Se pysäytti ajan.
Siinä Mary vain oli, silmäluomet raskaina ja punertavina kätkien sisälleen hailakan harmaat, tuijottavat silmät.
Mary joutui siirtämään maantien värisistä hiuksistaan koostuvan rasvaisen sortuvan pois kalvakalta poskeltaan koska ne kutittivat ja häiritsivät.
Hän tuijotti.
Hän lysähti maahan polvilleen kuin nivelet olisivat pettäneet ja hän tunsi asfaltin kylmyyden kuluneiden farkkujenkin läpi.
Se oli melkein kaunista, kun Mary oli tottunut näkymään. Viha suli pois hänen sisältään, valui hitaaseen virtaan ja lopulta liukui olemattomiin, vaikka hän jälkikäteen tiesi miten suloinen kosto oli.
Maailma muuttui hetkeksi häntä vastaan. Mikään laki ei olisi sallinut sellaista tekoa, eivätkä ainakaan umpimieliset ihmiset jotka kielsivät syvimmän olemuksensa. Hänestä tulisi häkkilintu joka vain olisi ilman mitään tarkoitusta.
Mutta vain jos hän jäisi kiinni. Eikä sillä ollut sinä huumaavana hetkenä tarkoitusta, koska kuka olisi voinut miettiä rangaistusta kun kädessä oli muovinen, vankka veitsenkahva? Kuka olisi miettinyt moisia kun tuntuvasti ihoa lämpimämpi, raudalle tuoksuva veri tippui veitsenterältä tuota asetta puristavalle nyrkille ja valui kämmenen sisään?
Se oli ahdistavaa, mutta vain pinnan alta. Kuorrute oli herkullinen eikä sisintä tarvinnut maistaa; voi vain napata kuorrutteesta suuria paloja vihansa tyydyttämiseen.
Sisältä tuo herkku oli musta kuin sateen kastelema jalkakäytävä. Pinnalta se oli verinen ja sairaan herkullinen.
Mutta kuten sanotaan, moni kakku päältä kaunis.
Mary oli ollut vihainen. Siinä kaikki.
Lisätään vain että se oli jatkunut monta vuotta samaa inhottavaa ämmää kohtaan. Samaa vanhaa sontaa kun ei jaksa joka päivä syödä, niin on hyvä saada vaihtelua. Tuon typerän ihmisen ruumis on maukkaampaa kuin sen kimeällä äänellä puhuvan kurkun tuloste, joka haukkui häntä rumaksi.
Mary katsoi lumoutuneena, vahvoissa tunteissaan kylpien, sitä kuinka veri pakeni kaulan haavan kautta. Hän haistoi raudan niin selkeästi että tärisi.
Veitsen punatahrat olivat vetäytyneet yhtenäisiksi pisaroiksi sen metallisella pinnalla ja Mary upotti veitsen terättömän puolen suuhunsa.
Hän maistoi vihollisensa.
Hän tunsi olevansa vahvempi. Hän tunsi olevansa heikompi. Ristiriita teki hänet hulluksi sillä samalla hetkellä kun hän tunsi toisen ihmisen veren kielellään luonnottoman vahvana. Se ämmä oli kerjännyt sitä; oi pieni poloinen jos olisi ollut hengissä hän olisi kenties oksentanut.
Tuosta ajatuksesta Mary oli iloinen. Kuolema oli kuitenkin ollut liian nopea, ja se harmitti häntä. Sivallus oikeaan paikkaan oli liian impulsiivinen ja vihainen.
Jos hänellä olisi ollut tippaakaan kärsivällisyyttä, olisi ollut kivempaa aloittaa sen lehmän heikommasta puolesta. Henkisestä.
Mikä olisikaan ollutkaan kivempaa kuin painaa se ällötys hankalaan asentoon seinää vasten ja antaa teräaseen viiltävän puolen liukua tämän kaulalle? Mikä olisikaan ollutkaan mukavampaa kuin pelkkä puhtaan pelon ja katumisen aistiminen niistä normaalisti niin ylimielisistä silmistä? Miksi ihmiset eivät voi pitää sitä maailman ihanimpana asiana; pakottaa joku puolelleen pelkällä veitsellä ja tuntea olevansa itse kuolema, koko maailman kieroutuneisuuden sairas lapsi?
Inho ja viha ovat voimakkaita tunteita. Niitä ei hevin peitellä hymyllä ja mukavilla asioilla kun pää vain pyörii pahojen sanojen ympärillä.
Marystä tuntui että hän ansaitsi sen. Mutta kun on syönyt, ei ole enää nälkä ja sitten voi vasta huomata mitä on syönyt.
