainat on isot, niin asuntolainat kuin yhteisen yrityksemme perustamislainat.
Haluaisin ehkä tällä kirjoituksella vertaistukea muista, jotka ovat painineet saman asian kanssa. Työtehtävät on minulle uusia jotan odotan sitä innolla, mutta nyt vain mietin että vauvani on kerran vauva ja haluaisin olla läsnä siinä hetkessä :(
Kotona oleminen on vain rahallisesti mahdoton ajatus. Mies ei ota kantaa, muuta kuin että ole kotona jos haluat. Mutta mutta lainat on isot, niin asuntolainat kuin yhteisen yrityksemme perustamislainat.
Haluaisin ehkä tällä kirjoituksella vertaistukea muista, jotka ovat painineet saman asian kanssa. Työtehtävät on minulle uusia jotan odotan sitä innolla, mutta nyt vain mietin että vauvani on kerran vauva ja haluaisin olla läsnä siinä hetkessä :(
Vastaukset 19
Vanhimmat
Aloitin työt kuukausi sitten tytön ollessa 1v 2kk. Ihan kauhea tunne, kun toisaalta on mukavaa olla töissä, mutta toisaalta on ihan hirveä ikävä kotiin. Mutta pakko on, että saadaan lainat lyhennettyä. Yhdessä vaiheessa minulla oli sellainen tunne, että ihanaa päästä töihin ja aikuisten ilmoille, mutta sitten iski pakokauhu, etten haluakaan. Yhäkin tunteet ovat todella ristiriitaiset töissäolon suhteen. Toinen kasvaa niin hurjaa vauhtia, että olisi ihanaa olla kotona hänen kehitystään seuraamassa. Toisaalta näkee, kuinka neiti nauttii hoidossa samanikäisten seurasta ja tutustuu muihinkin ihmisiin. Virtaa alkaa olla jo sen verran, ettei äidin seura aina riitä. Meillä tosin hoitopäiviä ei kamalasti tule, kun saatiin sumplittua työt niin, että yleensä jompi kumpi on kotona. Sekin on minusta ihanaa, että mies saa nyt enemmän olla tytön kanssa kaksin ja heidän suhteensa on lähtentynyt kovasti, kun äiti ei ole aina päsmäröimässä joka asiasta.
Ehkä sinun täytyy tehdä niinkuin sydän ja lompakko sanoo. Jos pystyt niin nauti kotonaolosta vielä hetki, mutta jos töihin on pakko mennä niin eihän sille mitään voi.
Voisitko mahdollisesti aloittaa tekemällä vajaata viikkoa, esim 3 pv viikossa?
ainakin asuntolainan kanssa voi sopia pankin kanssa, että maksaa jonkun aikaa vain pelkkiä korkoja, oletteko ottaneet asiasta selvää? Jokainen kuukausi on kotiapäin, minkä voit olla kotona alle 3-vuotiaan kanssa, mutta ymmärrän kyllä jos on aivan pakko taloudellisista syistä mennä töihin jo aikaisemmin. Töitä ehdit tehdä lopun ikääsi, mutta se aika on tosi lyhyt, kun lapset ovat pieniä ja tarvitsevat sinua. En itse ymmärrä oikein äitejä, joille työ antaa enemmän kuin lasten kanssa vietetty aika (vaikka olen itsekin korkeasti koulutettu KTM, niin minulla ei ole enää mitään pätemisen tarvetta ja kiirettä palata johonkin uraputkielämään joitakin hienoja titteleitä metsästämään, joilla voi sitten päteä kun muuten ei tunnu olevan "mitään").
...ja ihmettelen sitä miten ihmeessä jotkut haluavat vielä oikein pidentää sitä aikaa jonka viettävät kotona.
Itsellä jo suuri hinku töihin, vaikka rahallisesti ei tiukkaa tee vaikka olla kotonakin. Oma elämä, herranjestas, se on jotain rahaa arvokkaampaa...
