Umpikujassa!

Tarvii purkaa edes tänne kun otettiin koira n. 9 v. sitten. Kaikki oli aluksi aivan ihanaa ja siitä tuli tärkeä perheenjäsen. Mutta sitten vuosien varrella alkoi välit hiertää pahemman kerran miehen kanssa ja täytyi todeta vaikeimman kautta että tuli mentyä kimppaan aivan vääränlaisen kumppanin kanssa. Erohan siinä oli ainut ratkaisu ja muutto yhteisestä kodista omaan.

Koiran takia teki kipeää. Yritin sopeutua yksinoloon kun koira oli miehellä. No eihän siitä mitään tullut, ikävä kasvoi koiraan niin suureksi että aloimme viettämään yhdessä viikonloppuja ja lomia. Myös lemmikillämme oli ikävä kun lauma hajosi.
Tätä järjestelyä on jo kestänyt monta vuotta ja sietokyky on äärirajoilla. Tarvisi mennä elämässä eteenpäin ja tehdä ihan kaikkea muuta, haluan uuden kumppanin mitä pikemmin sen parempi. Mutta tuo yhteinen koira pakottaa meidät olemaan yhdessä ja jatkuvassa yhteydenpidossa. "Pakkosuhde" on alkanut ahdistaa jo pahemman kerran. Elämä on koiranhoitoa ja jatkuu samaan rataan viikosta toiseen...

Koiran lopetus ei tule kysymykseen, rakastamme sitä ihan liiaksi. Kieltämättä suutuspäissäni olen monta kertaa sitä ajatellut ja huomaan ajattelevani aina vaan useammin että kuinkakohan kauan tuo lemmikki elää, että pääsisi vapauteen ja saisi aloittaa uuden elämän!?

Elämä on siis jumissa, minulla ei ole edes työpaikkaa, olen elänyt aikalailla 9 vuotta tuon koiran ehdoilla.
Aina ei joka hetkeen riitä sitä mielikuvitustakaan, että jaksaisi. Täytyy sanoa että aika rasittavaa on, enkä tiedä tosiaankaan tällä hetkellä miten jaksaa ja jatkaa eteenpäin. Tosiasia on se että ajattelen jo kauhulla tulevia vuosia kuinka kaikki vaan jatkuu ja jatkuu samanlaisena pakkopullana!!

Olisi hauska kuulla vertaistarinoita ja miten olette selvinnyt vastaavassa tilanteessa? Enkä oikeasti kaipaa nyt muuta kun ymmärtäviä ja tukea antavia vastauksia!
2366
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat

Ei se koira teitä molempia tartte samaan aikaan, ja yllättävän monella erokoiralla on kaksi kotia :) Koira sopeutuu, ja te sopeudutte, kun niin päätätte.

Äänestä
  • Niinpä, omassa päässähän ne ongelmat ovat. Olen ihan sairaan kiintynyt koiraani, ihmissuhteista ei voi sanoa samaa, ovat menneet aikalailla päin persettä... Ristiriitaista, rakastaa koiraa, ei halua olla erossa, samaan aikaan ei jaksaisi jatkuvaa lenkitystä ym.

    Voipi olla että sitten kun sen todella menettää, tajuaa vasta miten upeaa kaikki olikin!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Pikkukoira 9 v. kirjoitti:

Tarvii purkaa edes tänne kun otettiin koira n. 9 v. sitten. Kaikki oli aluksi aivan ihanaa ja siitä tuli tärkeä perheenjäsen. Mutta sitten vuosien varrella alkoi välit hiertää pahemman kerran miehen kanssa ja täytyi todeta vaikeimman kautta että tuli mentyä kimppaan aivan vääränlaisen kumppanin kanssa. Erohan siinä oli ainut ratkaisu ja muutto yhteisestä kodista omaan.

Koiran takia teki kipeää. Yritin sopeutua yksinoloon kun koira oli miehellä. No eihän siitä mitään tullut, ikävä kasvoi koiraan niin suureksi että aloimme viettämään yhdessä viikonloppuja ja lomia. Myös lemmikillämme oli ikävä kun lauma hajosi.
Tätä järjestelyä on jo kestänyt monta vuotta ja sietokyky on äärirajoilla. Tarvisi mennä elämässä eteenpäin ja tehdä ihan kaikkea muuta, haluan uuden kumppanin mitä pikemmin sen parempi. Mutta tuo yhteinen koira pakottaa meidät olemaan yhdessä ja jatkuvassa yhteydenpidossa. "Pakkosuhde" on alkanut ahdistaa jo pahemman kerran. Elämä on koiranhoitoa ja jatkuu samaan rataan viikosta toiseen...

Koiran lopetus ei tule kysymykseen, rakastamme sitä ihan liiaksi. Kieltämättä suutuspäissäni olen monta kertaa sitä ajatellut ja huomaan ajattelevani aina vaan useammin että kuinkakohan kauan tuo lemmikki elää, että pääsisi vapauteen ja saisi aloittaa uuden elämän!?

Elämä on siis jumissa, minulla ei ole edes työpaikkaa, olen elänyt aikalailla 9 vuotta tuon koiran ehdoilla.
Aina ei joka hetkeen riitä sitä mielikuvitustakaan, että jaksaisi. Täytyy sanoa että aika rasittavaa on, enkä tiedä tosiaankaan tällä hetkellä miten jaksaa ja jatkaa eteenpäin. Tosiasia on se että ajattelen jo kauhulla tulevia vuosia kuinka kaikki vaan jatkuu ja jatkuu samanlaisena pakkopullana!!

Olisi hauska kuulla vertaistarinoita ja miten olette selvinnyt vastaavassa tilanteessa? Enkä oikeasti kaipaa nyt muuta kun ymmärtäviä ja tukea antavia vastauksia!

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu