Elätkö sinä sellaista elämää tällä hetkellä kuin toivoisit tai haluaisit? Tai mitä kuvittelit elämäsi 10 vuotta sitten olevan 30 vuotiaana?
Itse täytin tänä vuonna 35v. Jostain syystä havahduin juuri tänä vuonna pohtimaan elämääni tarkemmin. Mitä kuvittelinkaan olevani 10 vuotta sitten tämän ikäisenä. Mitä tavoitteita minulla oli ja miten ne ovat täyttyneet tai miten ne olen hylännyt....
10 vuotta sitten varmaankin kuvittelin olevani urani huipulla, perhe perustettuna ja arki sitä peruskamaa. Olisi volvoa, pari lasta, koira, vene, mökki jne jne jne..
Mutta eihän noista monikaan asia toteutunut. Jossain vaiheessa viimeisen 10 vuoden aikana tajusin, että ehkä lapset eivät ole se juttu. No eivät ne ehkä ole vieläkään. Työura on ollut hyvässä vedossa. Mutta tänä vuonna olen miettinyt elämääni ja maailmaa. Jostain syystä olen hieman pettynyt itseeni ja maailmaan. Nuoruuden kapina muuttui tulostavoitteellisuudeksi ja maallisen mammonan tavoitteluksi. Tänä vuonna olen jälleen alkanut ajattelemaan, että mitä minä maallisella mammonalla teen? Tietenkin on kivaa kun on vehkeitä millä leikkiä, vai onko?
No.. 7 kuukautta ja 24 päivää kului tätä vuotta ja tulin tulokseen että kaupallisuuden oravanpyörä, tuloshakuisuus, kaupallisuus, markkinointi, neuvottelut, palaverit, autoedut, luonastapaamiset, illanistujaiset ja kiire saivat jäädä ja irtisanouduin töistäni.
Olo on nyt omituisen helpottunut, joskin pieni epäilys mahdollisesta tehdystä virheestä kaihertaa sisällä. Oma elämäntapani kuitenkin oli mitä oli, jotenka säästöjä ei mitenkään suuresti ole. Nyt sitä miettii että mitä tekisi. Työnteko kiinnostaa kyllä, mutta jokin perusduuni ilman kiirettä. Jos vielä maalta löytyisi niin olisi aika hyvä.
Niin ja tosiaan, tämä ei ollut mikään nopea päätös vaan koko vuosi ajatuksineen on tähän johdattanut.
Nyt aloitetaan siis alusta, uusi yritys kohti mielekkäämpää arkea.
Miten sinun elämäsi?
Itse täytin tänä vuonna 35v. Jostain syystä havahduin juuri tänä vuonna pohtimaan elämääni tarkemmin. Mitä kuvittelinkaan olevani 10 vuotta sitten tämän ikäisenä. Mitä tavoitteita minulla oli ja miten ne ovat täyttyneet tai miten ne olen hylännyt....
10 vuotta sitten varmaankin kuvittelin olevani urani huipulla, perhe perustettuna ja arki sitä peruskamaa. Olisi volvoa, pari lasta, koira, vene, mökki jne jne jne..
Mutta eihän noista monikaan asia toteutunut. Jossain vaiheessa viimeisen 10 vuoden aikana tajusin, että ehkä lapset eivät ole se juttu. No eivät ne ehkä ole vieläkään. Työura on ollut hyvässä vedossa. Mutta tänä vuonna olen miettinyt elämääni ja maailmaa. Jostain syystä olen hieman pettynyt itseeni ja maailmaan. Nuoruuden kapina muuttui tulostavoitteellisuudeksi ja maallisen mammonan tavoitteluksi. Tänä vuonna olen jälleen alkanut ajattelemaan, että mitä minä maallisella mammonalla teen? Tietenkin on kivaa kun on vehkeitä millä leikkiä, vai onko?
No.. 7 kuukautta ja 24 päivää kului tätä vuotta ja tulin tulokseen että kaupallisuuden oravanpyörä, tuloshakuisuus, kaupallisuus, markkinointi, neuvottelut, palaverit, autoedut, luonastapaamiset, illanistujaiset ja kiire saivat jäädä ja irtisanouduin töistäni.
