Olen lahestymassa umpikujaa uusperhetilanteessani, ja tarvitsen neuvoja koska tiedan kuinka tarkeaa on ettei asiat pahene. Perheeseeni kuuluu siis mieheni ja hanen kaksi poikaansa jotka asuvat luonamme ja mina hoidan heita eli olen siis aidin roolissa. Lasten biologinen aiti ei ole enempaa kuvioissa, satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta. Nuorempi poika oli viela vaipoissa kun mina tulin messiin, ja han on minulle hyvin rakas ja mina hanelle. Vanhempi on nyt melkein yhdeksan, ja koen hanet melko hankalaksi. Han muistaa hyvin millaista oli aitinsa kanssa asua, ikavoi hanta kovasti, ja osaa sanoa pahasti minulle kun suuttuu. Ymmarran etta han karsii psykologisista vaurioista ku aitinsa lahti niin yllattain. Ihan mielellani huolehdin hanesta ja hoidan kaiken minka aidin kuuluu, mutta ongelmaksi on enemman ja enemman tullut se etta en rakasta hanta niinkuin rakastan nuorempaa. Tiedan kuinka tarkeaa se lapselle on etta han kokee valitonta rakkautta, mutta en pysty sita antamaan! Aitinsa ei pysty sita myoskaan tekemaan henkilokohtaisten ongelmien takia, joten kasvattaminen on minun kontollani. Poika on mukava kun on hyvalla tuulella, mutta saa kauheita raivokohtauksia jos jokin ei mene mielensa mukaan, vajoaa synkkyyteen ja epatoivoon helposti, on ilkea veljeansa kohtaan, ei pysty tekemaan mitaan yksin vaan on minussa kiinni kuin ihottuma, haluaa halailla ja pussailla jatkuvasti (han haluaisi myoskin meidan suhteen olevan paljon parempi kuin se on), ja on siis hyvin intensiivinen. Ihan hirveaa mutta minun on hankalaa loytaa mitaan oikein hyvaa koko pojasta! Hanen kanssaan niin monet asiat ovat kauheaa tappelua, hanen mielialansa arvaamattomia, han ei ole erityisen hyva missaan, hanella ei ole kauheasti kavereita (harvoin kutsutaan kenenkaan luokse), ja muutenkin on kompelo ja normaalitkin asiat ovat hankalia eika ole ikaisensa tasolla. Kun en kerran ole biologinen vanhempi, miten voin antaa hanelle mita han tarvitsee kun hanesta on hyvin vaikeaa edes tykata suurimman osan ajasta? Han on huomannut taman vallan hyvin, ja usein sanookin etta tykkaan enemman nuoremmasta pojasta, ja han tahtoo enemman huomiota ja kehuja jne. Han kyllakin uskoo etta isansa ajattelee myoskin nain, ja etta aitinsa on ainoa kuka hanta oikeasti rakastaa. Tukalalta tuntuva pattitilanne tasta on tullut, kun ymmarran mita han tarvitsee mutten pysty sita antamaan. Ei rakkautta voi teeskennella! Tiedan etta aitipuolena on usein hyvaksyttava etta suhteessa lapsiin jotain tulee aina puuttumaan, mutta sydanta sarkee kun naen etta poikaraukka haluaa niin kovin etta hanta rakastaisin ja haluaa vain hyvaksyntaa ja tukea ja on kateellinen veljelleen, mutta milla saisin tunteitani muutettua? Olen kyllastynyt haneen, han on paljon aitinsa kaltainen ja aidissaan kiinni, mika ei auta ollenkaan minua koska kasittaakseni osa aitina oleminen riemua on se etta nakee lastensa kasvavan ja oppivan sita mita heille opetat. Lasten aidille, ja aidin lapsille kuuluu olla tuttu ja turvallinen ja osa samaa tiimia, mutta nain ei meilla ole! Nuoremman olen itse kasvattanut joten hanen kanssaan ei ole moista konfliktia, mutta voi etta kun olisikin samoin toisen pojan kanssa. Olisin kiitollinen uusista nakokulmista ja neuvoista!
Miten oppia
rakastamaan?