Siis aivan toisin kuin sinä: minusta on sääli jos ihmisellä ei ole "mitään" muuta kuin lapset. Mä elän kuitenkin omaa elämääni ihan itseäni varten ja niitä asioita varten joista minä nautin ja annan luvan lapsenikin elää omaansa, kummankaan meistä ei ole tarkoitus olla toisen elämän sisältö, täyte tai päämäärä.
miten ihmeessä joku voi luulla, että jos on kotona (äitiyslomalla, hoitovapaalla tms.) niin ei olisi mitään muuta elämää kuin koti ja lapset? Nyt olen viimeisilläni raskaana (esikoinen kotona), mutta silti näen usein kavereitani (ihan ilman lasta) ja ennen loppuraskautta harrastinkin liikuntaa usein, voisin myös opiskella alaani lisää kotonta käsin jos haluaisin. Minusta se on todella sääli jos jonkun ihmisen elämä=työ/työpaikka, mutta kukin tietysti taplaa tyylillään. Ja kyllä ne lapset ovat väkisinkin (tai ainakin pitäisi olla) osa sitä sanomaasi "omaa elämää" varsinkin tässä elämän vaiheessa, kun lapset ovat pieniä! Jos haluaa elää jotain muuta elämää ihan vain itseään varten ja toteuttaa kaiken maailman juttuja (esim. matkustella puolison kanssa, opiskella vaativan ammatin tms.), niin kyllä ne on hyvä tehdä muulloin kuin vauva-aikana - mielestäni vauva ansaitsee äidin huomion pikkulapsiaikana - mutta se ei tarkoita sitä, etteikö myös muita juttuja voisi olla kohtuudella elämässä!
Ei taas tätä tämmöistä keskustelua, oikeesti.
Ihmiset ovat erilaisia ja tekevät erilaisia ratkaisuja sen mukaan, mikä itse kullekin on hyvä ratkaisu ja hyvältä tuntuu. Ihan käsittämättömän turhaa tämä tällainen "en kyllä ymmärrä" vastakkainasettelu.
Jokainen osaa varmaan oman elämänsä elää parhain päin eikä meistä tai teistä kukaan ole oikeutettu toisten ratkaisuja arvostelemaan tai niistä jeesustelemaan.
Viesti johon vastasin sisälti taas toisen sanoman:
"(vaikka olen itsekin korkeasti koulutettu KTM, niin minulla ei ole enää mitään pätemisen tarvetta ja kiirettä palata johonkin uraputkielämään joitakin hienoja titteleitä metsästämään, joilla voi sitten päteä kun muuten ei tunnu olevan "mitään"). "
Eli tämän mukaan ihmisillä ei ole muuta elämää kuin työ, jos on työrjentoitunut. jos tas on lapsi orjentoitunut niin silloihan saman kaavan mukaan elämässä ei ole muuta kuin työ.
Vastaukseni nimimerkillä ... oli siis todellakin vain vastaus tuohon, että ihmisillä, jotka pitävät työstään ei ole "mitään" muuta sisältöä elämäänsä.
Mä ehdottomasti matalammin koulutettuna (en siis "pätemisen tarpeettomana ihmisenä", jolla on tarve esitellä tutkintojaan) ehdottomasti siis enemmän nautin työelämän tarjoamista haasteista elämässäni, kun lapsen ja kodin tarjoamista haasteista. Johtuen ehkä mahdollisesti myös siitä, että minäkin olen kasvatusalan ihmisiä, joten kasvatuksellisesti tunnen kehittäväni edelleen itseäni työelämässä, jossa ratkon hiukan erilaisia asioita, kuin kotona suoritetut kasvatukselliset tsäi-tsäi leikit... Mielenkiintoinen työ ja sen tarjoamat haasteet ja kehittymis mahdollisuudet, voittaa mennen tullen kotona olemisen, kotona kun tuo lapsi on ongelmaton, eikä peruselämä tarjoa mitään haastetta.
Kukaan vauva-aikana töihin varmaan lähdekään. Yleensä töihin mennään takaisin lapsen ollessa lähempänä vuoden ikää. Ja tässä aloituksessa kai oli puhe ihan tuollaisesta keskivertoisesta töihin paluusta vanhempainraha kauden jälkeen ja siitä miten vielä silloinkaan ei haluaisi lähteä, vaan haluaisi jäädä kotiin roikkumaan edelleen.
että jotkut menee töihin.Edellisen kirjoitus kuulostaa jotenkin niin kamalalta,työ voittaa menen tullen olon lapsen kanssa kotona ja kotiin jäädään vaan roikkumaan..ei kuulosta hyvältä.
Eli kirjoituksesi sanoi, että ne jotka haluavat töihin, ovat siis huonoja äitejä on on lapsien parhaaksi, että he todellakin menevät töihin.
