Miksi kirjoitatte foorumille?

Samaa mieltä. Mitenkähän tuonne sitten voisi kirjoittaa ja voiko valittaa lastensuojelusta vaikkei lapsia olisikaan huostaanotettu (vielä).
Olisiko sinulla jotain osoitteita? Itse kerran etsiskelin mutten silloin löytänyt mitään järkevää tietoa. On totta ettei keskustelupalstoista ole muuta hyötyä kuin asioidensa purkaminen ja tiedottaminen. Se kun ei riitä. Voisikohan tehdä niin, että mahdollisimman moni lastensuojelun asiakas kirjoittaisi kokemuksiaan ja ne lähetettäisiin yhdessä YK:lle ja/tai EIT:hen.

Lari H kirjoittaa:

"Netin keskustelupalstoille asiasta kirjoittaminen ei yleensä tuo muutoksia näissä asioisssa edes yleisellä tasolla"


Uskallan olla eri mieltä.

Julkisesti esiintyminen, julkisesti puhuminen ja kirjoittaminen vaikuttavat. Me emme vain heti ja tässä tiedä, että miten, mutta vaikuttavat. Se on varmaa. Ja tällainen julkinen esiintyminen on aina paljon vaikuttavampaa ja tehokkaampaa kuin mikään valitusten kirjoittelu. Valituksia kannattaa toki kirjoittaa, mutta olen sitä mieltä, että valittajan kannattaisi aina myös julkaista kirjoittamansa valitus.

Julkisuuskulttuuri on vain vielä niin nuorta etenkin tämänkaltaisissa kansalaisuuteen liittyvissä asioissa, että siksi tällaista epäröintiä esiintyy. Kannustan teitä ihmiset, kaikki vääryyksistä jotain tietävät, esittämään tietojanne julkisuudessa. Sitä kutsutaan myös avoimuudeksi.

Tämä internet on muuten aivan ällistettyvä väline. Se ei ole vielä näyttänyt läheskään kaikkea voimaansa. Osaamme koko ajan paremmin käyttää nettiä, mutta olemme vielä puolivälissä. Internet tulee näyttämään mahtinsa vielä monessakin yhteiskunnallisessa ongelmassa, kuten mielivaltaisen lastensuojelun kurittajana.

Sattumalta tällekin palstalle eksyin.
Olen huomannut lukevani nykyään usein sekä biovanhempien että sijaisvanhempien palstaa.
Miksi?

Olen jo keski-ikäinen, ulkoisesti elämässä pärjännyt nainen. Minulla on lapsia ja jo lapsenlapsikin.
Lapsuusperheessäni oli vanhemmilla todella paljon ongelmia, joista minä ja sisarukseni edelleen tavatessamme keskutelemme.
Muistan että meillä kotona on käynyt sen ajan lastenvalvoja.
Minulla itselläni ainakin oli kovin vaikeaa, suuri hätä ja huoli itsestäni ja sisaruksistani. MUTTA ei! Ei meitä kukaan kuullut, ei kysynyt, ei huomioinut.

Useaan kertaan olen miettinyt miten meidät saatettiin jättää niihin olosuhteisiin!!! Hengissä selviämisestä tuli iso asia. Onneksi minulla oli kaksi isoveljeä suojanani.
Eli jos jostakin haluaisin valittaa, nostaa prosessin ja tuoda esiin, niin nimenomaan siitä MIKSI minua/ meitä ei sijoitettu?
Jos joku olisi minun mielipidettäni jaksanut kysyä, olisin kyllä osannut suoraan sen jo silloin sanoa. Vanhemmilleni en toivonut pahaa, mutta tiesin jo silloin että he eivät meitä hoida/ruoki/ kasvata.
Siihen aikaan kyläyhteisö säälistä tuki, mutta ei todella ollut mukava majoittua öiksi naapuriin ja pelätä mitä kotona tapahtuu, ei kiva jo 5v käydä pyytämässä naapuria soittamaan poliisia, ambulanssia tai taksia. Ei kiva peitellä mustelmia, ei kiva olla likainen, nälkäinen jne.