10269
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minä suosittelisin avun hakemista kasvatus- ja perheneuvolasta. Siellä voisit jutella tilanteesta ulkopuolisen ihmisen kanssa ja samalla lapsi kävisi asioita läpi asiantuntijan avustuksella. Tilanne on tosi hankala ja ainakaan minä en pystyisi sitä itse hoitamaan. Avun pyytäminen on aina viisasta. Lapsi on kokenut kovia sillä äidin lähteminen on satuttanut lasta varmaan tosi paljon. Pienemmällä ei ole muistoja äidistä niin hänen kanssaan eläminen on siinä mielessä helpompaa. Isompi poika varmaan pelkää että sinäkin jätät hänet ja vaatii senkin takia läheisyyttä ym. entistä enemmän.
Minun mielestä poika purkaa pettymystään sinuun,mitä hänen kuuluisi purkaa äitiinsä. Ja sinusta se tuntuu kohtuuttomalta. Ja onkin,mutta hänhän on lapsi.
Minä itse äitinä lähtisin siitä,että tukisin pojalle sitä käsitystä,että äiti varmasti rakastaakin,omalla tavallaan. Ja myös sitä,että hänen isäkin rakastaa häntä. Silloin,kun hän ottaa asian puheeksi. Voisit pyytää esim. piirtämään äidilleen jonkun kivan kuvan ja lähettää sen äidille. Lähde sillä asenteella liikkeelle,kuinka lapsi voisi osoittaa rakkauttaan äitiään kohtaan. Ei sinun tarvitse yrittää rakastaa,se tulee itsestään jossain vaiheessa.Jollain tasolla. Voisit yhdessä tehdä kivan yllätyksen isälle esim. kakun,jonka poika koristelee. Vähän niinkuin kädestä pitäen näytät mitä on välittäminen. Jos äiti ei pidä yhteyttä,voit todeta pojalle,että onpa kurja tilanne ja eläytyä jotenkin siihen pettymyksen tunnetilaan. Mutta sen jälkeen tehdä jotain kivaa.
Raivareihin ja epävakauteen auttaa ennakoiva käytös ja arki rajat. Kun sitkeästi pidätte kiinni perheen arjesta,alkaa ne lieventyä.Tietty perheneuvola auttaa näissä pulmissa myös.
Kun poika on jo yhdeksän,olisi hyvä tutustua harrastuksiin. Kysele mistä hän pitää ja viette mukaan,ei tarvitse olla hyvä ja paras. Harrastukset veisivät hänen murheensa pois mielestä ja niitä hyviä hetkiä olisi enemmän. 9v. voi aivan hyvin käydä jo kolmekin kertaa viikossa esim. uinti,jalkapallo,sähly,jääkiekko,karate,judo..urheillessa hän samalla purkaisi pahaa oloaan..
pukkaa... eikö suomessa ole enää yhtään kunnollista äitiä?????? Kaikissa on vikaa, kummallista vaan että miehissä ei koskaan...
palstapeikkoja pukkaa? Pysyisit kolossasi, turhia kommenttejasi ei kaivata.
Aloittajalle: komppaan muita vastaajia, poika selkeästi pelkää menettävänsä myös sinut. Ja lapset ovat tarkkavaistoisia, kyllä hän huomaa että luontevasti pidät pikkuveljestä enemmän. Hankala tilanne.
Juttele asiasta isän kanssa ja hakekaa apua perheneuvolasta!
Onnea teille, hienoa että olet jaksanut hoitaa 'äidittömiä' poikia.
että totuus sattuu noin paljon.
Kuullostaa siltä - oletko kysynyt diagnoosia? Mikäli löytyy diagnoosi, joko adhd tai jokin muu, usein löytyy myös lääkitys.
miehen exää tai lapsia omista ongelmista, hanki itsellesi apua. Vika ei ole heissä, sinä olet tullut heidän elämäänsä. Sinun on joustettava ja sopeuduttava, ei muiden, se on heidän elämää et sinä voi sitä muuttaa ellet itse muuta tapojasi.
On kummallista, että kun uusikko kohtaa erilaisen elämän uusissa oloissa, mikä poikkeaa hänen elämästä, on se ongelma!!! Ei se ole ongelma vaan heidän tapa elää, johon sinun on taivuttava.
