Pelko

Kiitoksia sanoistasi :)

Voihan v..tu, että tekee kipeää.

Lukea miehen kirjoittamaa tekstiä. Kyyneleet saat valumaan pitkin minunkin poskiani. Tunnen samaa kuin sinäkin. Erostani on nyt jotakuinkin puoli vuotta. Ja edelleen aamulla on hemmetin vaikea nousta ylös. Päivät jotenkin menee läpi sormien...kuin unessa haahuilen ja koitan pitää itseni koko ajan tekemässä jotakin töiden lisäksi kun en jaksaisi tuntea enään sitä kaipausta...surua...katkeruutta ja kaikkea siltä väliltäkin. Iltaisin en kuitenkaan enään pysty itseäni edes pettämään. Silloin on pakko kesken iltapalan antaa kyyneleiden tulla. Niiltä ei tule loppua. Juuri se tunne kun rakastaa toista muttei saa enään toista takaisin. Se sattuu. Sattuu älyttömän paljon. Kurkkua kuristaa ja rutistan tyynyä...haen nenäliinan toisensa jälkeen,kohta paketti mennyt. Milloin tuska oikein loppuu?
Hienoa että uskallat kirjoittaa tunteitasi ulos...uskon että joskus vielä kohtaat sen elämäsi rakkauden...et ehkä usko sitä nyt, en minäkään mutta jos muillakin elämä on jatkunut vaikka on tuntunut että on jo löytänyt rakkauden ja tulee ero ja silti aika parantaa haavat. Luota että jaksat nousta aamulla. Itke kun siltä tuntuu. Haaveile.
Kerran aloitettuasi uneksimisen...
älä hetkeksikään lopeta.
Uneksi vain mahdottomia, sillä huomista eivät
järkevät latteudet kiinnosta.
Ole hyvä unelmiasi kohtaan,
ja anna niiden toteutua.
Äläkä koskaan kuvittele
että sinun unelmasi on ainoa.
Älä hämmästele ihmeitä, iloitse niistä.
Kävele vetten päällä.
Herätä kuolleita henkiin.
Muista, että hymyily on uneksimista.

ja koitetaan jaksaa.... : ))

lapin neito kirjoitti:

Lukea miehen kirjoittamaa tekstiä. Kyyneleet saat valumaan pitkin minunkin poskiani. Tunnen samaa kuin sinäkin. Erostani on nyt jotakuinkin puoli vuotta. Ja edelleen aamulla on hemmetin vaikea nousta ylös. Päivät jotenkin menee läpi sormien...kuin unessa haahuilen ja koitan pitää itseni koko ajan tekemässä jotakin töiden lisäksi kun en jaksaisi tuntea enään sitä kaipausta...surua...katkeruutta ja kaikkea siltä väliltäkin. Iltaisin en kuitenkaan enään pysty itseäni edes pettämään. Silloin on pakko kesken iltapalan antaa kyyneleiden tulla. Niiltä ei tule loppua. Juuri se tunne kun rakastaa toista muttei saa enään toista takaisin. Se sattuu. Sattuu älyttömän paljon. Kurkkua kuristaa ja rutistan tyynyä...haen nenäliinan toisensa jälkeen,kohta paketti mennyt. Milloin tuska oikein loppuu?
Hienoa että uskallat kirjoittaa tunteitasi ulos...uskon että joskus vielä kohtaat sen elämäsi rakkauden...et ehkä usko sitä nyt, en minäkään mutta jos muillakin elämä on jatkunut vaikka on tuntunut että on jo löytänyt rakkauden ja tulee ero ja silti aika parantaa haavat. Luota että jaksat nousta aamulla. Itke kun siltä tuntuu. Haaveile.
Kerran aloitettuasi uneksimisen...
älä hetkeksikään lopeta.
Uneksi vain mahdottomia, sillä huomista eivät
järkevät latteudet kiinnosta.
Ole hyvä unelmiasi kohtaan,
ja anna niiden toteutua.
Äläkä koskaan kuvittele
että sinun unelmasi on ainoa.
Älä hämmästele ihmeitä, iloitse niistä.
Kävele vetten päällä.
Herätä kuolleita henkiin.
Muista, että hymyily on uneksimista.

ja koitetaan jaksaa.... : ))

Lue lisää

kumarrus lapin neidolle! Useaan otteeseen luin tekstisi, ehkä hiukan niiskautin ja nyyhkytin :) Sitten hymyilin ja mietin mitä sinulle vastaisin. En tiedä vieläkään mitä sinulle vastata, kiitän sanoistasi, vastauksestasi ja hymystä jonka se toi tulleessaan.

"Juuri se tunne kun rakastaa toista muttei saa enään toista takaisin." Tuo, juuri tuo tuonne syö paljon, todella paljon. Silloin sielu ja sydän irvistää, repeää, halkeaa ja ei malta lopettaa myrskyämistä. Se kärsivällisyys, joka tarvitaan siihen, että antaa tunteiden mellastaa ja repiä, se on tuskallista löytää. Ja siitä on tuskallista pitää kiinni..

"uskon että joskus vielä kohtaat sen elämäsi rakkauden...et ehkä usko sitä nyt, en minäkään" Uskon tuon ajan vielä joskus koittavan, tiedän sen tulevan. En nyt sitä vielä kuitenkaan halua ajatella tai siitä haaveilla. Se on suloinen ja lämmittävä ajatus, haave.. mutta ensiksi haluan tutustua paremmin omaan, liian piilossa olleeseen, itse rääkättyyn sieluuni. Katsoa ja ihmetellä sitä, onko se kuinka repaleinen, paljonko paikkakangasta täytyy ostaa? Täytynee sitten opetella hiukan paremmin tuo neulan ja langan käyttö :)

Mutta minua pelottaa, ihan saakelisti pelottaa olla yksin. En olisi arvannut. Luulin aina itseäni vahvaksi ja itsenäiseksi, omien teiden kulkijaksi. Mitä huomaankaan nyt, pelkoa kohdata tulevaisuus yksin?!? Voi paskan paska. Jotenkin niin säälittävää ja alentavalta tuntuvaa kun en heti nyt uskallakkaan. Kasvaako minusta vielä Mies??

Voimia ja jaksamista sinulle myös, käytätkö mitä nenäliinamerkkiä? Itse olen sekäkäyttäjä, otan ihan mitä vaan mikä on lähinnä tarjolla.. Paidanhihat on kans aika jees.

Juuri samaa rataa mennään täälläkin. Exä lähti mökkireissulle...kuulin huhun tutulta. Arvaa mietinkö ihan samoja juttuja kuin sinäkin?
Tottahan se on että "uusi"aamu on jälleen tullut mutta mitä se tuo tullessaan? Ei muuta kuin lisää itkua ja miettimistä.
Repii taas niin hemmetisti tänäkin aamuna.
Ja mitä oli eilis-ilta? Täysin samaa itkua ja tukahdutettuja tunteita ja tuntuu että sydän pakahtuu. Miksei se tunne sitten saman tien tapa pois tästä maailmasta?
Noh, mutta....kiva että sain edes hymyn jonkun huulille. Koitan edes toista potkia takamuksille että näen kun joku pääsee taas jaloilleen niin jospa minäkin sitten joskus....

