Ootteko?

Monesti olen kokenut olevani yksinäinen. Tunnen oloni ajoittain ulkopuoliseksi vaikka ystäviä olisi paljonkin ympärillä...

Kyllähän se ihminen välillä tuntee itsensä yksinäiseksi ja masentuneeksi, mutta minun lääke siihen löytyy kun lähden koirani kanssa pitkälle lenkille tai yritän tehdä jotain muuta mukavaa että mieli piristyy.

Juu.
Minussa on selvästi kaksi puolta:
sosiaalinen läpänheittäjä ja ulkopuolinen tarkkailija.
Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän vallalletaitaa päästä erakkomaiset piirteet.
Jos ei olisi pakko, en lähtisi mökistäni mihinkään.
Toisaalta huimat seikkailut riittävän kaukan, kiinnostaa aina.
Mutta tämä tavallinen arki ei aina oikein nappaa.
Yksinäisyys on joskus aivan loistava palkinto, uusia ihmisiä jatkuvana virtana väsyttää kenet tahansa. Silloin yksinolo on yhtä juhlaa.
Toisaalta tunnen liian hyvin sen yksinäisyyden, joka ei ole vapaaehtoista, vaan joka on pakollista: en kuulu joukkoon. Piste. Se on ahdistavaa.
Olen päättänyt elää jokaisen tunteen läpi. Niin niistä pääsee nopeimmin eroon, niin hyvistä kuin huonoista olotiloista. Joittenkin ihmisten elämä on tasaista alankomaata. Toiset kiipeävät vuorille ja tipahtavat välillä laakson pimentoihin. Joku istuu vuortistoradan kyydissä ja meno on aika huimaavaa. En tiedä mikä on paras olotila. Ei ainakaan se alankomaat.
Yksinäisyys ei ole vaarallista. Silloin kuulee niitä ajatuksia, joita ei muulloin kuule.
Tsemppiä!