Ei enempää tätä vuodatusta. Totean vaan, että kalliiksi on tullut yhteiskunnalle ja itselleni sekin että esim. minä olen tarvinnut terapiaa vuosia.
Toisaalta toki, joku minutkin on pitänyt pystyssä, koska edelleen olen työkykyinen ja nykyään hyvin tyytväinen omaan elämääni.

Olisin vain niin kovsti halunnut elää hiukan turvallisemman lapsuuden.
Eli kuitenkin!
Lapsikaan ei halua aina asua ja elää biovanhempansa kanssa, vaikka kuinka rakastaisi.

Mielenkiinnosta olen odotellut koska tulevat ensimmäiset oikeusprosessit siitä että lastensuojelupäätöksiä ei ole tehty, vaikka perusteet ja tarve täyttyivät.

Nään mahdollisuuden vaikuttaa, mahdollisuuden auttaa muita ja tulla kuulluksi. Vielä joitakin vuosia sitten lastensuojeluun liittyvistä asioista mielummin vaijettiin. Tänä päivänä epäkohdista on alettu puhumaan enemmän ja niitä nousee myös julkisuuteen. Foorumeilla törmää toisinaan esim. biologiseen vanhempaan joka kirjoittaa saamastaan kohtelusta ja kysyy neuvoja huostaanottoon liittyvissä asioissa. Eikö ihminen saa silloin kertoa mielipiteensä asiaan ja varsinkin jos on omakohtaista kokemusta asioista. Sitä varten on Sananvapaus. Joku voi saada tätä kautta tärkeää tietoa asioiden eteenpäin viemiseksi ja samalla vertaistukea ihmisiltä jotka kokeneet elämässään samaa.

Toki joitakin asioita kannattaakin viedä korkeammalle taholle, mutta paperisodan aikana ja asioiden käsittelyn aikana, tämä voi olla yksi tie. Vuorovaikutusta muiden kanssa ja mahdollisuus tuoda asioita ihmisten tietoon jotka eivät ole perehtyneet niihin.

Hyvä Muistelija (muisteluja),

ihan tuli tippa linssiin, oli niin samankaltainen kuin oma lapsuuteni. Kotona elin minäkin, ja etenkin murrosiässä VIHASIN vanhempiani.
Nyt olen nelikymppinen, ja kärsin lapsuudestani edelleen. Vanhempani ovat elossa, ja tapaan heitä kyllä, mutta olen KATKERA. Olen KATEELLINEN kaikille hyvän äiti -suhteen omaaville.
Minä en ole KOSKAAN saanut tulea vanhemmiltani mihinkään, koskaan en voi luottaa, että he edelleenkään auttaisivat. Välillä vaivun itsesääliin, yleensä selviydyn hyvin. Ystävät korvaavat osin tätä puutetta, mikä vanhempen puutteesta tulee.

Hei,

kiitos viestistäsi.
Kyllähän se elämä sitoo, muistoista ei pääse eroon, mutta niiden kanssa oppii elämään. Toisaalta kun sama ralli jatkuu edelleen, ainainen huolikin on mukana.

Olen aiemmin huutanut ja raivonnut, mutta en enää vuosiin. Nykyään alan muuttua välinpitämättömäksi heitä kohtaan, liekö se osa selvitymisprosessiani.
Aihe on arka, vain muutama ystäväni tietää asiasta.

Haluan olla (ja osin olenkin) niin vahva ihminen, etten taivu apua hakemaan, vaikka tietäisin siitä olevan apua. Jokainen tyylillään...

Olen erittäin kiinnostunut huostaanottoprosesseista, ja kenties joku päivä valmis sijaisäidiksikin. En vaan osaa päättää, olisiko se liian rankkaa, aukaiseeko se omat haavat.

Kiitos samoin sinulle, aurinkoista ja mukavaa kesää