"Luulin itseäni vahvaksi"....Juuri niin minäkin luulin olevani vahva. En voinut uskoa että kun yksin jää miten se on todellakin pelottavaa. Hetkittäin se tunne etten edes uskalla enään ikinä rakastua enkä päästää ketään lähelleni vaikka kuitenkin jossakin syövereissäni kaipaan toista ihmistä vierelleni.

Ja nessuja käytän....`pidää dedän pehmeänä`.....Paidanhihoja en ole kokeillutkaan...olis muuten hihat kuin uitetut. Tyynyä suosittelen....siitä saa kivan otteen kun sitä rutistaa ja imukyky on mahtava...

Aamut ovat aina olleet helppoja minullekin...aamussa on niin paljon energiaa..on ihana katsoa kun aurinko alkaa nousta ja usva vetäytyy...ja hetken vielä uinahtaa toisen lämpimässä kainalossa..

Mutta yksin on ihan turhaa jäädä sängyn pohjalle makaamaan...mutta toisaalta mitä sitä keittää itselleenkään kahvia...mikään työ tai homma ei oikein maistu...ajatukset karkaavat koko ajan johonkin muualle..kuten nytkin tuntuu että en saa edes "sanottua" ulos omaa pahaa oloani vaan lopputulos onkin tälläistä sekametelisoppaa..
Näillä mennään täälläkin...älä "suolaa kyynelilläsi kahviasi liikaa".... ; ))

lapin neito kirjoitti:

Juuri samaa rataa mennään täälläkin. Exä lähti mökkireissulle...kuulin huhun tutulta. Arvaa mietinkö ihan samoja juttuja kuin sinäkin?
Tottahan se on että "uusi"aamu on jälleen tullut mutta mitä se tuo tullessaan? Ei muuta kuin lisää itkua ja miettimistä.
Repii taas niin hemmetisti tänäkin aamuna.
Ja mitä oli eilis-ilta? Täysin samaa itkua ja tukahdutettuja tunteita ja tuntuu että sydän pakahtuu. Miksei se tunne sitten saman tien tapa pois tästä maailmasta?
Noh, mutta....kiva että sain edes hymyn jonkun huulille. Koitan edes toista potkia takamuksille että näen kun joku pääsee taas jaloilleen niin jospa minäkin sitten joskus....

"Luulin itseäni vahvaksi"....Juuri niin minäkin luulin olevani vahva. En voinut uskoa että kun yksin jää miten se on todellakin pelottavaa. Hetkittäin se tunne etten edes uskalla enään ikinä rakastua enkä päästää ketään lähelleni vaikka kuitenkin jossakin syövereissäni kaipaan toista ihmistä vierelleni.

Ja nessuja käytän....`pidää dedän pehmeänä`.....Paidanhihoja en ole kokeillutkaan...olis muuten hihat kuin uitetut. Tyynyä suosittelen....siitä saa kivan otteen kun sitä rutistaa ja imukyky on mahtava...

Aamut ovat aina olleet helppoja minullekin...aamussa on niin paljon energiaa..on ihana katsoa kun aurinko alkaa nousta ja usva vetäytyy...ja hetken vielä uinahtaa toisen lämpimässä kainalossa..

Mutta yksin on ihan turhaa jäädä sängyn pohjalle makaamaan...mutta toisaalta mitä sitä keittää itselleenkään kahvia...mikään työ tai homma ei oikein maistu...ajatukset karkaavat koko ajan johonkin muualle..kuten nytkin tuntuu että en saa edes "sanottua" ulos omaa pahaa oloani vaan lopputulos onkin tälläistä sekametelisoppaa..
Näillä mennään täälläkin...älä "suolaa kyynelilläsi kahviasi liikaa".... ; ))

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi taas Lapin Neito :) Ei ole kivaa et muillakin on sydänsuruja, mut jotenkin se helpottaa kun on olemassa muitakin jotka kokevat samaa kuin itse.. Elämä voittaa vielä, joskus. Päivämäärä on vain arvoitus. Kyllä me jaksetaan ja kestetään, eiks niin?!?

Eilen kärsivällisyyteni sitten loppui, nostin kytkintä ja lähdin reissuun.. eka etappi hyvän kaverin luo maailmaa parantamaan. Oluen juonnikshan se meni, baariin ja sitä rataa. Oli oikein puhdistavaa puida äijäkielellä naishuolia ja särkynyttä sydäntä :) Muuten "juhlimisesta" ei oikein tullut mitään, hivenen hankalaa iloita ja pitää hauskaa tässä tilanteessa. Ja sydän on vielä enemmän syrjällää nyt krapulassa, minusta tulee aina herkempi tunteiden osalta kun oon darrassa. Shit.

Miksi oi miksi ajatuksen menee koko ajan entiseen eloon, miksi????? Ikävä, kaipuu, toisen kosketuksen kaipaus, rakkauden kokeminen kaikki ne iskee oikein voimalla ja nauravat paskasesti päälle.. Et niitä enää koe, ne on sinulta viety pois, kauas pois, et niitä enää sieltä saa. Stana!!!!!!! Pakko vaan jotenki rimpuilla eteenpäin, ei auta. Jospa pohjoisen tuulet hiukan selventäisi ja rauhottaisi sieluani. Veljeni luo Rovaniemelle huomenna. Onko Lapissa jo kylmää?

Itken silmät päästäni, karjun huudan riehun ja mesoan. Itken ja hiljennyn, sydämeni lyö, lyö tyhjää. Haluan eroon tästä tuskasta, riekaleiksi repivästä kivusta. Auttakaa, halatkaa minut terveeksi.. Kaipaan ihmistä vierelleni, jakamaan ja kokemaan, olemaan. Tänään en jaksaisi olla yksin. Lämpimän kosketuksen kaipaus. Pelottaa. Prkl. Nyt ei kylläkään kukaan ole naputtamassa jos otan darraani oluen. Sen teen. Piste. Heippa.

Hei!

Itse erosin toukokuun lopussa vakavasta suhteesta, myöhemmin kesällä tajusin, että rakastan häntä vieläkin ja kerroin hänelle sen. Kerroin myös tajunneeni monia asioita ja että kohtelisin häntä paljon paremmin, kuuntelisin, olisin hänelle tukena enkä heittäisi omia murheitani hänen päällensä. Paljastin kaikki korttini ja olin täysin avoin, paljas. Ja hän sanoi, ettei hän enää pysty siihen.

Silloin sydämeni särkyi lopullisesti ja tunsin kuolevani. Itkin monta viikkoa, en pystynyt syömään enkä päässyt tyhjyyttä pakoon edes ihmisten keskellä. Vieläkin suren, rakastan ja toivon. En tiedä, miten saisin nämä haaveet yhteenpaluusta kuolemaan. On tuskallista joka päivä toivoa ja samalla pelätä näkevänsä hänet jossakin, toivoa häneltä tekstiviestiä, soittoa tai edes sähköpostia. Ja silti tiedän, että ei niitä tule.