Olo on nyt omituisen helpottunut, joskin pieni epäilys mahdollisesta tehdystä virheestä kaihertaa sisällä. Oma elämäntapani kuitenkin oli mitä oli, jotenka säästöjä ei mitenkään suuresti ole. Nyt sitä miettii että mitä tekisi. Työnteko kiinnostaa kyllä, mutta jokin perusduuni ilman kiirettä. Jos vielä maalta löytyisi niin olisi aika hyvä.
Niin ja tosiaan, tämä ei ollut mikään nopea päätös vaan koko vuosi ajatuksineen on tähän johdattanut.
Nyt aloitetaan siis alusta, uusi yritys kohti mielekkäämpää arkea.
Miten sinun elämäsi?
Vastaukset 23
Vanhimmat
olo on helpottunut hypättyäni oravanpyörästä, ei ahdista kiireet. ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä ja on onnellinen pienestä, kun on aikaa pysähtyä ajattelemaan, miten paljon ihminen on valmis juoksemaan ja raatamaan niska limassa jotta olisi rahaa toteuttaa sitten erilaisia vehkeitä ja vempeleitä, joista suuri osa aivan turhaa.. minulle selvisi jo hyvin varhaisessa vaiheessa ettei raha ja maallinen mammona ole minulle läheskään niin tärkeää ja arvokasta kuin aika, aika joka on annettu elämiseen ja elämisestä nauttimiseen. saa tehdä niitä asioita jotka kokee mielekkääksi ja joista se onni ja ilo tulee. ei tarvitse juosta kello kaulassa ja raataa ansaitakseen kaikkea turhaa tavaraa jolla sitten itseään hemmottelee jos on aikaa.. olen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen ja elämääni, suhteellisen köyhänä rahallisesti mitattuna, mutta muuten koen olevani paljon rikkaampi kuin monet muut, ja ennenkaikkea tyytyväinen omiin valintoihini. saan elää ja olla kuten haluan jokaisen päivän ja hetken, ja siitä on varaa antaa läheisille ja muillekin osansa, minun aikaani. tosin toivoisin saavani joskus asunnon jossa olisi oma sauna,, tai vaikkapa mökki järven rannalla, mutta se on vain haave, jonka toteuttamiseksi en ole valmis uhraamaan kallista aikaani, ellen sitten voita vaikka lotossa heh.. hyvää ja kaunista syksyn alkua sinulle.. =)
Rohkea teko sinulta. Tuo on paras ikä tehdä vielä täyskäännös elämässä, jos työ tai ammatti ei tunnu mielekkäältä, aikaa ja voimia on vielä riittävästi löytää se oma suunta ja onni elämässä. On hyvä kuunnella sisintään. Minäkin hyppäsin oravanpyörästä ja teen nyt sitä, mitä olen aina halunnut tehdä ja mikä on ollut haaveeni. Ei täydellistä, mutta sopivampaa ja mielekkäämpää elämää. Vaatii rohkeutta, onnea sinulle ;)
Jos mennään tarkastelemaan henkistä hyvinvointia sata-kolmesataa vuotta sitten, perheyhteisöihin, jotka elivät erilaisissa suomalaisissa yhteisöissä pohjoisessa Torniojoelta Valkoiseen Mereen, etelässä Enskäriltä Laatokalle ... suomalaisia yhteisöjä löytyy. Minun mielikuvani niistä on, pieniä yhteisöjä, jotka ovat järjestyneet siten, että yhteinen hyvä toteutuu .. mustine lampaineen tottakain. Minusta globalisaatio ja globaali ajattelu on virheellistä täällä pohjoisessa, niin kuin tuolla etelässäkin. Me emme ole yksi homogeeninen globaali yhteisö, me olemme heterogeeninen globaali yheisö, jossa jokaisella uhteisöllä, omilla omintakeisilla juurillaan, on omat erityispiirteensä.
Ne on ne pirun kansainvaellukset, jotka sekoittaa tätä pakkaa. Mutta että yksilötasolla .. hmm...
jotkut täällä kokoajan yrittää korjata virhettä käytännössä sinunkin puolesta.
Sama ikä nyt ja suunnitelmat silloin.