Näky paljasti todellisen minänsä. Se ei ollut enää sen iljettävän sontaläjän ruumis, vaan puhdas ruumis jonka kauniilta vaikuttanut verinen, sinertäväksi muuttunut iho alkoi syöpyä Maryn mieleen. Se näytti raa'alta ja veriseltä; kuin todellisuus olisi saapunut hänen silmiensä eteen ja syrjäyttänyt sairaan kauniin illuusion.
Rajat piirtyivät kaakeloitua lattiaa vasten. Veri oli punainen siluetti joka levisi pitkin poikin ruumiin ympäri.
Mary maistoi raudan yhä suussaan ja hän pyyhkäisi kostean kielensä paitansa hihaan inhoa tuntien.
Veitsi oli yhtäkkiä vihollinen ja ihoa kihelmöivä, pikkuhiljaa karheaksi kalvoksi muodostuva toisen henkilön tummanruskea elämänneste poltti hänen käsiään.
Hän oli valmis antamaan sielunsa jos olisi vain ollut sinä hetkenä jossain muualla. Keinumassa, kaupassa, kirjastossa tai hyvän ystävänsä luona.
Mutta hän oli juuri tappanut ihmisen ja istui happamia kyyneleitä märehtien ruumis seuranaan. Olihan se hauskaa aluksi, mutta ei ollut kivaa enää.
Kaikkia leikkejä ei voi pelata loppuun.
(Mitäs piditte? Onko 13-vuotiaalta hyvää/huonoa tekstiä? Ja anteeksi tuo klisee Mary-nimi..)
Siinä Mary vain oli, silmäluomet raskaina ja punertavina kätkien sisälleen hailakan harmaat, tuijottavat silmät.
Mary joutui siirtämään maantien värisistä hiuksistaan koostuvan rasvaisen sortuvan pois kalvakalta poskeltaan koska ne kutittivat ja häiritsivät.
Hän tuijotti.
Hän lysähti maahan polvilleen kuin nivelet olisivat pettäneet ja hän tunsi asfaltin kylmyyden kuluneiden farkkujenkin läpi.
Se oli melkein kaunista, kun Mary oli tottunut näkymään. Viha suli pois hänen sisältään, valui hitaaseen virtaan ja lopulta liukui olemattomiin, vaikka hän jälkikäteen tiesi miten suloinen kosto oli.
Maailma muuttui hetkeksi häntä vastaan. Mikään laki ei olisi sallinut sellaista tekoa, eivätkä ainakaan umpimieliset ihmiset jotka kielsivät syvimmän olemuksensa. Hänestä tulisi häkkilintu joka vain olisi ilman mitään tarkoitusta.
Mutta vain jos hän jäisi kiinni. Eikä sillä ollut sinä huumaavana hetkenä tarkoitusta, koska kuka olisi voinut miettiä rangaistusta kun kädessä oli muovinen, vankka veitsenkahva? Kuka olisi miettinyt moisia kun tuntuvasti ihoa lämpimämpi, raudalle tuoksuva veri tippui veitsenterältä tuota asetta puristavalle nyrkille ja valui kämmenen sisään?
Se oli ahdistavaa, mutta vain pinnan alta. Kuorrute oli herkullinen eikä sisintä tarvinnut maistaa; voi vain napata kuorrutteesta suuria paloja vihansa tyydyttämiseen.
Sisältä tuo herkku oli musta kuin sateen kastelema jalkakäytävä. Pinnalta se oli verinen ja sairaan herkullinen.
Mutta kuten sanotaan, moni kakku päältä kaunis.
Mary oli ollut vihainen. Siinä kaikki.
Lisätään vain että se oli jatkunut monta vuotta samaa inhottavaa ämmää kohtaan. Samaa vanhaa sontaa kun ei jaksa joka päivä syödä, niin on hyvä saada vaihtelua. Tuon typerän ihmisen ruumis on maukkaampaa kuin sen kimeällä äänellä puhuvan kurkun tuloste, joka haukkui häntä rumaksi.
Mary katsoi lumoutuneena, vahvoissa tunteissaan kylpien, sitä kuinka veri pakeni kaulan haavan kautta. Hän haistoi raudan niin selkeästi että tärisi.
Veitsen punatahrat olivat vetäytyneet yhtenäisiksi pisaroiksi sen metallisella pinnalla ja Mary upotti veitsen terättömän puolen suuhunsa.
Hän maistoi vihollisensa.
Hän tunsi olevansa vahvempi. Hän tunsi olevansa heikompi. Ristiriita teki hänet hulluksi sillä samalla hetkellä kun hän tunsi toisen ihmisen veren kielellään luonnottoman vahvana. Se ämmä oli kerjännyt sitä; oi pieni poloinen jos olisi ollut hengissä hän olisi kenties oksentanut.