Alussa pakenin myös tekemiseen, ihmisiin ja meluun. Nyt olen huomannut, että minun on kohdattava oma hiljaisuuteni, oma sisäinen tyhjyyteni, jotta voin sen joskus taas täyttää rakkaudella :) Kun on ihan hiljaa, paikallaan ja kuuntelee sitä omaa tuskaa, se yllättäen helpottaakin. Ei tuska tapa, pakeneminen tappaa. Ja itsestään voi löytää uskomattoman paljon uusia asioita, kun hiljentyy itsensä äärelle. Minulle on ollut todella tärkeää olla yksin ja miettiä, kuka minä olen ja mitä minä haluan. Tästä se oma elämäni alkaa. Hitaasti, mutta varmasti. Tuskallisestikin, tiedän.

Mutta on tämä suru jo helpottanut, erostamme on yli 3 kuukautta ja viimeisestä tapaamisestammekin 1,5 kuukautta. Pikkuhiljaa. Ikävä on edelleen suuri, mutta olen hyväksynyt sen. Ei sitä tarvitse paeta. Muistot saavat useinkin kyyneleet silmiin, mutta annan niiden tulla.

Ihanaa, että pystyt kirjoittamaan ajatuksiasi ja tunteitasi noin avoimesti, se varmasti on sinun tapasi käsitellä asioita ja päästä eteenpäin :) Itsekin olen saanut paljon lohtua kirjoittamisesta, sen avulla pääsee aivan eri tavalla "käsiksi" omiin ajatuksiinsa.

Voimia ja halauksia sinulle ja Lapin neidolle myös!

Kyllä me tästä selvitään, muistetaan pysähtyä, nauttia ja ihailla tätä syksyä ja sen värejä. Elämä on muutosta ja muuttumista, heittäydytään sen vietäviksi :)

pikku miranda kirjoitti:

Hei!

Itse erosin toukokuun lopussa vakavasta suhteesta, myöhemmin kesällä tajusin, että rakastan häntä vieläkin ja kerroin hänelle sen. Kerroin myös tajunneeni monia asioita ja että kohtelisin häntä paljon paremmin, kuuntelisin, olisin hänelle tukena enkä heittäisi omia murheitani hänen päällensä. Paljastin kaikki korttini ja olin täysin avoin, paljas. Ja hän sanoi, ettei hän enää pysty siihen.

Silloin sydämeni särkyi lopullisesti ja tunsin kuolevani. Itkin monta viikkoa, en pystynyt syömään enkä päässyt tyhjyyttä pakoon edes ihmisten keskellä. Vieläkin suren, rakastan ja toivon. En tiedä, miten saisin nämä haaveet yhteenpaluusta kuolemaan. On tuskallista joka päivä toivoa ja samalla pelätä näkevänsä hänet jossakin, toivoa häneltä tekstiviestiä, soittoa tai edes sähköpostia. Ja silti tiedän, että ei niitä tule.

Alussa pakenin myös tekemiseen, ihmisiin ja meluun. Nyt olen huomannut, että minun on kohdattava oma hiljaisuuteni, oma sisäinen tyhjyyteni, jotta voin sen joskus taas täyttää rakkaudella :) Kun on ihan hiljaa, paikallaan ja kuuntelee sitä omaa tuskaa, se yllättäen helpottaakin. Ei tuska tapa, pakeneminen tappaa. Ja itsestään voi löytää uskomattoman paljon uusia asioita, kun hiljentyy itsensä äärelle. Minulle on ollut todella tärkeää olla yksin ja miettiä, kuka minä olen ja mitä minä haluan. Tästä se oma elämäni alkaa. Hitaasti, mutta varmasti. Tuskallisestikin, tiedän.

Mutta on tämä suru jo helpottanut, erostamme on yli 3 kuukautta ja viimeisestä tapaamisestammekin 1,5 kuukautta. Pikkuhiljaa. Ikävä on edelleen suuri, mutta olen hyväksynyt sen. Ei sitä tarvitse paeta. Muistot saavat useinkin kyyneleet silmiin, mutta annan niiden tulla.

Ihanaa, että pystyt kirjoittamaan ajatuksiasi ja tunteitasi noin avoimesti, se varmasti on sinun tapasi käsitellä asioita ja päästä eteenpäin :) Itsekin olen saanut paljon lohtua kirjoittamisesta, sen avulla pääsee aivan eri tavalla "käsiksi" omiin ajatuksiinsa.

Voimia ja halauksia sinulle ja Lapin neidolle myös!

Kyllä me tästä selvitään, muistetaan pysähtyä, nauttia ja ihailla tätä syksyä ja sen värejä. Elämä on muutosta ja muuttumista, heittäydytään sen vietäviksi :)

Lue lisää

Tarkennan vielä sen verran, että erosimme yhteisestä päätöksestä ja sovussa, ei ollut minkäänlaista draamaa tai pahaa sanottavaa toisesta. Siksi onkin niin vaikeaa löytää sitä positiivista vihaa, joka veisi eteenpäin.. Nyt on liian helppo roikkua menneessä - vaikka hän onkin tehnyt selväksi, ettei enää halua minua. Sattuu.

pikku miranda kirjoitti:

Tarkennan vielä sen verran, että erosimme yhteisestä päätöksestä ja sovussa, ei ollut minkäänlaista draamaa tai pahaa sanottavaa toisesta. Siksi onkin niin vaikeaa löytää sitä positiivista vihaa, joka veisi eteenpäin.. Nyt on liian helppo roikkua menneessä - vaikka hän onkin tehnyt selväksi, ettei enää halua minua. Sattuu.

Lue lisää

Samoilla fiiliksillä siis..

Pysähtyminen on itselleni vaikeaa, on aina ollut. Nyt sitä on vaan pakko opetella. Jospa tästä nyt koittaisi jo aikuistumisen askel, oman itseensä parempi tutustuminen :) Kun oli toisen kanssa, silloin eli yhteistä elämää, ei pelkästään omaa. Eikä silloin tullut oltua kovinkaan paljoa itsensä kanssa. Toinen täytti ja ravitsi sielun sekä sydämen. Oli oikeastaan aika helppoa. Ehkä liiankin?

Kiitos sinulle pikku miranda rohkaisevista sanoista, varsinkin tuosta tunteiden kohtaamisesta. Auttaa taas hiukan eteenpäin ja antaa rohkeutta jaksaa eteenpäin :) Tiedän, että kyllä tämä tästä. Olen vain niin kärsimätön, mutta oikotietä onneen ei taida olla. Jaksetaan, luovuttaa ei saa!

Ei helvetti, minun on niin perhanan iso ikävä sitä naista!!!! RAKASTAN RAKASTAN RAKASTAN!!! Tulisit takas..

Ajatteletko sinä enää minua, onko sinulla tunteita minua kohtaan? On niin helvetin vaikeaa ymmärtää, että miten ne vois noin vaan hävitä.. missä kohtaa minä sinut hukkasin?!? Sinä tulet mieleeni ihan joistain typeristä pienistä asioista. Minun on sinua ison iso ikävä rakkaani. En osaa päästää sinusta irti, en halua, en uskalla, se ei ole oikein. Me olemme oikein, niinhän???? Shit.