En mä halua hypätä oravanpyörästä mihinkään, mutta mistähän löytäisi sen miehen, jonka kanssa tehdä niitä lapsia ja vene :) Koiralla ja mökillä en kyllä tee mitään.
joo kaikki on mennyt niinkuin olin kuvitellut.kaikkea kohtuullisesti omistan.aivan kuten joskus 17-vuotiaana ajattelin elämäni menevän.rahaahan saisi aina olla enemmän mutta ahneellahan on... sellainen loppu.sitten huomasin että en ole matkustellut lainkaan.mutta ehtiihän sitä sitten vanhempana : )ihan tyytyväinen olen elämääni.
Itse tein samanlaisen ratkaisun 2002, hyppäsin totaalisesti pois oravanpyörästä.
Jätin taakseni työuran, silloisen kotikaupungin (Helsinki), parisuhteen, työorientoituneet kaverit ja muutin maaseudulle elämään ns.vaihtoehtoelämää eli katsomaan pystyykö elämään elämäänsä täysin toisella tavalla mihin oli totutettu/opetettu "oikeana elämänä eli suorittajana yhteiskunnassa".
Tuo opetettu elämä piti sisällään saavutetut tavoitteet opiskeluissa, työura, parisuhde, varallisuuden kasvattaminen ja jatkumo suorituksessa eli aina kiintopiste edellistä suurempaan tavoitteeseen hyödyntäen edellisiä saavutettuja ns.virstanpylväitä kohti massiivisempaa suoritusta.
Tuo elämä oli ns.putkielämää eli sivuille ei juurikaan katsottu, suoritettiin suunnitelman mukaista toimintaa mitään kyseenalaistamatta ... mutta kaikella on rajansa ja ikä toi tiettyä kokemusta/viisautta ja pakotti kysymään itseltään ainoan kysymyksen jolla todellisuudessa on mitään merkitystä eli MIKSI ?
Vastaus kysymykseen oli nolo ja totesin eläväni oletusten mukaista elämää itseni sivuuttaen, ollen suoritusautomaatti ja pisteidenkerääjä yhteiskuntapelissä. totaalista putkielämää jossa toisenlaiselle elämälle lähinnä ivallisesti hymyiltiin koska elinhän "oikean ja virallisen kaavan mukaan".
Kysymys miksi olen olemassa sai aikaan ajatuksen ja toteutuksen jota en ole katunut päivääkään. Vihdoinkin elän itselleni sovitettua elämää ja käytän aikani niihin asioihin jotka katson mielenkiintoiseksi.
Työelämää en ole jättänyt kokonaan, olen vain tarkempi mihin menen ja lähden pois kun alkaa mielenkiinto loppumaan ja suuntaan uusiin mielenkiinnon kohteisiin (työ/opiskelu/etc...) ... Välillä heittäydyn totaalisen laiskiaiseksi koska sillä hetkellä koen tuon itselleni hyväksi tai muutan toiseen maahan pariksi kuukaudeksi tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin ja ihmisiin ... tai saatan saada kulttuurinälän ja ahmin kulttuurin eri aloja (taidenäyttelyt, konsertit).
Loppupeleissä nykyisin teen hyvin pitkälle mitä todella haluan, unohtamatta itselleni läheisiä ihmisiä.
Elämä on elämistä varten, ei suorituskortin täyttämistä varten.
eivätkä tee urakoita.
Matelevat asikkaan laskuun tuntipalkalla, jos jonkun on pakko palkata heitä. Eikä ammattitaitokaan ole kummoinen, lähinnä peruskoulupohjalta.
Joskus lukiossa kun olin niin minusta piti tulla insinööri. Eipä tullut. Jäi lukiokin kesken. Aikani tein paskaduuneja (teen vieläkin) mutta tiedän mitä haluan. Haluan automyyjäksi. En tiedä miksi mutta se olisi TOIVOTTAVASTI se juttu mitä haluaisin tehdä.
No oikeasti haluaisin elättää itseni musiikilla tai sitten minusta piti tulla huippuluokan nyrkkeilijä. Nyrkkeilyura kaatui surkeaan näköön ja ajan puutteeseen. ja musiikkini on sellaista että tuskin sillä leiville lyö, sen verran pienen piirin musiikkia.