Tuosta ajatuksesta Mary oli iloinen. Kuolema oli kuitenkin ollut liian nopea, ja se harmitti häntä. Sivallus oikeaan paikkaan oli liian impulsiivinen ja vihainen.
Jos hänellä olisi ollut tippaakaan kärsivällisyyttä, olisi ollut kivempaa aloittaa sen lehmän heikommasta puolesta. Henkisestä.
Mikä olisikaan ollutkaan kivempaa kuin painaa se ällötys hankalaan asentoon seinää vasten ja antaa teräaseen viiltävän puolen liukua tämän kaulalle? Mikä olisikaan ollutkaan mukavampaa kuin pelkkä puhtaan pelon ja katumisen aistiminen niistä normaalisti niin ylimielisistä silmistä? Miksi ihmiset eivät voi pitää sitä maailman ihanimpana asiana; pakottaa joku puolelleen pelkällä veitsellä ja tuntea olevansa itse kuolema, koko maailman kieroutuneisuuden sairas lapsi?
Inho ja viha ovat voimakkaita tunteita. Niitä ei hevin peitellä hymyllä ja mukavilla asioilla kun pää vain pyörii pahojen sanojen ympärillä.
Marystä tuntui että hän ansaitsi sen. Mutta kun on syönyt, ei ole enää nälkä ja sitten voi vasta huomata mitä on syönyt.
Näky paljasti todellisen minänsä. Se ei ollut enää sen iljettävän sontaläjän ruumis, vaan puhdas ruumis jonka kauniilta vaikuttanut verinen, sinertäväksi muuttunut iho alkoi syöpyä Maryn mieleen. Se näytti raa'alta ja veriseltä; kuin todellisuus olisi saapunut hänen silmiensä eteen ja syrjäyttänyt sairaan kauniin illuusion.
Rajat piirtyivät kaakeloitua lattiaa vasten. Veri oli punainen siluetti joka levisi pitkin poikin ruumiin ympäri.
Mary maistoi raudan yhä suussaan ja hän pyyhkäisi kostean kielensä paitansa hihaan inhoa tuntien.
Veitsi oli yhtäkkiä vihollinen ja ihoa kihelmöivä, pikkuhiljaa karheaksi kalvoksi muodostuva toisen henkilön tummanruskea elämänneste poltti hänen käsiään.
Hän oli valmis antamaan sielunsa jos olisi vain ollut sinä hetkenä jossain muualla. Keinumassa, kaupassa, kirjastossa tai hyvän ystävänsä luona.
Mutta hän oli juuri tappanut ihmisen ja istui happamia kyyneleitä märehtien ruumis seuranaan. Olihan se hauskaa aluksi, mutta ei ollut kivaa enää.
Kaikkia leikkejä ei voi pelata loppuun.
(Mitäs piditte? Onko 13-vuotiaalta hyvää/huonoa tekstiä? Ja anteeksi tuo klisee Mary-nimi..)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eli Veri-Marin tarina.
Ensiksi ikään, jonka ilmaisemisella kirjoittaja tuntuu hakevan jonkinmoista tunnustusta tai anteeksiantoa. Minä annan molemmat hänelle.
Eli, 13-vuotiaaksi minusta oikein sievää tekstiä. Ei yhtään hassumpaa.
En itse ole mikään hurmekekkerien ystävä. Aihe on syvä. Käsittely taas -hmmm- mielenkiintoinen. Paikoin aika hyvä jopa. Teatraalisuus vähän pisti silmään, mutta kai se tämmöisessä vähän goottilaiseen vivahtavassa on ihan sallittua. Se vain syö psykologista uskottavuutta.
Kuulisin mielelläni vastakommentointia.
Hmmm--- sitten minusta on tavattoman vaikeaa löytää uskottavia halvennussanoja. Tässä suhteessa suomemme kieli on kukaties hiukan alikehittynyt. Tai sitten minä olen.
Rakentavaa tekniikasta:
-Loppulause on turhan siloitteleva mielestäni, vähän koko viimeinen kappale. Niin on usein.
-Herkkulauseita: "Inho ja viha ovat voimakkaita tunteita."
"Siinä Mary vain oli, silmäluomet raskaina ja punertavina kätkien sisälleen hailakan harmaat, tuijottavat silmät.
Mary joutui siirtämään maantien värisistä hiuksistaan koostuvan rasvaisen sortuvan pois kalvakalta poskeltaan koska ne kutittivat ja häiritsivät."
(minä laskin yhdeksän erilaista laatuilmausta kahdesta virkkeestä. Se on ähkyä.)
"Sisältä tuo herkku oli musta kuin sateen kastelema jalkakäytävä. Pinnalta se oli verinen ja sairaan herkullinen." (Mustaamakkaraa kenties?)