Ja voihan helvetti, näin nyt aamulla unihorrosunta, jossa me oltiin erottu. Sitten heräsinkin siitä ja se olikin pelkkä paha painajainen. Se helpotuksen tunne mikä valtasi sydämen, ilo ja riemu. Sain taas sinua koskettaa, suudella ja silittää. Halailtiin ja mietin, että miten olenkaan taas onnellinen. Kaikki oli hyvin, tuosta naisesta en ikinä päästäisi irti, en ikinä. Elämä kohdallaan!! Ja paskat, sitten heräsin oikeasti. Todellisuus jymähti raskaana päälle ja toi tullessaan ison surun ja tuskan (paljon painokelvottomia kirosanoja). Mitenkä tästä taas oikein jaksaa lähteä liikkeelle. Kun ei haluakkaan. Tänään on paha päivä, mitä sitä muka tekis. Ei ole toista vierellä, kaik on iha turhaa, hukkaan heitettyä ja täyttä paskaa. Kiva. Joko kohta soitat ja kerrot tämän olevan vain jokin tyhmä pila. Häh?

oppilas81m kirjoitti:

Ajatteletko sinä enää minua, onko sinulla tunteita minua kohtaan? On niin helvetin vaikeaa ymmärtää, että miten ne vois noin vaan hävitä.. missä kohtaa minä sinut hukkasin?!? Sinä tulet mieleeni ihan joistain typeristä pienistä asioista. Minun on sinua ison iso ikävä rakkaani. En osaa päästää sinusta irti, en halua, en uskalla, se ei ole oikein. Me olemme oikein, niinhän???? Shit.

Ja voihan helvetti, näin nyt aamulla unihorrosunta, jossa me oltiin erottu. Sitten heräsinkin siitä ja se olikin pelkkä paha painajainen. Se helpotuksen tunne mikä valtasi sydämen, ilo ja riemu. Sain taas sinua koskettaa, suudella ja silittää. Halailtiin ja mietin, että miten olenkaan taas onnellinen. Kaikki oli hyvin, tuosta naisesta en ikinä päästäisi irti, en ikinä. Elämä kohdallaan!! Ja paskat, sitten heräsin oikeasti. Todellisuus jymähti raskaana päälle ja toi tullessaan ison surun ja tuskan (paljon painokelvottomia kirosanoja). Mitenkä tästä taas oikein jaksaa lähteä liikkeelle. Kun ei haluakkaan. Tänään on paha päivä, mitä sitä muka tekis. Ei ole toista vierellä, kaik on iha turhaa, hukkaan heitettyä ja täyttä paskaa. Kiva. Joko kohta soitat ja kerrot tämän olevan vain jokin tyhmä pila. Häh?

Lue lisää

Taas, toinen yö peräkkäin. Näin unta meistä, yhdessä ja onnellisina. En muista mitä teimme, mutta meidän oli hyvä olla. Kaikki paha oli poissa, lämmintä ja rauhaisaa. Rakkautta. Vahvoja yhdessä. Minun on vaan niin perhanan ikävä meitä!! Rakkaani!!

Minä tein virheitä, pieniä ja isoja. Meillä oli huonoja hetkiä, riitoja, mustasukkaisuutta ja pahoja sanoja. Minun isoimmat virheeni olivat erosta uhkailu, pidin sinua, ei kun oikeastaan pidin meitä itsestäänselvyytenä. Tunsin riiteleväni turvassa, mutta olin sokea omille heikkouksille. Miksi helvetissä niihin havahtuu vasta sitten kun toinen on poissa?? Miksi en osannut oikeasti sinulla kuunnella ja ymmärtää?? Olen niin paljon pahoillani, niin pahoillani.. Antaisin mitä vaan jos voisi kelata aikaa taaksepäin, haluaisin korjata omia virheitäni, tehdä sinusta onnellisen. Rakastaa sinua pyyteettömästi, opetella sen jaloimman rakkauden taidon. En siihen enää taida mahdollisuutta saada, vaikka mitään muuta en maailmassa niin paljoa tahtoisi.

Piiskatkaa minusta paha pois ja tehkää minusta hyvä ihminen!! Yksin en haluaisi jaksaa, yksin en jaksa uskaltaa, yksin on huono olla. Perkele, kuinka itsensä kouluttaminen voi sattuakkin näin paljon.. Rakastan sinua yhä, enemmän kuin mitään muuta. Miksi se tekee niin pirun kipeää?!?!

oppilas81m kirjoitti:

Taas, toinen yö peräkkäin. Näin unta meistä, yhdessä ja onnellisina. En muista mitä teimme, mutta meidän oli hyvä olla. Kaikki paha oli poissa, lämmintä ja rauhaisaa. Rakkautta. Vahvoja yhdessä. Minun on vaan niin perhanan ikävä meitä!! Rakkaani!!

Minä tein virheitä, pieniä ja isoja. Meillä oli huonoja hetkiä, riitoja, mustasukkaisuutta ja pahoja sanoja. Minun isoimmat virheeni olivat erosta uhkailu, pidin sinua, ei kun oikeastaan pidin meitä itsestäänselvyytenä. Tunsin riiteleväni turvassa, mutta olin sokea omille heikkouksille. Miksi helvetissä niihin havahtuu vasta sitten kun toinen on poissa?? Miksi en osannut oikeasti sinulla kuunnella ja ymmärtää?? Olen niin paljon pahoillani, niin pahoillani.. Antaisin mitä vaan jos voisi kelata aikaa taaksepäin, haluaisin korjata omia virheitäni, tehdä sinusta onnellisen. Rakastaa sinua pyyteettömästi, opetella sen jaloimman rakkauden taidon. En siihen enää taida mahdollisuutta saada, vaikka mitään muuta en maailmassa niin paljoa tahtoisi.

Piiskatkaa minusta paha pois ja tehkää minusta hyvä ihminen!! Yksin en haluaisi jaksaa, yksin en jaksa uskaltaa, yksin on huono olla. Perkele, kuinka itsensä kouluttaminen voi sattuakkin näin paljon.. Rakastan sinua yhä, enemmän kuin mitään muuta. Miksi se tekee niin pirun kipeää?!?!

Lue lisää

No ei oo helppoo, ei. Lohduttaudu nyt ainakin sillä, mitä sulla vielä on. Ja niistä yksi on noi hyvät kirjoittajanlahjasi. Pystyt käymään tunteitasi läpi, siihen ei kaikki kykene. Hieno homma. Jotenkin mulle tuli se fiilis, että sun kantsis lukea Paolo Coelhon kirjoja. Ehkä oot lukenutkin. Sieltä voisit löytää jotain sellaista, joka vie tuon kivun yli. Auttaa ymmärtämään itseään ihmisenä.