Mutta sen olen jo oppinut että raha ei minua onnelliseksi tee. Haluaisin mielelläni vaikka jonku 6h päivässä duunin niin jäisi aikaa tehdä omia juttuja, ulkoilla, nähdä kavereita, jne. Kunhan vaan saan sen verran rahaa että saan voita leivän päälle.
Raha ei tule koskaan hallitsemaan minua. Haluan vain viihtyä ja tehdä mitä minä haluan, eräällä tavalla kai haluan olla vapaa.
minäkin haluan. Olla onnellinen. Olisin hyvä perusduunari mutta kun työpaikat ovat osa-aikaisia, saman saan suoraan kelalta ja sossusta joten miksi tehdä töitä ylipäätään varsinkin kun paikat annetaan maahanmuuttajille. Ja vielä sekin este on, että työpaikoilla ihmiset ovat vittumaisia toisilleen. Minä en ole joten en sellaista myöskään siedä.
Täällä ei ole varmaan ainoatakaan keskustelua, johon joku ei saisi maahanmuutajia vedettyä mukaan
Jotakin kovin tuttua on kirjoituksessasi..
Itse olen kohtalaisen hyvinpalkatusta työstä irtisanoutunut 33 vuotias nainen. Aloin noin puolitoista vuotta sitten puntaroida elämääni ja sen sisältöä sillä seurauksella, että jokin aika sitten tajusin olevani sisimmiltäni yksinäinen, ahdistunut ja äärimmäisen työkeskeinen. Työelämässäni olin kuuliaisesti sisäistänyt kvartaalikapitalismin tavoitteet ja teesit, ja sovelsin niitä kyseenalaistamatta ja ymmärtämättäni myös yksityiselämääni (osta, omista, laskelmoi ja hyödy taloudellisesti). Onnekseni puntarointi kulminoitui välitilinpäätökseen, jonka ansiosta ymmärsin keväällä irtisanoutua työstäni.
Tulevaisuus on levällään kuin kuuluisat hujasen eväät, mutta en välitä siitä. Myin asuntoni, ja muutan kohta takaisin pieneen synnyinkaupunkiini tiedostaen sen, mitä EN enää elämältä halua, ja se lähtökohta riittää minulle.
Tälläisi juttuja ollut maailman sivu, mutta olettehan laittaneet myös merkille sen että vain muutoksen halu on pysyvää:
Jos sinulla ei ole töitä - haluat töitä
Jos sinulla on töitä - et halua töitä
jne...
Voisin kertoa vuosien varrelta lukemattomia tarinoita vapaavuosista ja välivuosista ja töistä pois hyppäämisestä ja vaihtoehtoelämästä ja jne ja jne mutta yhteistä noille kaikille on se että aika-aikaa-kutakin. Kenellekkään ne eivät ole olleet mitään pysyviä unelma olotiloja, ei edes lottovoittajille eikä optiomiljonääreille eikä erittäin rikkaiden sukujen lapsille joilla asiaa on helpottanut se että raha ei ole koskaan unelmia haitannut. Unelmat vaan muuttuu sitä mukaa kun ne saavuttaa...
Näin se on.
Juuri tuollaiset itsekkäät paskiaiset saavat minut voivan pahoin. Olisit tyytyväinen että sinulla on edes töitä. Itse olen korkeasti koulutettu, kohta 30v, enkä ole ikinä ollut vakituisessa työsuhteessa. Kaikki muu on kyllä loistavasti, vain työt puuttuvat. Alan pikku hiljaa kyllästyä näihin jatkuviin määräaikaisuuksiin ja työpaikasta toiseen pomppimiseen ja töitten kerjäämiseen. Ennen kuin alatte itkemään täällä kun työ on niin raskasta ja sen sellaista, miettikää että yhä useammat nuoret valmistuvat nykyään suoraan kortistoon...
Vaihda alaa typerys, ja lakkaa hakkaamasta päätäsi seinään! Turha täällä kiukutella jos seinä ei pehmene...
