Hei!
Olen todella kiinnostunut tietämään, millaista lapsilla on ollut 30-luvulla. Olisi todella mielenkiintoista kuulla aiheesta ihmisiltä, joilla on aitoa ja oikeaa kokemusta aiasta. Tässä aiheita asioista, mitkä kiinnostavat:
- miten ja missä lapsia hoidettiin?
- millaista oli koulunkäynti?
- mitä, jos lapsi oli vammainen?
- mikä oli yhteiskunnan käsitys lapsesta ja perheestä?
- millaisia kasvatustavoitteita tuolloin oli?
Kiitos jo etukäteen niille, jotka viitsivät vastata! :)
Olen todella kiinnostunut tietämään, millaista lapsilla on ollut 30-luvulla. Olisi todella mielenkiintoista kuulla aiheesta ihmisiltä, joilla on aitoa ja oikeaa kokemusta aiasta. Tässä aiheita asioista, mitkä kiinnostavat:
- miten ja missä lapsia hoidettiin?
- millaista oli koulunkäynti?
- mitä, jos lapsi oli vammainen?
- mikä oli yhteiskunnan käsitys lapsesta ja perheestä?
- millaisia kasvatustavoitteita tuolloin oli?
Kiitos jo etukäteen niille, jotka viitsivät vastata! :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
- Kotona, aamuisin varhain paimeneen tai heinätöihin.
- Kivaa, jo aikaisin kesän lopulla käytiin katsomassa Makasiinin seinältä, onko tullut ilmoitus koulun alkamisesta. Moneen kertaan ehditttiin käydä, ennen kuin se odotettu lopulta alkoi.
- Vammaisuuteen en osaa vastata omien kokemusteni pohjalta.
- Lapsi oli perheen oma, perhe määräsi. Perhe oli perusta.
- Kunnollinen, ahkera, rehellinen, hyvä.
- You are welcome!
puhalsivat muutosten tuulet! Sodan syttyessä marraskuussa, olin helsinkiläislapsi 4 v ikäinen.Pommitusten aloittua pääkaupungissa, olin äidin ja siskon kanssa evakoituna Lohjan saarella, isän ollessa rintamalla, jossa kaatui heinäkuussa -41. Seuraava vaihe olikin pidemällä, Tornion kautta Ruotsiin siskon turvallisessa seurassa.
Olin kuuden vanha silloin, sitä edeltävää aikaa en muista, paitsi äidin siskon ollessa meillä lastenhoitajana
äidin ollessa työssä. Koti toimi sodasta huolimatta, varmaan niin normaalisti kuin voi olettaa, koska mitään epäkohtia ei ole jäänyt mieleeni.Pihaleikit muistan hyvin, muutamia leikkitovereitakin:D Siskon täytyi olla mummolassa maalla, koska niin vähän on muistoja yhteisistä leikeistämme. Sitävastoin lapsuuden leikkitoverini samasta kerroksesta on vieläkin parhaita ystäviäni.
Ruotsin vuosina löysimme me siskokset taas toisemme,jonka jälkeen sopeuduimme taas uuteen elämään Suomessa.
Kaikenkaikkiaan pystyi äitini uuden isäpuolen kanssa, antamaan hyvän pohjan kasvuolosuhteille, josta olen kiitollinen.Tosin siskoni vanhempana kuin minä, ei samalla tavoin hyväksynyt enää kaupunkielämää, vaan kouluttautui maatalon emännäksi, jossa menestyi miehensä kera, ja on nyt eläkkeellä kuten minäkin.
tuosta vammaisuudesta mainita. Olen todennut sisareni vammautuneen henkisesti sodan aiheuttaman eron äidistä. Koskaan hän ei osanut enää hyväksyä omaa äitiään, johtuuko sitten luonteestaan, vai vieraantumisen seurausta. Ei ole kauaakaan, kun keskustelussa sivusimme asiaa sattumalta, jolloin hän koki minun saaneen enemmän rakkautta kuin hän.
Olen yrittänyt itse äitinä nähdä sen pienen tytön, ja antanut ymmärrystä ja hellyyttä, mutta siellä on korjaamattomia äitisuhteen menetyksiä. Syyllistä on turha etsiä enää, onneksi hän on onnellinen osassaan siellä maalla hyvän miehen rinnalla.
Olin vajaan 2v kun talvisota vei isät sotaan. Välirauhan aika oli ehkä ankeampaa kuin 'rehevä' -30 luku ennen talvisotaa. Tietyst maalla lapset opetettiin työntekoon jo pienenä.
Pientiloilla ei ollut juuri peltolaitumia. Metsähakoja oli aidattu hyötyeläimille. Meille penskoille lankesi kuin luonnostaan paimentaminen talon lähialueilla.
Jostain syystä kuivaheinät loppuivat joka kevät ennen elikoiden laidunkautta. Kun ojanvarret alkoivat puskea mesiangervoa, pyynkaalia tai vastaavaa kevätruohoa, penskat komennettiin nyhtämään sitä.