Meillä kaikilla on vaikeita tilanteita, joita voisi kutsua "sielun pimeäksi yöksi". Kuin narkkarien vieroitusoireet. Ei meinaa millään pysyä pinnalla. Mutta usko pois, tämä vanha ja kulunut fraasi: elämä jatkuu. Se on maailmankaikkeuden laki, joka meidän pitää kaikkien elämässämme kokea todeksi. Tuolla kokemuksellasi on merkitys. Aina elämä ei tunnu sujuvan, niin kuin itse on halunnut ja odottanut. Mutta on myös niin, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Selviät ihan varmasti!

helppis kirjoitti:

No ei oo helppoo, ei. Lohduttaudu nyt ainakin sillä, mitä sulla vielä on. Ja niistä yksi on noi hyvät kirjoittajanlahjasi. Pystyt käymään tunteitasi läpi, siihen ei kaikki kykene. Hieno homma. Jotenkin mulle tuli se fiilis, että sun kantsis lukea Paolo Coelhon kirjoja. Ehkä oot lukenutkin. Sieltä voisit löytää jotain sellaista, joka vie tuon kivun yli. Auttaa ymmärtämään itseään ihmisenä.

Meillä kaikilla on vaikeita tilanteita, joita voisi kutsua "sielun pimeäksi yöksi". Kuin narkkarien vieroitusoireet. Ei meinaa millään pysyä pinnalla. Mutta usko pois, tämä vanha ja kulunut fraasi: elämä jatkuu. Se on maailmankaikkeuden laki, joka meidän pitää kaikkien elämässämme kokea todeksi. Tuolla kokemuksellasi on merkitys. Aina elämä ei tunnu sujuvan, niin kuin itse on halunnut ja odottanut. Mutta on myös niin, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Selviät ihan varmasti!

Lue lisää

Kirjottaminen on mulla ollu yhtenä henkireikänä, keinona purkaa tunteita ja käsitellä niitä. Yleensä rustailen silloin kun jokin painaa mieltäni ja sydäntäni. Rikkonainen sydän on oiva muusa :) Oon tainnu lukea kaikki Coelhon kirjat läpi, hienoja teoksia!! Sen kirjottajan elämä ei ole ollut myöskään kovin ruusuilla tanssimista.

Tiedän sen, että tästä selviää joku kaunis päivä. Tällä hetkellä sydämeni on vielä sillä toisella henkilöllä. Ja se pirulainen ei sitä helpolla taida luovuttaa. Yhteyttä en ole siihen ihmiseen pitänyt, vaikka sieluni huutaa hänelle lujaa ja korkealta. Tekisi mieleni mennä ravistelemaan (kuvainnollisesti) häntä ja näyttää mitä hän on menettänyt. Hienon ihmisen, oppivan yksilön joka ei pelkää myöntää virheitään kun ne on huomannut (no ei se ihan aina näinkään mene, mutta..).

Kaikella koetulla on jokin merkitys, ne ovat kasvamisen ja oppimisen paikkoja. Vaikka suoraan sanottuna välillä oppiminen v...ttaa niin maan perhanasti. Voisin ihan hyvin skipata muutamat luokat :) En tykkää tuskasta, en tykkää surusta. Enkä aina jaksa opetella uutta. Juuri nyt vain haluan entisen elämäni takaisin. Hitto kun hävettää jo kävellä ihmisten ilmoilla, jokin asia saattaa ihan puun takaa tulla ja muistuttaa menneestä elosta ja siihenhän mie sitten rikkoudun. Itken ja volisen. Iskee pakorefleksi, juokse pois, juokse poika kauas pois!! Oliskohan jossain avoimet ovet?

oppilas81m kirjoitti:

Kirjottaminen on mulla ollu yhtenä henkireikänä, keinona purkaa tunteita ja käsitellä niitä. Yleensä rustailen silloin kun jokin painaa mieltäni ja sydäntäni. Rikkonainen sydän on oiva muusa :) Oon tainnu lukea kaikki Coelhon kirjat läpi, hienoja teoksia!! Sen kirjottajan elämä ei ole ollut myöskään kovin ruusuilla tanssimista.

Tiedän sen, että tästä selviää joku kaunis päivä. Tällä hetkellä sydämeni on vielä sillä toisella henkilöllä. Ja se pirulainen ei sitä helpolla taida luovuttaa. Yhteyttä en ole siihen ihmiseen pitänyt, vaikka sieluni huutaa hänelle lujaa ja korkealta. Tekisi mieleni mennä ravistelemaan (kuvainnollisesti) häntä ja näyttää mitä hän on menettänyt. Hienon ihmisen, oppivan yksilön joka ei pelkää myöntää virheitään kun ne on huomannut (no ei se ihan aina näinkään mene, mutta..).

Kaikella koetulla on jokin merkitys, ne ovat kasvamisen ja oppimisen paikkoja. Vaikka suoraan sanottuna välillä oppiminen v...ttaa niin maan perhanasti. Voisin ihan hyvin skipata muutamat luokat :) En tykkää tuskasta, en tykkää surusta. Enkä aina jaksa opetella uutta. Juuri nyt vain haluan entisen elämäni takaisin. Hitto kun hävettää jo kävellä ihmisten ilmoilla, jokin asia saattaa ihan puun takaa tulla ja muistuttaa menneestä elosta ja siihenhän mie sitten rikkoudun. Itken ja volisen. Iskee pakorefleksi, juokse pois, juokse poika kauas pois!! Oliskohan jossain avoimet ovet?

Lue lisää

Minullakin oli rankka viikonloppu, sillä näin ihmisiä, joiden kanssa vietimme entisen kanssa aikaa. Tuli niin paljon muistoja ja tuntui kuin hän olisi lähempänä minua, niiden ihmisten kautta. Tuntui raskaalta puhua hänestä, erosta ja kaikesta, sillä kaikki palasi pintaan niin vahvasti. Muistot, eleet, ilmeet, kaikki pienet asiat. Ja se toivo, ne haaveet hänestä. Yhteenpaluusta. Ne heräsivät taas eloon, vahvempina.

Tekisi niin mieli lähettää hänelle viesti, soittaa. Jollakin tekosyyllä kysyä kuulumisia, kenties päästä takaisin hänen elämäänsä. Mutta ei, ei se menisi niin. Hän on tehnyt kantansa selväksi, hän ei enää halua minua. Itkettää. Olen vihainen. Miksei tämä helvetti jo lopu, miksen voi jo päästää irti?! Milloin tunteet kuolevat?

pikku miranda kirjoitti:

Minullakin oli rankka viikonloppu, sillä näin ihmisiä, joiden kanssa vietimme entisen kanssa aikaa. Tuli niin paljon muistoja ja tuntui kuin hän olisi lähempänä minua, niiden ihmisten kautta. Tuntui raskaalta puhua hänestä, erosta ja kaikesta, sillä kaikki palasi pintaan niin vahvasti. Muistot, eleet, ilmeet, kaikki pienet asiat. Ja se toivo, ne haaveet hänestä. Yhteenpaluusta. Ne heräsivät taas eloon, vahvempina.

Tekisi niin mieli lähettää hänelle viesti, soittaa. Jollakin tekosyyllä kysyä kuulumisia, kenties päästä takaisin hänen elämäänsä. Mutta ei, ei se menisi niin. Hän on tehnyt kantansa selväksi, hän ei enää halua minua. Itkettää. Olen vihainen. Miksei tämä helvetti jo lopu, miksen voi jo päästää irti?! Milloin tunteet kuolevat?