Ei taida alan vaihto auttaa:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010090212282476_uu.shtml
Minusta ei koskaan tullut astronauttia, formulakuskia, NHL-tähteä, enkä edes koskaan voittanut Valioliigan maalipörssiä Newcastlen paidassa (enkä kyllä minkään muunkaan seuran), joten onhan tämä nyt perkeleenmoinen pettymys!
Astronautin raketti olisi räjähtänyt jo heti matkalla tai tulomatkalla, formulakusi Senna ajoi itsensä hengiltä ja ehkä sinullekin olisi käynyt samoin, NHL-tähdistä tulee katkeria valkkuja, jotka eivät kestä karvaita tappioita, vaan kuolevat hekin ennenaikaisesti sydäninfarktiin ja uhreilijan ura on muutenkin lyhyt, eli jos olisit selvinnyt edes hengissä ja terveenä näistä mistään, niin olisitko ollut yhtään sen onnellisempi hetken juhlittuna sankarina......tuskin. Nyt olet sentään elossa kertomassa täällä, että et ole tyytyväinen, mutta edelleen täällä ;)
Olen 37 v nainen, korkeakoulu takana ja 12 vuotta oravanpyörää.
Haluaisin itsekin irrottautua tästä turhuuden palvonnasta. Saan kohtuullista, mutta en korkeaa palkkaa. Elän melko pienin huvituksin, joten rahani kuluvat normimenoihin (asuminen, ruoka, työmatkat) ja jonkin verran jää säästöön vuodessa. Nyyt en puhu kuin nelinumeroisista summista vuosittain.
Minulla on kuitenkin Suomen yhteiskunnan asettama sisäinen paine tehdä töitä koulutukseni mukaan. Suomessa köyhä(kin) kakara, kuten minä, saa opiskella vaikka maailman tappiin asti - korkeakoulututkinto, lisuri, tohtori... Yhteiskunta maksaa sen pääosin. Minulla on vain tuo "alin" korkeakoulututkinto 180 ov (ov:t ennen 2000-lukua).
Työ ei tällä hetkellä voisi kurjempaa ola, kun tehtävät muuttuvat koko ajan vähemmän opettavaisiksi ainakin oman ammattiosaamisen kannalta (raportoidaan enemmän mihin euroja meni ja mihin niitä tulee menemään, kuin että keskityttäisiin siihen, että talossa ylipäätään on projekteja ja liikevaihtoa).
Minun verotuloillani kuitenkin ylläpidetään suomalaista "hyvinvointivaltiota", jos sellaista edes enää on. Muun muassa uusia opiskelijoita. Mitä enemmän ihmisiä putoaa/pudottautuu ylläpidettäväksi tai veronmaksun alarajoille, sitä enemmän yhteiskunta rapautuu. Hyvinvoivat työkykyiset miniveronmaksajat hyötyvät eniten systeemistä, jos lähtevät minimielintasoon hyvän koulutuksen jälkeen. Mitä hyötyä on yliopistotutkinnosta valtion varoin kustannettuna, jos tutkintoa seuraa muutama vuosi työuraa ja sitten "lampaankasvatusta"?
Minulla on siis töistä pois jättäytymiseen varsin kaksitahoinen suhtautuminen: se olisi ihanaa, mutta jättäisi jonkinlaisen vastuuttomuuden tunteen.
Suomessa on niin korkeatasoinen ja edullinen koulutusjärjestelmä, että täällä kannattaisi panostaa enemmän ohjaukseen eri aloille. Olisi hyvä tuoda esiin jo yhteishakuvaiheessa eri alojen vaatimukset nimenomaan työtehtvissä. Ainakin oma ohjaukseni oli aikanaan pelkästän _opintoihin_ ohjaavaa, ei niinkään käsitelty opintojen loputtua alkavaa työtä. Jos ajatellaan, että opinnot kestävät 3 5 v (lukio korkeakoulu), edessä on se suurempi sarka: 40 vuotta työelämää. Sen vaatimuksista olisi hyvä tietää edes hitunen ennen vuosien opiskelua.