Kirjoitetaan näkyviin myös se toinen sanomasi, eli kolikon kääntöpuoli, jota jostain syystä et kirjoittanut. Eli siis se "että ehkä on parasta että jotkut jäävät kotiin, sillä ovat niin huonoja työssään ja on työyhteisön parhaaksi, että he eivät sinne tule."
Hmm... Olisikohan töihin lähtemisen miettimisessä kuitenkin edelleen puhe naisen haluista/tarpeista, eikä naisen kyvyistä toimia kotona tai töissä? En tiedä, minusta on puhe tarpeista... Miksi sinä koet että kyseinen halu kuvastaa naisen kyvykkyyttä? Koetko esimerkiksi että kaikki ihmiset jotka eivät halua laulaa julkisesti karaokea kertovat laulamaan menemättä jättämisellään, että he eivät osaa laulaa ja muut eivät nauttisi heidän esiintymisestään jos he esiintyisivät?
tekemään ihan riittävästi tässä elämässä etten nyt paria vuotta voisi sieltä pois olla lapsen takia.
...mutta mitä sanottavaa oli keskusteluun siitä, että joku sanoi, että myönsit juuri että olet huono työssäsi ja on työyhteisösi parhaaksi, ettet sinne menekään?
Onko mielestäsi siis kohtuus, että jos sinä haluat olla kotona, sinut leimataan huonoksi ammattilaiseksi työssäsi?
Eikä ole tarkoitus hiillostaa ihmistä, joka hyvää hyvyyttyään tuli kertomaan mitä itse haluaa, kyselen vain olettaen, että olet sama joka juuri on kertonut haluamisen olevan sama kuin kyvyt hoitaa hommia kotona tai töissä... Se oli sen verran törkeä, että sitä on tarkoitus hiillostaa, miltä tuntuu kalikka omassa nilkassa, vieläkö tekee mieli heitellä kalikoita?
Minusta tässä asiassa ei pitäisi ensisijaisesti olla kysymys siitä, mikä on äidin parhaaksi tai äidin tahto vaan siitä, mikä on lapselle parasta. (Kehitys)psykologit sanovat että jokainen lisäkuukausi äidin kanssa on tärkeä vanhempainvapaan päälle, kun kiinnittyminen äitiin on vielä niin voimakasta tuossa vaiheessa. Minusta jokainen älykäs vanhempi miettii tilannetta ensisijaisesti lapsen kannalta. Useimmiten on parasta, että äiti jää lapsen kanssa kotiin ainakin kaksivuotiaaksi asti, mieluiten kolmevuotiaaksi. Jos äiti on kuitenkin sitä sorttia, että ahdistuu/tylsistyy/hermostuu kotona, niin hänen on ehkä parempi palata töihin, että jaksaa sitten lapsen kanssa paremmin. Ulkopuolinen ei voi tietää mikä on missäkin perheessä paras ratkaisu. Pidän kuitenkin sitä itsekkäänä, jos joku nainen tosiaan ajattelee asiaa vain omalta kannalttaan, eikä uhraa ajatustakaan sille, mikä on hänen lapsensa parhaaksi.
Minua surettaa etukäteen, kun joudun viemään meidän pojan 12 kk ikäisenä hoitoon. Kotona olo lapsen kanssa on ollut raskaampaa kuin mitä luulin (vauvan viihdyttäminen on ollut yllättävän työlästä), mutta sydämeen sattuu jo etukäteen, kun mietin tuon pikkuisen jättämistä vieraan hoitoon:( Töissä pääsisin varmasti helpommalla ja olisin vähemmän väsynyt kuin kotihoitopäivän jälkeen, mutta ajattelen tässä lapsen parasta. Jos lainanlyhennysten jäädyttäminen mahdollistaisi kotiin jäämisen, jäisin ainakin vuodeksi vielä kotiin, mutta meillä se ei auta mitään. Minä vastaan käytännössä kaikista meidän perheen menoista ja joduin pistämään asuntolainan lyhennykset tauolle jo vanhempainvapaan puolivälissä. Mieheni tulot menevät lähes kokonaan hänen vanhojen yritysvelkojensa maksuun, joten hän ei pysty elättämään meitä.
kuin että en ole huono työssäni ja aina kun käyn työpaikalla niin kaikki ovat mukavia enkä saa kuvaa etteikö mua koskaan kaivattaisi takaisin.Sanon siellä niin kuin asia on että tykkään työstäni paljon mutta nautin myös siitä että saan olla kotona lasten kanssa kun ovat pieniä.