Lue lisää

Hei pikku miranda *halaus*. Toi on todella rankkaa. Flashbäkki entisestä. Kun jo vähän tuntee pääsevänsä voiton puolelle. Sitten se iskee, lujaa ja rankasti. Puukottaa sydämeen ja vetää maton jalkojen alta. Voi kun joku voisi meidät kaikki sydänrikot korjata ja parantaa. Joku joka antaisi voimia ja loisi uskoa tulevaan. Joku joka kantaisi surun ja tuskan yli.

Se toive, se on pahinta ja silti sitä jää siihen kiinni. Entä jos, ehkä vielä ois mahdollista. Voishan se olla, kyllä!! Perhana, ei näin! Ei näin. En kyllä rehellisesti sanottuna itsekään tiedä miten tästä nyt pääsee eroon. Mieleni tekisi soittaa, laittaa tekstaria. Jos vaikka kahville, tai jotain. Kun näkis, ehkä siitä vois jatkaa, saada toinen vielä ainakin hetkeksi entiselleen. Nähdä hänen silmistä rakkaus, kaunis hymy ja saada kosketus.. Mutta kun ei. Miksi ei? Jos kirjottasin hänelle, kertoisin omista tunteista, saisko sillä toiseen vielä liekin syttymään. Lupais olla hyvä, parempi kumppani. Kyllä, sehän varmasti toimii!!

Arvatkaapa kuinka kuluttavaa on käydä tuota kamppailua sisällään. Kyllähän te tiedättekin. Ehkä tässä helvetissä pitää palaa kunnolla, tuhkaksi. En vain ymmärrä miksi. Mitä tästä itkusta ja hammastenkiristyksistä oikein saa??? Mikä on se palkinto, onko sitä ollenkaan.. On se olemassa, pakko siihen on uskoa ja rimpuilla vaan etiäpäin.

Törmäsin kirjoituksiisi tänä aamuna. Tekstisi lohduttavat toista samassa tilassa olevaa. Käyt läpi hyvin samankaltaisia ajatuksia mitä minä tällä hetkellä. Oma suhteeni oli todennäköisesti lyhyempi, eikä varmaan edes yhtä "vakavaa", mutta olen silti niin rikki. Flashbackit ovat pahoja. Kuljet jonkin paikan ohi, mihkä sinulla on mielleyhtymä hänen kauttaan. Samassa alkaa mieletön ahdistus.

Sitä pyörittelee mielessään kaikenlaisia ajatuksia. Välillä tekisi mieli soittaa, välillä ajattelee, että pakko ottaa etäisyyttä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mitä tehdä Facebookin kanssa? Jos poistan hänet, yhteydenpito todennäköisesti katkee lopullisesti. Samalla kuitenkin tuntuu niin pahalta nähdä hänet online-tilassa. Pitäisikö keskustella vai purra hammasta?

Kauanko tätä paskaa oloa kestää? Tiedän, että kyllä tää tästä. Aina se on helpottanut. Mutta miksi tää tuntuu aina niin hirveeltä?

Jätetty mies kirjoitti:

Törmäsin kirjoituksiisi tänä aamuna. Tekstisi lohduttavat toista samassa tilassa olevaa. Käyt läpi hyvin samankaltaisia ajatuksia mitä minä tällä hetkellä. Oma suhteeni oli todennäköisesti lyhyempi, eikä varmaan edes yhtä "vakavaa", mutta olen silti niin rikki. Flashbackit ovat pahoja. Kuljet jonkin paikan ohi, mihkä sinulla on mielleyhtymä hänen kauttaan. Samassa alkaa mieletön ahdistus.

Sitä pyörittelee mielessään kaikenlaisia ajatuksia. Välillä tekisi mieli soittaa, välillä ajattelee, että pakko ottaa etäisyyttä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mitä tehdä Facebookin kanssa? Jos poistan hänet, yhteydenpito todennäköisesti katkee lopullisesti. Samalla kuitenkin tuntuu niin pahalta nähdä hänet online-tilassa. Pitäisikö keskustella vai purra hammasta?

Kauanko tätä paskaa oloa kestää? Tiedän, että kyllä tää tästä. Aina se on helpottanut. Mutta miksi tää tuntuu aina niin hirveeltä?

Lue lisää

Mie tein heti (tunteiden myllertäessä) ratkaisun ja poistin hänet omista kavereistani. Valokuvat ja mahdolliset tavarat sekä esineet, jotka hänesta muistuttivat, saivat kyytiä. Harmittelen tätä varmaankin vuosien kuluttua, mutta minulla se kuuluu tapaani prosessoida eroa. En nyt kestäisi kuulla hänestä, nähdä valokuvia tai vahdata onko hän online naamakirjassa. Mutta se on minun tapani. Aivan tarpeeksi sisälläni myllertää ilman niitäkin.

Poikkeuksena oli ensirakkauteni, kihlattuni. 5 vuotta yhdessä. Hänet halusin pitää ystävänä, säilyttää hänet elämässäni. Se oli eron jälkeen helvetin rankkaa, kesti kolme vuotta kohdata hänet ilman täydellistä murenemista. Mutta iso kiitos hänelle, että jaksoi silti tukea minua vaikeiden hetkien läpi. Vaikkakin siitä muutoksesta elämässäni sain paniikkihäiriön :D Mutta siihenkin tottui, oppi elämään sen kanssa. Aika hassua alkaa yhtäkkiä pelkäämään olemattomia asioita. Nykyäänkin rakastan häntä, mutta en tavalla jolla puolisot toisiaan rakastaa. Hyvänä ystävänä, hienona ja upeana ihmisenä.

Tämä viimeisin eroni on myös rankka, ehkä siksi, että hän oli elämäni toinen suuren suuri rakkaus. Mutta nyt haluan aloittaa puhtaalta pöydältä. Alkaa elämään omaa elämää. Siksi en hänen kohdallaan halua konkreettisia muistoja meistä. Se sattuu, sattuu aivan helvetisti. Eikä aina halua jaksaa. Mutta näillä nyt menen, rimpuilen eteenpäin!

Tämän hetkinen sanani sinulle on, että riuhtaise itsesi irti. Anna itsellesi aikaa surra ja märehtiä. Koitetaan jaksaa!!

Päätös tehty. Lennolle sunnuntaina ja suuntana kaukaiset hiekkarannat, uudet paikat ja uudet ihmiset :) Vieläkin pelottaa, uskallus meinaa lopahtaa. Mutta en anna nyt periksi, en. Tämä on tehtävä, minulle tarjotaan sellaista mahdollisuutta mistä olen haaveillut vuosikaudet! Annan itseni mennä, heittäytyä nyt sinne tuntemattomaan, uskaltaa!!

Hei hei rakkaani, ehkä vielä joskus täydellisesti ymmärrän mitä meidän menneestä suhteesta tulisi oppia. Tiedän ettei sydämeni ikinä kokonaan palaa takaisin luotasi. Onneksi minulla on suuri sydän, se uusiutuu ja oppii :) Rakastan sinua vielä, toivon vaan rakkauden joku päivä muuttavan muotoaan. Rakkaudeksi ihmiseen, ei puolisoon.

Ainakin olet rakastanut. Se on parempi kuin että ei olisi rakastanut ollenkaan.