On hienoa, että pysähtyy pohtimaan elämäänsä ja uskaltaa tehdä kurssin muutokset ajallaan. Minäkin kävin 30 v samantyyliset ajattelukuviot. Pohdintojen lopputuloksena muutin maalle. Otin lainaa ja ostin pienen ok talon edullisesti. Hankin koiran ja kissan ja aloin elää muka unelmaelämääni. Työmatkaa kertyi 120 km/pvä. Naapurit olivat kaikki poissa työelämästä. Työttöminä tai varhaiseläkkeellä tai peltonsa paketoineina jollain luopumiseläkkeellä. Naapurit olivat aluksi kovin kiinnostuneita minusta. Kyläilijöitä riitti melkein joka illalle. Väsytti raskaan työpäivän päälle kestitä heitä ja kerroin sen hienotunteisesti. Itse en saanut kutsuja kuin yhteen naapuriin (ihana iäkäs karjalaisrouva). Väsyin 10 vuodessa maalaiselämään. Sinä aikana menin naimisiin ja sain kaksi lasta. Päätös muuttaa takaisin kaupunkiin kypsyi ennenkuin vanhin lapsi aloitti koulunsa. Maalla saattaa olla mukavaa ja varsinkin kesällä viihtyisää. Maalla saattaa olla myös todella ahdistavaa ja yksinäistä. Tunne ettei kuulu joukkoon jos ei kiinnostu martta- tms toiminnasta. Ystäviä on vaikea saada. Varmaan maalla syntyneille on hyvä asua maalla ja meille kaupungissa syntyneille vastaavasti kaupungissa. Lisäksi pienten kuntien kunnallispolitiikka voi olla yksipuoluejärjestelmä joka härskisti vetää vain kepulaisiin päin ja on erittäin tympeätä.
Luulen, että maalta kaupunkiin tulevat kokevat myös vastaavasti kaipuuta maalle ja eivät aina sopeudu esim kerrostaloasumiseen.
Nyt kun asun taas kotikaupungissani tunnen olevani oikeasti kotona. Maalaiselämä ei ollut minun juttuni eikä ehkä monen muunkaan kaupungissa kasvaneen. Arvostan toki sellaisia oikeita ammattitaitoisia maanviljelijöitä jotka saavat oman ja perheensä elannon maanviljelystä ja ostan aina kun mahdollista kotimaista ruokaa. Mutta maalla asuu valitettavan paljon sellaisia lusmuja joille erilaiset tuet ovat tulonlähde. Valitettavaa mutta totta.
Jokainen tekee aina omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan ja toivotan onnea kaikille asumispaikkaansa ja elämäntapaansa vaihtaville.
Et koskaan ole urasi huipulla.
Tein viikko sitten irtioton kaikesta, mitä olen 41vuotta tehnyt. Viimeisen työpaikan huono henki, irtisanottujen tukeminen ja taloudellisen tilanteen p i i t k ä miinusmerkki riittivät minulle, Ikää on ihan kuitenkin niin paljon, että töitä en varmaan saa, mutta heti ennen lomautuksen päätyttyä hakeuduin kouluun ja nyt osaan valita näiden 500 päivän aikana uuden suunnan, tai syyttää itseäni (raippoa henkisesti millainen luuseri kehtaankin olla, kun näinä aikoina kehtaa vakityön sanoa irti, häpeä). Meni syteen tai saveen, ei ainakaan huonompaan. Ja olen kesäni elänyt niin onnellisena että tuskin lapsuuden kesätkään ovat ollee yhtä ihania. Luontoa, puutarhaa, lintujen elämää tarkkailemalla ja niiden hemmetin paperinpyörtystöiden tilalle ruumiillista työtä. Ja olen kuin uusi ihminen. Mä hei elän! zompi joka käveli toimistolle aamulla, maha kuralla , onkin nyt iloinen ja energiaa täynnä oleva ihminen. Jippii - mä selvisin .
Kohti uusia seikkailuja, vaikka ikää on lakkarissa 56 v. Mutta kaikki tstontyöt on tehty 41 vuoden aikana, joten kokemuspohjaa on vaikka muille jakaa
Laskeuduin 10 vuotta ajassa alas tarkastelemaan, mitä minun elämääni kuului silloin... ja tänään...Muuttokuormallinen elämänsisältöä hukassa, särjetty sydän rinnassa jälleen ja jälleen petetty, jälleen jätetty... mitä tosiaan jää jäljelle, kun ei ole enää mitään mistä jatkaa???