eräänlainen yksinäisyys näiden oireiden kanssa. Tuntemukset vilistävät sisällä, eikä niistä voi juuri kenellekään puhua, siksi tällaista palstaa tarvitaan kovasti. Elämä on yhtä ihmettelemistä kun kaikki tuntuu haalistuneelta.
Oireiden ollessa pahimmillaan ei näe mitään kiinnostavaa missään. Nuoren parin näkeminenkin saa korkeintaan aikaan tunteen petetyksi tulemisesta; onko rakkaus pelkkää hormonitoimintaa? Komeinkaan mies ei värähdytä yhtään. Onko seksuaalisuus vain lisääntymiseen tähtäävää ja onko ihmisyys jotakin aivan muuta? Jos se on, niin miksi sitten ei jaksa mitään kunnolla enää tehdä? Aina ei jaksa edes kirjoittaa tänne. Onko meitä naisia petetty? Yhteiskuntakin näyttää odottavan meiltä aivan toista kuin nämä vaihdevuodet edellyttävät.
Onneksi sentään rakkaus lapsiin säilyy, se ei muutu.
Suorastaan nujertavaa on elämä nykyisin suurimman osan ajasta. Hyviä päiviä, niitä entisen kaltaisia, on enää joskus harvoin.
Oireiden ollessa pahimmillaan ei näe mitään kiinnostavaa missään. Nuoren parin näkeminenkin saa korkeintaan aikaan tunteen petetyksi tulemisesta; onko rakkaus pelkkää hormonitoimintaa? Komeinkaan mies ei värähdytä yhtään. Onko seksuaalisuus vain lisääntymiseen tähtäävää ja onko ihmisyys jotakin aivan muuta? Jos se on, niin miksi sitten ei jaksa mitään kunnolla enää tehdä? Aina ei jaksa edes kirjoittaa tänne. Onko meitä naisia petetty? Yhteiskuntakin näyttää odottavan meiltä aivan toista kuin nämä vaihdevuodet edellyttävät.
Onneksi sentään rakkaus lapsiin säilyy, se ei muutu.
Suorastaan nujertavaa on elämä nykyisin suurimman osan ajasta. Hyviä päiviä, niitä entisen kaltaisia, on enää joskus harvoin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oli mukava lukea viestisi.En tarkoita,että aihe olisi mukava.Mutta se,että on muitakin samoin tuntevia.Myös minulla on samanlainen olotila useimmiten,ettei mikään tunnu enää miltään,eikä jaksa mitään.En kuitenkaan koe itseäni masentuneeksi.Tytär usein ihmettelee,kun en kuuntele enää musiikkia,mikä oli joskus hyvinkin tärkeää.Ja monesta muustakin asiasta hän on todennut,ettei toivoisi tulevansa samanlaiseksi kuin minä jos mikään ei ole enää koskettavaa.Kai se vaan on hyväksyttävä elämään kuuluvana asiana.Ehkä tilanne vähän muuttuu kun pääsee pois työelämästä eikä ole siitä asiasta stressiä.Onneksi olen jo puolieläkeläinen,mutta silti se töihin lähtö ja siellä hikoilu harmittaa.Ja vielä kun nämä kuukautiset loppuisivat,mutta kun aina vaan muistuttavat olemassaolostaan hikoilusta puhumattakaan.Mutta koetetaan jaksaa päivä kerrallaan eteenpäin,eipä muutakaan voi.Ja toivotaan,että tulee vielä onnellisiakin päiviä!
ei tunnu mikään miltään?,pitää ihan teeskennellä,että on kivaa jossain missä muilla sitä on oikeasti.
Ja tuo,ettei komeinkaan mies saa mitään tuntemuksia aikaan on myös minulle tuttu tunne nykyisin.
En voi kuunnella puhetta enkä musiikkia yhtäaikaa,ja kaikista parhain olotila on olla hiljaisuudessa.
En osaa enää edes itkeä,vaikka olis kuinka paha olo.Ei jaksa innostua mistää,mutta ruoka kyllä maittaa.