Vesi on mustaa ja kylmää kuin viha. Vihaan sinua ja kaikki minussa hyytyy, jähmettyy; Mieli, ajatukset, liikkeet, eleet, kaikki kiertyy ympärillesi ja minun on tukala. Siksi seison laiturilla ilman vaatteita, ilman suojaa ja pudottaudun tympeän tummaan veteen.
Adrenaliini iholla estää tuntemasta kylmyyttä, tunnen vain katseesi. Olet pahoillasi, nyt kun on liian myöhäistä. Metsä on ilmiliekeissä ja turve savuaa. Savuaa ja palaa tukahdutetusti, kuten rakkauteni sinuun, ilman happea ja lupaa.
Et tietenkään halunnut niin, en minäkään halunnut rakastua. Pysyvästi, liian tukevasti jotta voisin riuhtaista itseni irti. Olen kiinni sinussa ja yritän rimpuilla sylistä syliin rakkauden janossani, rakkauden jota muut vannovat kun suusi on hiljaa.
Elin sinussa jo ennen kuin tulin itseksi, ennen kaiken loppua ja uuden alkua. Vasta kun kuulin, ymmärsin ettei minua ollut, paitsi siinä tympeän tummassa kylmässä vedessä sinun laiturisi päässä, katseesi alla.
Ymmärsin että kaikki ne unelmat olivat turhia. Ei minulla ollut kuin yksi päämäärä ja yksi mahdollisuus, toive tehdä sinuun vaikutus. Niin syvä ettei mikään leikkaisi sitä muistoistasi irti, edes sitten kun olen poissa, haihtunut talveen ja kylmyyteen, kovaan lumeen.
Sinun laiturisi jonka alku sekoittuu saunaan ja metsään, sinun kättesi jälki, ajatustesi asettelema uni, jonka piti taata onni. Ehkä sinulla on onni, koska minulle ei jäänyt mitään, ehkä sinä sait kaiken. Kaiken mitä et edes halunnut ja minä menetin kaiken jolla elää. Ilman keuhkoistani ja sykkeen suonistani. Sukellan ajattoman ajan järven peilityynen pinnan alla, aina siihen kun kylkiluideni alla hapettomuus haurastuttaa ajatukseni ja itken vailla kyyneliä.
Viimein nousen pintaan ja huudan äänettömin huulin rakkauteni, mutta kaikki on vaiti ja vain sydämeni hakkaa ja laiturin päässä sinä, kädet lanteilla vihasilmin siksi että sukelsin. Et sinä ymmärrä ettei minun tarvitse lopettaa kehoani, siksi että lopetit minut kuin ansaan lentäneen lepakon, jätit suljettuun rasiaan kunnes räpiköintini lakkasi.
Olen elänyt jo kokonaisen elämän ilman sydäntä ja tunteita, syntymän ja kolme kuolemaa. Et edes sinä saa puserrettua minusta sitä mikä pitää hengissä kun ei enää ole syytä elää, paitsi elämä itse.
Vihaan sinua mutta nousen eteesi laiturille, katsomatta kohti. Olen liian väsynyt näkemään kaiken katseestasi, liian väsynyt kantamaan kosketustasi ihollani. En halua syyttää sinua koska rakastan, mutta syy on yksin sinun ja tuolla hetkellä laiturin keinahtaessa kevyesti painoni alla jätän kaiken sinulle; Sydämeni, syytteeni, selitykseni, kaiken sen joka on totta, mutta jota et halua uskoa, kaiken sen minkä tuhannesti ohitit, ihmetellen; Miksi?
Elämä ei vastannut, elämä otti, sinut minulta kuin ylivuotisen velan korkojen kera mukana sydän ja sielu. Turhaan katsot minua noin, tiedän että haluat pois, pois läheltäni, pois syyllisyydestä, sylistäni joka on aina lämmin, liian lämmin ohittaa.
Seisot laiturilla kun kävelen ohitsesi metsään, puiden ohi kuin ohikulkijoiden jotka ihmettelevät vihani määrää. En voi rakastaa unikuvaa, sitä kuvaa jonka löysin, ainutta jossa näen kasvosi, ainutta joka on elämäni. Vihaan muistaakseni miksi täytän keuhkot ilmalla ja miksi lasken ilman pois. Vihaan jotta saan lohduttavia sanojasi, niitä joilla yrität murtaa pahan oloni joka on sinusta.
