yksinhuoltajaksi synnyttämällä

Oletko itse kokenut saman..? vai mahdollisesti edessä tämä...??
Itsellä ainakin mennyt hyvin lapsen kanssa vaikka isää ei olekaan mukana..

Onko kyseessä siis tuleva totaali-yh? Eli odotusajasta asti yksin, ja ihan oikeesti yksin, eli lapsen isä ei missään kuvioissa teidän kanssa, edes synttärinä tms.

Mulla poika nyt 4kk, erosin jo ennen tietoa raskaudesta ja miehelle en ole edes kertonut että lapsi on hänen (tietää sen kyllä silti, mutta ei halua olla yhteydessä).

Synnytys itsessään on se pieni osa, mulla oli oma äiti mukana, mutta eiköhän se olis yksinkin mennyt. Synnytys oli vaikea ja rankka, mutta tuen koin lähinnä tylsyyden estoksi, kyllä siinä omillaan ollaan, oli sitten miehen kanssa tai yksin. :)

Kotona pärjäsin erittäin hyvin, alusta asti, vaikka tulikin muutamia täysin unettomia öitä putkeen sillon tällön. Ei voi sanoa että se oli helppoa. Kaikkea muuta. Mutta oikeella asenteella pärjää, itse ajattelin alusta asti että olen IHAN OIKEESTI 24/7 kiinni lapsessa seuraavan vuoden. Ja ainakin nyt nämä 4kk on mennyt ihan sillä periaatteella ja hyvin on mennykin, lapsi liinassa jatkuvasti.

Asennoituminen on mun mielestä totaali-yh-elämässä se suurin valttikortti. Ei voi ajatella, että 'mun on saatava omaa aikaa' tai 'mä en jaksa, kyllähän munkin täytyy saada edes tunti levähtää ilman vauvaa'. EI. Jos olet mennyt kuviosi hoitamaan niin, että olet totaali-yh, otat siitä täyden vastuun ja toimit vauvalle sekä isänä että äitinä. Tietenkin on myös lapselle parempi, että saat sen levähdystauon jos ihan oikeesti olet palamassa loppuun. Mutta niin ei saa etukäteen asennoitua tähän hommaan.

Loppuun vielä: poika on ylivoimasesti mun elämän suurin saavutus, ilo ja merkitys, enkä kadu hiukkaakaan tätä hommaa. Toki harmittaa, ja paljon, ettei lapsella ole isää, mutta en jaksa sitä pohtia nyt vielä vauva-aikana kun hommaa on muutenkin, eikä lapsi vielä sillä lailla isää kaipaakaan. Tsemppiä, jos sulla on vastaava tilanne edessä :)

Minä olen myös totaaliyhäri esikoisen saadessani. Opinnot kesken ja elämän suunnitelmat tulevaisuudessa muutenkin vielä muotoutumassa. Paremmin meni minulla kuin monella perheellisellä, Opinnoista selvisin aikataulussa, lapsen kanssa sujui hienosti.
Olin tosin ympäristön ongelma, koska minulla/meillä ei ollut ongelmaa muuta kuin vähävaraisuus. Jotenkin jälkeen toivon että olisin tehnyt nuorempienkin lasten kanssa samat ratkaisut, enkä olisi roikottanut sitä äijää siinä ollenkaan.

Joten koska ei ole varsinaisesti kokemusta jaetusta vanhemmuudesta, en osaa sanoa, kuin että hyvin varmasti sujuu sinullakin.

Olen itse ollut alusta asti yh;olin kyllä avoliitossa lapsen isän kanssa mutta miehen puheista huolimatta jäin lapsenhoidon kanssa yksin. Synnytykseen piti hänen kyllä tulla mutta se tapahtuikin niin nopeasti ettei ehtinyt paikalle. Ollaan siis erottu silloin kun lapsi oli vauvaikäinen.

Synnytyksessä ei ollut minulla ketään,kuten sanoin,synnytys eteni niin nopeasti yöllä ettei siinä ketään ehtinyt soittaa paikalle. en tuntenut silti olevani yksin,kätilöt olivat todella ystävällisiä ja olivat henkisenäkin tukena koska olin yksin.

Rankkaahan se oli kun kotiin palasin,lapsella oli vielä koliikki. Mutta kummasti sitä vaan jaksoi ja aika menee nopeasti. Kotityöt ym niin ennen tärkeältä tuntuvat asiat sai jäädä taka-alalle,ne ehtii kyllä.

Olisiko sinulla ketään ystävää tai sukulaista josta olisi apua silloin tällöin? Itselläni todettiin vaikea masennus kun lapsi oli 2 vuotias jolloin sain apua perhetyöntekijöistä kun ei muita sukulaisia ollut lähettyvillä. Neuvolassa kannattaa myös jutella jos on ongelmia jaksamisen tai vauvaan liittyvien asioiden kanssa. Koeta ottaa myös selville paikkakuntasi yh-kerhoista tai muusta toiminnasta.

Se mitä jäin kaipaamaan oli tietysti kunnon unet,mutta univaje kuuluu kuvaan kun on pieni vauva,oli yksin tai ei. Tosin jos itse sairastaa,silloin kaipaa että olisi joku joka huolehtisi hetken vauvasta että itse saisi kerättyä voimia.
Hyviä puolia oli se,että sai keskittyä täysin vauvaan. Ennemmin olin yksin kuin "hoidin" kahta lasta..ei ollut parisuhdeasioita rasitteena.

Vuodet on vierineet vauhdilla ja välillä kuulen ystäviltäni miten olen jaksanut yksin nämä vuodet. Niin,en tiedä. Ei sitä oikeastaan mieti. Lapsi antaa niin paljon ja tämä kaikki on tehnyt minusta vahvemman. Ilman lasta minulla ei olisi mitään.

Olen ollut käytännössä yh aivan alusta saakka. Lasten isää kiinnosti huomattavasti enemmän juoda ja riehua kavereittensa kanssa kuin huomioida ketään meistä. Virallisestikin olen ollut yh jo pian 14 vuotta-ja YLPEÄ siitä!! Lapseni ovat jo isoja ,liki aikuisia, jaupeita nuoria yksilöitä,persoonallisia ja taitavia,ja älykkäitä, myös tunneälyä löytyy!! He ovat ihania ja olen iloinen ja ylpeä kaikesta mitä olemme yhdessä saavuttaneet.