Enkä sanonut että haluaminen on sama kuin kyvykkyys.En voi sille mitään että kuulosti kamalalta kun joku kirjoittaa työn voittavan mennen tullen olemisen oman lapsen kanssa.Eikä joku nettikeskustelu vaikuta omaan olotilaan,päätökseni olen tehnyt ja kotiin jäänyt eikä kenenkään kalikat siis nilkassani tunnu.
...lapsen parhaaksi on hyvinvoiva äiti.
Sinuna varoisin viljelemästä sanontoja: "jokainen älykäs vanhempi miettii tilannetta ensisijaisesti lapsen kannalta". Monet älykkäät ihmiset nimittäin näkevät ihmisen (sis. lapset) myös sosiaalisina olentoina, joihin vaikuttaa myös elinympäristö, eikä vain oma psykologia. Näin ollen jotkut saattavat siis lähteä mm. ihmisoikeuksien perusajatuksesta, jonka mukaan lasten oikeusiin vaikutetaan tehokkaimmin naisten asemaa parantamalla. Kaikki eivät siis ole niin älykkäitä, että näkevät lapsen vain omina yksittäisinä aivoina, vaan fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena kokonaisuutena, kuten humaani ihmiskäsitys on tottunut ihmisen näkemään.
Kehityspsykologien jutut ovat hyvin tuttuja. Mutta yksimielisyyteen psykologit eivät ole päässeet siitä mitä on psyykkinen hyvinvointi, lähdetään ihan valtiopohja mallista jolloin hyvinvointi on mitattavissa ravinnolla, terveydellä ja turvalla tai sitten lähdetään yrittämään mitata kaikkien tarpeiden pohjalta tai joltakin kultaiselta keskitieltä niiden välillä. Jos lähdetään liikkeelle vain vauvan tarpeista, jotka ovat hyvin yksinkertaiset ja unohdetaan sosiaalisen elinpiirin merkitys on helppo mennä sanomaan ohjeita esimerkiksi naisten töihin lähdöstä. Pulkkista kuunnellessakin kannattaa miettiä tosissaan sitä, että vaikka hän aivan taatusti tietää psykoligiset asiat erittäin hyvin, niin hän on vain psykologian asiantuntija. Jollakin liikuntatieteiden asiantuntijalla on varmasti täysin toisenlainen näkemys siitä kannttaako lapsi viedä päivähoitoryhmään jo vaikka puolivuotiaana, jos vanehmmilla ei ole liikunnallisia ohjaustaitoja (kärjistetty). Auktoriteettien lausunnot on hyvä ottaa huomioon, mutta soveltaa niitä voi omaan elämäntilanteeseen ja omaan ajatusmaailmaan.
Minä olen parempi ihminen kun saan otettua aivoni narikasta ja palattua töihin. Olen itsekkäistä lähtökohdista tehnyt lapsen, nyt itsekkäästi haluan, että lapsellani on maailman paras äiti. Miten minä olen maailman paras ihminen? Minä olen maailman paras äiti, kun pääsen toteuttamaan itseäni. On varmasti monen mielestä sääli, että minä en pääse toteuttamaan itseäni olemalla kotona ja elämällä lapsiperheen arkea, mutta vaikka kuinka keksin loruja ja runoilen lusikoidessani ruokaa lapsen suuhun, se ei ole sellaista haastavuutta mitä minä kaipaan. Päivät ovat nukkumista, seurustelua, syömistä ja pesemistä. Noiden rutiinien lisäksi jää aika vain muutama tunti päviässä toteuttaa itseään, tehdä jotain luovaa, haastaa omat aivonsa ja se ei riitä minulle, siksi odotan kieli pitkällä töihin pääsyä. Jotkut pääsevät toteuttamaan itseään olemalla kotona ja he ovat tyytyväisiä olemalla kotona ja se heille suokoon. Harmi, että monet joutuvat tekemään vastoin tahtoaan jonkin niin epäolennaisen seikan kuin rahan takia. Itselläni on säästöjä ja on mies joka pystyy elättämään, silti haluan töihin. Minut myös on yllättänyt kotona olemisen helppous, kuvittelin vauva-arjen raskaammaksi tai noh edes hiukan haastavammaksi, kyllä hommia kotona riittäisi kahdellekin aikuiselle koko päiväisesti, mutta olen jo sen ikäinen, että olen erittäin mukavuudenhaluinen, eli en lähde pyrkimäänkään mihinkään pullatuoksuiseen puhtaaseen kotiin, jonka savuttamisessa minun tulee näyttää kaikille, että kykenen...