Sinä luulet että syyllinen on hän tai elämä, ikivanhat vääryydet tai pettymykset. Ei, ainut vihani kohde olet sinä. Sinun naurusi, sinun äänesi, sanasi kun on pimeää ja olemme kaksin, kun palan.
Teen itsestäni naurettavan, uhoan ja luulen etten käpertyisi jalkoihisi ja kuitenkin löydät minut kynnysmatoltasi vailla omanarvontuntoa.
En halunnut tietää miltä tuntuu rakastaa, halusin rakkautta. Miksi nuo kaksi kulkevat elämässäni eri suuntiin. Miksi en voi rakastaa häntä joka rakastaa minua, miksi hän jota rakastan ei rakasta minua. Jumala vastaa? Olen väsynyt huutamaan. Väsynyt rukoilemaan sitä ihmettä, joka ei tapahdu minulle tässä kirotussa elämässä.
Tulet viereeni kun kaikki on kylmää ja hiljaista, kuulen kuinka kohotat peittoa. En saisi olla siinä, sijasit vuoteeni toisaalle mutta minun oli kylmä. Käytät minua enkä voi itselleni mitään, sille että suljen silmäni tunteakseni yksityiskohdat ja hengityksesi iholla johon se iskeytyy kun sydämesi lyö vasten rintaani viimeisen kerran.
Vihaan itseäni koska olen siinä, vihaan sinua. Haluaisin repiä silmät päästäsi jotta sinäkin tuntisit kaiken ja eilisen, sen miten olin kuvitellut että sinussa olisi inhimillisyyttä. Suljen silmäni ja kaihdan kosketustasi, joka oli kiireinen vielä hetki sitten.
En halua että kosket, jotta voin rakentaa suojamuurini uudelleen kivi kiveltä ja kuuden kiven vahvuisena. Viimein ymmärrän heitä, joita en kyennyt rakastamaan. Ymmärrän säälin katseessasi, myötätunnon, nolouden, kaiken sen mitä itse koin ja jaoin siellä missä rakkaus kulki vain yhteen suuntaan.
Aamulla kerään kaiken ja itseni ja elän ilman sinua, siihen hetkeen kun soitat ja hymyilet eikä minulla ole tahtoa.
Adrenaliini iholla estää tuntemasta kylmyyttä, tunnen vain katseesi. Olet pahoillasi, nyt kun on liian myöhäistä. Metsä on ilmiliekeissä ja turve savuaa. Savuaa ja palaa tukahdutetusti, kuten rakkauteni sinuun, ilman happea ja lupaa.
Et tietenkään halunnut niin, en minäkään halunnut rakastua. Pysyvästi, liian tukevasti jotta voisin riuhtaista itseni irti. Olen kiinni sinussa ja yritän rimpuilla sylistä syliin rakkauden janossani, rakkauden jota muut vannovat kun suusi on hiljaa.
Elin sinussa jo ennen kuin tulin itseksi, ennen kaiken loppua ja uuden alkua. Vasta kun kuulin, ymmärsin ettei minua ollut, paitsi siinä tympeän tummassa kylmässä vedessä sinun laiturisi päässä, katseesi alla.
Ymmärsin että kaikki ne unelmat olivat turhia. Ei minulla ollut kuin yksi päämäärä ja yksi mahdollisuus, toive tehdä sinuun vaikutus. Niin syvä ettei mikään leikkaisi sitä muistoistasi irti, edes sitten kun olen poissa, haihtunut talveen ja kylmyyteen, kovaan lumeen.
Sinun laiturisi jonka alku sekoittuu saunaan ja metsään, sinun kättesi jälki, ajatustesi asettelema uni, jonka piti taata onni. Ehkä sinulla on onni, koska minulle ei jäänyt mitään, ehkä sinä sait kaiken. Kaiken mitä et edes halunnut ja minä menetin kaiken jolla elää. Ilman keuhkoistani ja sykkeen suonistani. Sukellan ajattoman ajan järven peilityynen pinnan alla, aina siihen kun kylkiluideni alla hapettomuus haurastuttaa ajatukseni ja itken vailla kyyneliä.
