Possujuhla, Leif GW Perssonin eka

Hieman hitaat kiireet on Otavan käännöskirjallisuusjaostolla ollu tämän kirjan kanssa. Tai siten on laskettu varman päälle ja tartuttu teokseen vasta menestyksen jälkilöylyissä. Aiemmankin kääntämisen Possujuhla toki olisi kestänyt. Aikaahan on ollut, esikoinen näki päivänvalon jo 1978.
Hieman alkuun ihmettelin mistä tässä oikein on kyse. Kirjoitaja vieraannuttaa lukijan, keskustelee itsensä kanssa, lyö väliin sekalaisia kriminologiaa sivuavia tutkimuksia, tilastoja, aforismeja ja jopa runoja. Lainattujen lähteiden aitous jää lukijan pähkäiltäväksi, aivan kuin Huovisen Veitikassa. Asiantuntijana esiintyy höperöhkö ajattelutyöläinen Nilsson, jota epäilen vahvasti kirjoittajan after egoksi.
Jännityskirjallisuudesta toki on kyse, vaikkakin satiirisen veijariromaanin muodossa. Perssonin tulevat sankaripoliisit aloitelevat uraansa ja Ruotsin poliisi- ja turvallisuusjärjestelmän rinnakkaisorganisaatiot, salajuonet ja sekavat komennussuhteet näkyvät jo tässä varhaisteoksessa.
Kaikkine sivujuonineen kirja on hetkittäin raivostuttava luettava. Toisaalta on virkistävää liikkua ajassa ennen kännyköitä, internettiä ja DNAn kaikkivoipaisuutta. Teknologian huippua edustavat automaattisesti taltioiva nauhuri, kuuntelupiuhat keskuskaapissa ja valonvahvistimella varustettu objektiivi. Sattuneesta syystä tiedän niitä olleen jo tuolloin, vaikka pelkkä hintatieto hääti uteliaat erikoiskaupan tiskiltä.
Laki ei Perssonin kirjoissa ole koskaan ollut kaikille sama. Ei tässäkään. Kun alibin tarjoaa oikeusministeri niin paha on rivipoliisin pyristellä.
Rohkenen suositella merkittävän kirjailijan huiman kehityskaaren edelleen mielenkiintoisena starttina. Veijarilinjan jatkaminen ei ehkä olisi tuottanut niin nautittavia tuloksia kuin Palme-trilogiasta syntyi.
Sitäpaitsi luonnossa Leif GW on söpö karhumaisessa yrmeydessään.