Surua lapsen hoitoon vienti aiheutta varmasti jokaisessa. Suru on tunne joka vastaa menetykseen. Ihminen kokee menetyksen ja hän suree sitä. Lapsen vauva-aika on ohi, ja sen konkreettinen päätepiste on hoitoon lähtö, ja tuo aika ei koskaan palaa. Surun voimakkuus riippuu menetyksen arvosta kokijalle ja ihan jokaiselle oman lapsen vauva-aika on taatusti aivan todella arvokas asia. Sinun tapauksessasi kokemasi suru varmasti vahvistuu siitä, että et olisi valmis luopumaan. Minä olen valmis luopumaan. Silti me molemmat menetämme jotain. Esimerkiksi myös hautajaisissa ihmistä surraan ihan samoin oltiin oltu valmiita luopumaan tai ei, se ei poista sitä, että ihminen on nyt jokatapauksessa menetetty ja se aiheuttaa surua. Toisilla vain oma halu lisää surua, eli tässäkin voimme ottaa itsekkyyden esiin, enää ei surra vain sitä menetettyä asiaa, vaan surraan myös omaa itsesääliä, kun minä jouduin vastoin haluani luopumaan...
Ja ei ollut todellakaan mitään syytä edes kirjoittaa tätä. Oli vain pakko kuitata tuohon viittaukseesi siitä kuinka vain ei-älykkäät vanhemmat haluavat töihin ja ne älykkäät jäävät kotiin lapsen kaksi, tai mielumin kolme, -vuotis ikään saakka. En väitä olevani älykäs, mutta kerronpahan vain että älykkyyttäkin on monenlaista ja kaikki älykkäät eivät yhdistä älykkyyttä vain psykologiaan, vaan myös vauvoissa on sosiaalinen ja fyysinen puoli. Yksinomaan psykologien aivotusten takia ei pidä ketään mennä jaottelemaan älykkäiksi tai vähemmän älykkäiksi.
Käytän...
...pienen mutkan kautta tulee tämä vastaus.
En ole huono äitinä ja aina kun olen kotona lapsen kanssa niin kaikki ovat mukavia enkä saa kuvaa etteikö mua koskaan kaivattaisi takaisin.
jos pieni lapsi kaipaa äitiään takaisin kuin että aikuiset ihmiset kaipaa sua töihin takaisin..
itse olen lähdössä kahden kuukauden päästä töihin, lapsi on silloin 1v2kk. Kyllä tilanne kieltämättä hirvittää, mutta onneksi olen lähipiirissä kuullut, että hyvin on mennyt. Onhan se suuri muutos siihen, että on ollut lapsen kanssa lähes 24h vuorokaudessa yli vuoden, mutta toisaalta jossain vaiheessa se on edessä kuitenkin. Tietty pienemmän kohdalla varmasti mietityttää moni asia enemmän, mutta tosiaan tuo raha-asia on meilläkin tässä syynä. Ja rahaa kun ei enempää pysty mistään taikomaan ja pärjättävä olisi. Pystyisittekö ottamaan edes muutamaksi kuukaudeksi lyhennysvapaata, vai auttaisiko muutama lisäkuukausikaan asiaan? Illathan on arkena lapsen kanssa lyhyitä, mutta itse ainakin aion panostaa yhdessäoloon sitten paljon ja järjestää arjen siten, että rauhallista yhdessäoloaikaa lapsen kanssa jää mahdollisimman paljon. Ei kai siinä oikein muukaan auta.. :)
Kiitos vastauksistanne. Kiva kuulla että on vielä muitakin jotka joutuvat laittamaan lapsensa hoitoon näin pienenä. Anoppi tosin on lohduttanut että hän joutui aikoinaan menemään töihin kun mieheni oli 6kk joten hieman eri. Meillä on lainojen kanssa jo käytetty lyhennysvapaat. Työaika on onneksi joustava mulla joten aivan silmäkourassa ei tarvi aamulla nousta ja myös voin tarvittaessa lähteä hieman aiemmin kotiin. Ristiriitaiset on tunteet juu. Lapseni on onneksi reipas tapaus joten uskon että hoidon alku sujuu suht helposti. Perhepäivähoitajakin on meille jo ennestään tuttu. Kiitos vielä kaikille, kyllä tämä tästä... :)