Tiedän, mitä on menettää elämänsä rakkaus. Mutta hän valitsi toisin. Silti, opin mitä on rakastaa. En todella tiennyt sitä ennen, vaikka uskoin tietäväni.

Joskus sydäntä särkee, kun mietin missä hän menee. Mutta en voi saada häntä ja hänen rakkauttaan, hän halusi sen pois, hän halusi menettää minut, hän valitsi muuta. Ajattelen siis, että en voi olla hänelle se oikea. Jos olisin, hän ei olisi mennyt pois.

Istun lentokentällä, odotan lähtöä. Yksin. Pelko häilyilee ja välillä iskee, mutta ei niin lujaa kuin odotin. Eilen näin ihmisiä, uusia minulle, jotka valoivat minuun uskoa lähtöön. Kiitos heille, todella paljon!! Iso erityinen kiitos myös vanhalla hyvälle ystävälle, jonka kanssa iltaa vietettiin. Sinulle oli helppoa puhua, sinä kuuntelit :)

Niin, olen lähdössä, toteuttamassa nyt yhtä elämäni unelmaa. Mutta ei se ihan siltä vielä tunnu, ehkäpä siellä riippumatossa valkealla hiekkarannalla sitten :) Vieläkin pienesti ja salaa toivon Hänen tänne saapuvan. Lähtemään kanssani, aloittamaan alusta. Silloin en enää pelkäisi, olisit vierelläni jakamassa tämän kaiken. Hitto, pala nousee kurkkuun, silmät kostuu ja alkaa ahdistamaan. En nyt saa miettiä tätä. En. Kaipaan ihmistä vierelleni, iholleni, lähelle lämmittämään.. Osa tästä johtuu kyllä pienestä darrastakin. Silloin olen herkimmilläni. Kyllä tämä tästä.

oppilas81m kirjoitti:

Istun lentokentällä, odotan lähtöä. Yksin. Pelko häilyilee ja välillä iskee, mutta ei niin lujaa kuin odotin. Eilen näin ihmisiä, uusia minulle, jotka valoivat minuun uskoa lähtöön. Kiitos heille, todella paljon!! Iso erityinen kiitos myös vanhalla hyvälle ystävälle, jonka kanssa iltaa vietettiin. Sinulle oli helppoa puhua, sinä kuuntelit :)

Niin, olen lähdössä, toteuttamassa nyt yhtä elämäni unelmaa. Mutta ei se ihan siltä vielä tunnu, ehkäpä siellä riippumatossa valkealla hiekkarannalla sitten :) Vieläkin pienesti ja salaa toivon Hänen tänne saapuvan. Lähtemään kanssani, aloittamaan alusta. Silloin en enää pelkäisi, olisit vierelläni jakamassa tämän kaiken. Hitto, pala nousee kurkkuun, silmät kostuu ja alkaa ahdistamaan. En nyt saa miettiä tätä. En. Kaipaan ihmistä vierelleni, iholleni, lähelle lämmittämään.. Osa tästä johtuu kyllä pienestä darrastakin. Silloin olen herkimmilläni. Kyllä tämä tästä.

Lue lisää

Zemppiä päätökseen.
Toivottavasti löydät sieltä rauhan.

Kiva kuulla sinusta.
Toivon, että itselläni tulisi myös tuo tunne "sydämeni paranee".

pelko vainoo kirjoitti:

Kiva kuulla sinusta.
Toivon, että itselläni tulisi myös tuo tunne "sydämeni paranee".

Kyllä se paranee, usko pois. Vaikkei se siltä vielä tunnukkaan. Minullakin usko meinaa horjua yhä sen korjaantumisen suhteen. Voi, vieläkin antautuisin sille naiselle, kokonaan, täydellisesti, jos hän sitä minulta pyytäisi. Mutta ei hän pyydä, siihen toiveeseen en voi nykyistä eloani rakentaa.

Hetki kerrallaan on mentävä, tuskan antaa tulla, kyynelten tippua ja sydämen huutaa epätoivoisesti. Ne on kohdattava, annettava polttaa vanha kuona pois, jotta joskus uutta voi tilalle kasvaa :)

Jaksamista ja voimia!!

Viimeiset pari viikkoa olen nähnyt melkein joka yö unta entisestä rakkaastani.. Paluusta yhteen ja onnellisesta elämästä :) Arvaatte varmaan miltä on aamuisin tuntunut herätä todellisuuteen, repiä ittensä taas kerran irti niistä tunteista, haaveista ja näin aloittaa aamu suremalla.

Noh, toissaöinen uni oli astetta oudompi. Uneksin edelleen exästä, nyt kysyin häneltä syitä eroomme. Miksi, mitkä asiat siihen johtivat. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?? Tunsin sinä unessa surua, pelkoa ja pientä toivoa paluusta yhteen. Sitten hän selitti minulle, en muista tarkkaan mitä hän sanoi. Mutta kesken jaarittelun tunsin helpotusta, vapautumista. Herättyäni muistin unen ja jotain siinä oli pielessä. Mietin ja funtsin.. sitten valkeni, unessa exäni olikin mies!!!?? Yksi puolituttuni, joka on hiukan ärsyttävä välillä. Outoa, todella outoa.

Viime yönä sain pelkästään viestejä naamakirjaan (tai saattoi olla s-postiin) exäni nimellä. Viestien sisältö oli jotain "klikkaa tätä ja osallistu arvontaan" tyylistä höttöö. Hmm.. Toivon näiden unien kertovan minulle siitä, että mieleni ja sydämeni alkaa pikkuhiljaa käsitellä asiaa tuonne muistojen lokerikkoihin. Ei enää siihen osioon mitä käytän joka päivä asioita tehdessäni. Toivon niin.

Naisen läheisyyden kaipuu on tällä hetkellä aika pinnalla. Ikävä hellyyttä, ihon lämpöä ja toisen ihmisen kosketusta. Tunnetta ettei ole yksin, tunnetta että on joku joka oikeasti välittää ja haluaa minulle hyvää. Vaikka olen mies, ei se tarkoita sitä etten tarvitsisi toisen ihmisen tuomaa turvaa. Paikkaa, johon iso paha maailma ei pääse. Kun ei jaksa olla yksin, on toinen ihminen siinä, turvaamassa selustaa. Ei hitto, miten en osaa olla kyynelehtimättä?? Välillä on todella rankkaa tämä yksinolemisenjalontaidonopiskelu, mut ei saa luovuttaa. Ei nyt.

Matka jatkuu.

oppilas81m kirjoitti:

Viimeiset pari viikkoa olen nähnyt melkein joka yö unta entisestä rakkaastani.. Paluusta yhteen ja onnellisesta elämästä :) Arvaatte varmaan miltä on aamuisin tuntunut herätä todellisuuteen, repiä ittensä taas kerran irti niistä tunteista, haaveista ja näin aloittaa aamu suremalla.