Et sinä ole äidin roolissa, et lähellekkään. Lapsilla on äiti, et sinä heitä korvaa, sinä olet isän tuttava, et siis äiti.
Kumma että uusikko kuvittelee olevansa äiti, ja mikä ties prinsessa uudessa suhteessa, kun se myöntäminen on niin vaikeeta, että on toinen.
BLAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA
ADHD-aiheesta: pojalla oli jo 4-vuotiaana ongelmia paivahoidossa vakivaltaisuuden ja impulsiivisuuden takia, ja jonkun sortin asiantuntijat hanta tarkkailivat mutta eivat paatyneet mihinkaan diagnoosiin tai tulokseen. Kaytoshairioita on silti ollut pienesta pitaen.
Mita biologisia aiteja ylistavaan kommenttiin tulee, jo alkuperaisessa tekstissani sanoin ymmartavani kuinka tarkeaa lapselle on biologisen vanhemman rakkaus, ja tahtoisin kovasti etta lasten aiti ottaisi osaa kasvatustyohon. Korjatkaa jos olen vaarassa, mutta ei se mielestani ole minun syyni etta poikien aiti poltti pilvea kummankin raskauden lapi ja imettaessa, pian ensimmaisen syntyman jalkeen alkoi menettaa kiinnostustaan, kun sai hermoromahduksen lahti latkimaan, diagnosoitiin maanisdepressiiviseksi, ja sitten kavi ilmi etta han on ollut koukussa metamfetamiiniin siita asti kun lahti, ja on nyt pidatetty sen hallussapidosta ja myymisesta ja odottaa tuomiotaan lahikuukausina. Olisin hyvin mielellani "tavallisessa" aitipuolen roolissa, mutta sellaista ylellisyytta ei minulla ole koska parempi se kai on etta lapsilla on joku kuka edes yrittaa antaa heille normaalin perhe-elaman.
Minä en ainakaan tekstissäni halunnut vähätellä tekojasi tai osallistumista lapsen hoitoon. Se ,että olet kiinnostunut,on jo arvostettavaa.
En lähtenyt kommentilla ajattelemaan,että kuinka äitiä ylistettäisiin vaan kuinka poika voisi osoittaa rakkauttaan äitiin,vaikka äiti ei piittaisikaan pätkän vertaa. Eikä meidän aikuisten mielestä ansaitsisi mitään huomiota. Mutta ,puolet lapsesta on tämän äidin puolelta ja siksi tärkeää,että poika rakastaa toista vanhempaansa myös. Kun hän kasvaa ja aivot kehittyy,osaa hän alkaa erottaa oikeaa väärästä ja alkaa tajuamaan pikkuhiljaa minkälainen äitinsä on. Usko pois, kyllä hän tajuaa tilanteet jossain vaiheessa.
Ja mitä adhd:seen tulee,käytöshäiriöt,impulsiivisuus ja väkivaltaisuus ei ole merkkejä adhd:sta. Ne ovat oireita. Oireita pahasta olosta. (jos kerta asiantuntijat eivät antaneet mitään diagnoosia.)
Adhd on oma lukunsa erikseen.
Persoonallisuuden häiriöitä alkaa kehittyä lapsella 3v. jälkeen, jos hänen tarpeensa ovat jääneet vaille tai hän on kokenut väkivaltaa. Esim. narsismi,epävakaa jne. Mutta lapsille niitä ei vielä diagnosoida,sillä kasvatuksella lapsen kehitys saadaan oikeaan suuntaan ja pojalla on vielä mainio mahdollisuus saada elämänsä tasapainoiseksi. Työtä se vaatii.
Mutta minun mielestä sinun tärkein tehtävä olisi nyt ongelmien vatvomisen sijaan siirtyä toiminta-asteelle.
Edelleen olen sitä mieltä,että poika tarvitsisi virikkeitä/harrastuksia jossa pääsee turvalliseen sosiaaliseen ympäristöön. Mitä poika tekee koulun jälkeen?? Mitä te teette perheenä??
Ja muistakaa juhlia pojan syntymäpäiviä halauksien kera.
Ja se,että älä sääli poikaa,sääli on sairautta myös sinulta. Vaan auta.