"Mutta kuten sanotaan, moni kakku päältä kaunis." (Ah näitä latteuksia.)
Nyt kun Zieber on hävinnyt kuvioista, joudun vetämään vähän hänenkin rooliaan.
Jees. Väitä vastaan rohkeasti.
Kiitoksia palautteesta.
Minä en ajatellut tässä tuota Bloody Mary-juttua yhtään. Dumb me. u.u'
Tiedän että teatreelisuus on tosi huono juttu tässä kirjoitelmassa. Sen takia en pidäkään tästä, mutta negatiivisten asioiden esille tuominen ei ole koskaan huono juttu.
Ainakin tuon kommentin luettuani olen vakuuttunut siitä että täällä saa hyvää arvostelua, koska tämä on ensimmäinen tänne kirjoittamani tarina.
Ja tuosta goottilaisuudesta olen samaa mieltä. En vain kertakaikkiaan osannut poistaa sitä tarinasta.. Hmm. Osaisitko auttaa asiassa? @_@
En todellakaan voi uskoa, että olet 13. Kuinka kauan olet harrastanut kirjoittamista?
Teksti oli todella mielenkiintoinen, ei mistään liian usein kirjoitetusta aihepiiristä.
Vertaukset eivät olleet kliseisiä, mutta eivät liian monimutkaisiakaan. Hienoa!
Olen harrastanut kirjoittamista noin puolitoista vuotta ja voittanut yhden suuren kirjoituspalkinnon.
Olen käynyt myös kirjoituskurssilla, mutta suhtkot vähän aikaa. Enkä taida käydä uudestaan. u_u'
Kiitoksia palautteestasi, henna. ^^
..osannut kirjoittaa noin 13-vuotiaana?
Oli tarina sitten angstia tai goottilaista tai mitä lieneekään, se oli hyvä. Ehkä verta kuvailtiin liikaa, se chapeaun mustamakkara-juttu pitää kutinsa. :)
Muutoin siis hyvin kirjoitettu, aihe oli sairaalla tavalla kiintoisa, ja jostain pelottavasta syystä Maryyn jopa pystyy samaistumaan. Kukapa ei haluaisi listiä vaikka äitiään mahdollisimman tuskallisella tavalla? :O
Ei välttämättä ole suuremmin rakentavaa palautetta, ja kellokin on vaikka mitä, mutta toki minäkin tahdon kommentoida.
Aihe, kuten jo on muutamaan otteeseen todettu, on kiehtova. Ja tuo aistimaailman kautta kuvailu puree aina muhun, hajut ja maut. Vaikka täytyypä sanoa että aika psykedeelisen kuvan tuossa Mary-parasta piirrät.
Sisältä tuo herkku oli musta kuin sateen kastelema jalkakäytävä. Pinnalta se oli verinen ja sairaan herkullinen.
Okei, herkku-sanaa toistetaan, mutta en voi mitään, että tuo loppu "pinnalta se oli verinen ja sairaan herkullinen" -on mielestäni hauskin lause pitkiin aikoihin. Ei ivallisessa mielessä. Positiivisessa, ehdottomasti. Rupeaa väkisinkin hymyilyttämään kun se on niin osuvan ristiriitainen. Nam.
Ja kerrontateknisesti aikas kiinnostava. "Ampukaa minut, mutta mitä voi lukiokursseille ja niiden sisällöille?"
Uusia tekstejä kehiin, hauska lukea myös näin taitavia nuoria kirjottajia (ihanaa, olenhan jopa kolme vuotta sinua vanhempi...), eikä aina niitä SinäMinän kelpuuttamattomia kökkökielisiä ihmissuhdeliistereitä. :)
Suula-tätikin voisi kommentoida. Eli: kirjoitat ikäiseksesi oikein hyvää ja omaperäistä tekstiä. Sisäinen kielioppipoliisinikaan ei kaameita virheitä huomannut, mikä on todella harvinaista. Jatka samaa rataa!
Tulipa vain mieleen, että itsekin yläasteella möllöttäessäni kirjoitin äärimmäisen väkivaltaisia aineita. Opettajakin kauhisteli välillä sitä veren, viinan ja huumeiden määrää, mikä konseptilla virtasi... Kaipa siinä tuli purettua jotain nuoruusiän angstia :o) . Pitäisiköhän taas aloittaa, kun ei se ahdistus ole mihinkään hävinnyt kymmenessä vuodessa..?
Aivan mahtavaa tekstiä, tunteet ja tilanne vahvasti kuvattu. Mä pidin (itsekin olen saman ikäinen, tarinat ei ehkä noin hyviä... -__-')
Jatka samalla linjalla!