Koen tuon jobin melko painajaismaisena hauskuuden sijasta. Juuttisäkeillä ruohoa kannettiin eläimien eteen kunnes karja laskettiin ulos.
taholla, missä oli kivikkoiset pellot. Saaristossa tehtiin jopa havupuiden hakettakin lehmille, kuumaa vettä kaadettiin päälle ja jauhoja kellä oli antaa, että selvisivät laitumille. Lehmä oli niin tärkeä elinehto, että työt kesällä olikin sitä silmällä pitäen. Sai lapsukaiset maitoa ja voitakin sentään.
Kalaa oli kyllä saaristolaisilla, ja järvien lähellä tiloilla, mutta suolasilakkaa kuljettivat kyllä myyntiinkin rannikoilta. Kaupunkilaiset saivat vaan selvällä rahalla ostaa ruokansa, paitsi kellareissa kasvatettiin kanejakin olen kuullut.
Kannustivat lapsiaan oppikouluihin. Syrjäseuduilta oppikouluihin kirjoittautuneet koululaiset asuivat vuokralaisina, koska lukioita oli vain isommissa taajamissa.
Koulunkäynti nähtiin kustannuseränä, johon ei muka ollut varaa. Meidän perheen lapsilla kaikilla oli vain kansakoulu pohja.
Maalta nuoret työnhakijat hakeutuivat jopa rengeiksi maatiloille, koska muuta ammattitaitoa ei juuri ollut. Heitä muutti Ruotsiin tai kauemmaksi ulkomaille kuten kaikki tietävät.
eikä koulussani, joka oli kolmessa vanhassa puuhökkelissä pikkukaupungin reunalla, ollut edes ruokalaa, vaan kaikki menivät ruokatunnilla kotiin. Minäkin menin "kotiin" eli tyhjään halpaan vuokrakämppääni käymään ja taas takaisin kouluun sitten. Siltikin pidin koulunkäynnistä, siellä oli kavereita. Ja kaupungin puistojen käytävillä oli vaahteranlehdissä kiva kahisutellen kävellä syksyisin, kunkeltaisia lehtiä oli pudonnut maahan paksuksi kerrokseksi ja urinko paistoi siihen.
Iltapäivällä tein läksyt ja lähdin jonkun tyttökaverin kanssa kirjastoon. Nauroimme joskus, kun lauloimme mennessämme laulua: "Pianhan me lähestymme porttia, jossa markkoja ei tarvita!" Kirjasto oli kuin satulinna, jossa sai olla koko iltapäivän. Käsikirjaston puolella oli tietosanakirjojakin, joitA sai ilmaiseksi lukea. Rakastin sitä paikkaa, kaikki virkailijat olivat ystäviäni.
En saanut vapaaoppilaspaikkaa, vaikka olin köyhääkin köyhempi, sillä kotonani oli pieni maatila. Sen töissä olin kaikki kesät, ja sain syödä hyvää ruokaa riittävästi.
Sotasankari-veljeni peri sen maatilan, ja hän sen kyllä viiden vuoden rintamallaolonsa jälkeen palkkiokseen ansaitsikin, sillä valtio ei antanut hänelle mitään muuta kuin mitalin.
Äidille marsalkka Mannerheim antoi seinälle PÄIVÄKÄSKYN. Äiti olisi kyllä ilman käskyjäkin raatanut joka päivä aamusta iltaan, rintamalle paketteja lähetti, ja luovutti Kansanhuoltoon syötävää jatkuvasti viiden vuoden ajan. Evakkoperhe, joka meillä asui sodan aikana, oli meidän ystäväperheemme, jälkeenpäinkin pidettiin yhteyttä pitkään.
Suomi armas synnyinmaa.
luki siinä seinätaulussa, jossa oli lasi päällä ja mustat kehykset.
En oikein pitänyt siitä. Minusta äidille ei kukaan saanut antaa käskyjä.
Olin niin innokas yrittämään ilahduttaa äitiä, että se on ollut kantava voima elämässäni.
Kaksi ensimmäistä ikävuottani olen öisin nukkunut äidin sylissä,
ja saanut syödä aina kun halusin.
Vasta kun pikkusiskoni syntyi 2v. ja 7 kk minun jälkeeni, "syrjäydyin". Mutta äiti kyllä puhui ennen hänen syntymäänsä aina "meidän vauvasta", joten omakseni sen pienen tummatukkaisen tulokkaan tunsin. Meistä tuli ystävät.
Nyt riittävät lapsuuden muistelut, toivottavasti avauksen kysyjä on näihin tyytyväinen.
* * *
Kahta 2010-luvun lasta tulin juuri hoitamasta, polkupyörillä ajelimme ja välillä heillä oli myös skeitti-laudat allaan.
Sää oli taas niin ulkoilua suosivaa.