Viimein nousen pintaan ja huudan äänettömin huulin rakkauteni, mutta kaikki on vaiti ja vain sydämeni hakkaa ja laiturin päässä sinä, kädet lanteilla vihasilmin siksi että sukelsin. Et sinä ymmärrä ettei minun tarvitse lopettaa kehoani, siksi että lopetit minut kuin ansaan lentäneen lepakon, jätit suljettuun rasiaan kunnes räpiköintini lakkasi.
Olen elänyt jo kokonaisen elämän ilman sydäntä ja tunteita, syntymän ja kolme kuolemaa. Et edes sinä saa puserrettua minusta sitä mikä pitää hengissä kun ei enää ole syytä elää, paitsi elämä itse.
Vihaan sinua mutta nousen eteesi laiturille, katsomatta kohti. Olen liian väsynyt näkemään kaiken katseestasi, liian väsynyt kantamaan kosketustasi ihollani. En halua syyttää sinua koska rakastan, mutta syy on yksin sinun ja tuolla hetkellä laiturin keinahtaessa kevyesti painoni alla jätän kaiken sinulle; Sydämeni, syytteeni, selitykseni, kaiken sen joka on totta, mutta jota et halua uskoa, kaiken sen minkä tuhannesti ohitit, ihmetellen; Miksi?
Elämä ei vastannut, elämä otti, sinut minulta kuin ylivuotisen velan korkojen kera mukana sydän ja sielu. Turhaan katsot minua noin, tiedän että haluat pois, pois läheltäni, pois syyllisyydestä, sylistäni joka on aina lämmin, liian lämmin ohittaa.
Seisot laiturilla kun kävelen ohitsesi metsään, puiden ohi kuin ohikulkijoiden jotka ihmettelevät vihani määrää. En voi rakastaa unikuvaa, sitä kuvaa jonka löysin, ainutta jossa näen kasvosi, ainutta joka on elämäni. Vihaan muistaakseni miksi täytän keuhkot ilmalla ja miksi lasken ilman pois. Vihaan jotta saan lohduttavia sanojasi, niitä joilla yrität murtaa pahan oloni joka on sinusta.
Sinä luulet että syyllinen on hän tai elämä, ikivanhat vääryydet tai pettymykset. Ei, ainut vihani kohde olet sinä. Sinun naurusi, sinun äänesi, sanasi kun on pimeää ja olemme kaksin, kun palan.
Teen itsestäni naurettavan, uhoan ja luulen etten käpertyisi jalkoihisi ja kuitenkin löydät minut kynnysmatoltasi vailla omanarvontuntoa.
En halunnut tietää miltä tuntuu rakastaa, halusin rakkautta. Miksi nuo kaksi kulkevat elämässäni eri suuntiin. Miksi en voi rakastaa häntä joka rakastaa minua, miksi hän jota rakastan ei rakasta minua. Jumala vastaa? Olen väsynyt huutamaan. Väsynyt rukoilemaan sitä ihmettä, joka ei tapahdu minulle tässä kirotussa elämässä.
Tulet viereeni kun kaikki on kylmää ja hiljaista, kuulen kuinka kohotat peittoa. En saisi olla siinä, sijasit vuoteeni toisaalle mutta minun oli kylmä. Käytät minua enkä voi itselleni mitään, sille että suljen silmäni tunteakseni yksityiskohdat ja hengityksesi iholla johon se iskeytyy kun sydämesi lyö vasten rintaani viimeisen kerran.
Vihaan itseäni koska olen siinä, vihaan sinua. Haluaisin repiä silmät päästäsi jotta sinäkin tuntisit kaiken ja eilisen, sen miten olin kuvitellut että sinussa olisi inhimillisyyttä. Suljen silmäni ja kaihdan kosketustasi, joka oli kiireinen vielä hetki sitten.
En halua että kosket, jotta voin rakentaa suojamuurini uudelleen kivi kiveltä ja kuuden kiven vahvuisena. Viimein ymmärrän heitä, joita en kyennyt rakastamaan. Ymmärrän säälin katseessasi, myötätunnon, nolouden, kaiken sen mitä itse koin ja jaoin siellä missä rakkaus kulki vain yhteen suuntaan.
Aamulla kerään kaiken ja itseni ja elän ilman sinua, siihen hetkeen kun soitat ja hymyilet eikä minulla ole tahtoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Saa tätä kommentoidakin...