Noh, toissaöinen uni oli astetta oudompi. Uneksin edelleen exästä, nyt kysyin häneltä syitä eroomme. Miksi, mitkä asiat siihen johtivat. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?? Tunsin sinä unessa surua, pelkoa ja pientä toivoa paluusta yhteen. Sitten hän selitti minulle, en muista tarkkaan mitä hän sanoi. Mutta kesken jaarittelun tunsin helpotusta, vapautumista. Herättyäni muistin unen ja jotain siinä oli pielessä. Mietin ja funtsin.. sitten valkeni, unessa exäni olikin mies!!!?? Yksi puolituttuni, joka on hiukan ärsyttävä välillä. Outoa, todella outoa.

Viime yönä sain pelkästään viestejä naamakirjaan (tai saattoi olla s-postiin) exäni nimellä. Viestien sisältö oli jotain "klikkaa tätä ja osallistu arvontaan" tyylistä höttöö. Hmm.. Toivon näiden unien kertovan minulle siitä, että mieleni ja sydämeni alkaa pikkuhiljaa käsitellä asiaa tuonne muistojen lokerikkoihin. Ei enää siihen osioon mitä käytän joka päivä asioita tehdessäni. Toivon niin.

Naisen läheisyyden kaipuu on tällä hetkellä aika pinnalla. Ikävä hellyyttä, ihon lämpöä ja toisen ihmisen kosketusta. Tunnetta ettei ole yksin, tunnetta että on joku joka oikeasti välittää ja haluaa minulle hyvää. Vaikka olen mies, ei se tarkoita sitä etten tarvitsisi toisen ihmisen tuomaa turvaa. Paikkaa, johon iso paha maailma ei pääse. Kun ei jaksa olla yksin, on toinen ihminen siinä, turvaamassa selustaa. Ei hitto, miten en osaa olla kyynelehtimättä?? Välillä on todella rankkaa tämä yksinolemisenjalontaidonopiskelu, mut ei saa luovuttaa. Ei nyt.

Matka jatkuu.

Lue lisää

Saan jotenkin voimia kirjoituksistasi.
Itsellä sama tunnekuohu. Ensin vihaan häntä ja sitten kaipaan häntä niin paljon,että arki on ihan tyhjää ilman häntä.

Olen yrittänyt järjestää aikani niin, että vapaa-aikaa päivässä on vain noin 2tuntia yö.
Mutta eipä tämäkään auta.
Työssäkin tämä niin ihana ja vittumaisin ihminen maailmassa tulee ajatuksiini.
Miten jotain ihmistä voi vihata ja rakastaa niin paljon?

Miten tämä voi olla niin vaikee? Toivon, että tämä vuoristorata häviää pian ja mahdollisimman pian....

Huomenna uusi päivä ja samat ajatukset mukana...

pelko vainoo kirjoitti:

Saan jotenkin voimia kirjoituksistasi.
Itsellä sama tunnekuohu. Ensin vihaan häntä ja sitten kaipaan häntä niin paljon,että arki on ihan tyhjää ilman häntä.

Olen yrittänyt järjestää aikani niin, että vapaa-aikaa päivässä on vain noin 2tuntia yö.
Mutta eipä tämäkään auta.
Työssäkin tämä niin ihana ja vittumaisin ihminen maailmassa tulee ajatuksiini.
Miten jotain ihmistä voi vihata ja rakastaa niin paljon?

Miten tämä voi olla niin vaikee? Toivon, että tämä vuoristorata häviää pian ja mahdollisimman pian....

Huomenna uusi päivä ja samat ajatukset mukana...

Lue lisää

Hei! Hienoa et rustailuistani on apua muillekin kuin minulle!!

pelko vainoo kirjoitti:

Saan jotenkin voimia kirjoituksistasi.
Itsellä sama tunnekuohu. Ensin vihaan häntä ja sitten kaipaan häntä niin paljon,että arki on ihan tyhjää ilman häntä.

Olen yrittänyt järjestää aikani niin, että vapaa-aikaa päivässä on vain noin 2tuntia yö.
Mutta eipä tämäkään auta.
Työssäkin tämä niin ihana ja vittumaisin ihminen maailmassa tulee ajatuksiini.
Miten jotain ihmistä voi vihata ja rakastaa niin paljon?

Miten tämä voi olla niin vaikee? Toivon, että tämä vuoristorata häviää pian ja mahdollisimman pian....

Huomenna uusi päivä ja samat ajatukset mukana...

Lue lisää

Rakkaus on ihmeellistä, niin monella tavalla. Maailman mahtavin ja maailman vittumaisin asia.

Viime viikolla oli todella huonoja päiviä, itkin sisääni surua jota en halunnut näyttää ulos. Minulla oli ihan hillitön ikävä häntä, meitä. Ihan hillitön. Näin vajaa viikko sitten unta, olin exappilassa, nainen ei ollut siellä. Exän sukulaisia oli paikka täynnä ja tiesin heidän tietävän meidän eronneen. Lähdin sieltä keskustaan, ostamaan jotain. Tiesin törmääväni häneen, mahassa kouristi, sydän takoi. Näin hänet, kauneimman naisen maailmassa! Huomattuaan minut, tuli luokseni ja hymyili. Kertoi miten ikävä on ollut minua, pyysi olemaan yötä heillä. Sitten hän lähti, suuteli minua kuitenkin vielä kädelle..?? Sen jälkeen en muista siitä unesta mitään.

Tällä hetkellä fiilkset aika maassa. Kai nyt on tämä itsesäälin vaihe alkanut. Minusta tuntuu, etten kelpaa enää kenellekään toiselle. Minun exäni oli oikeasti todella kaunis, unelmatypy näin miesten kesken ;) Myös sisäisesti, kun sisintä suojaavan kuoren alle pääsin näkemään. Ei minua enää kukaan halua, olen vain tavallinen talliainen. Tylsä, kohta kolmekymppinen, harrastuksena keskivartalon kasvattaminen ja piereskely. Tykkään oluesta ja päihtymisestä. Jääkiekon MM- ja olympiakisoista. Suomalaisesta hevistä, saunasta ja metsästä. Joskus saatan pelata veljen x-box360 vaikka yön läpi. Pesen kyllä käteni vessan jälkeen. Tissit ja pylly on kivoja juttuja, naisten siis! Tissit!! Jep, perusjunttisaamatontyhmärumamies. Ihmekkään et nainen lähti.. V...un urpo!!

No, kai nää eri vaiheet vaan pitää käydä läpi, mut olis jo kiva, kun suru oikeasti hellittäisi.

oppilas81m kirjoitti:

Rakkaus on ihmeellistä, niin monella tavalla. Maailman mahtavin ja maailman vittumaisin asia.

Viime viikolla oli todella huonoja päiviä, itkin sisääni surua jota en halunnut näyttää ulos. Minulla oli ihan hillitön ikävä häntä, meitä. Ihan hillitön. Näin vajaa viikko sitten unta, olin exappilassa, nainen ei ollut siellä. Exän sukulaisia oli paikka täynnä ja tiesin heidän tietävän meidän eronneen. Lähdin sieltä keskustaan, ostamaan jotain. Tiesin törmääväni häneen, mahassa kouristi, sydän takoi. Näin hänet, kauneimman naisen maailmassa! Huomattuaan minut, tuli luokseni ja hymyili. Kertoi miten ikävä on ollut minua, pyysi olemaan yötä heillä. Sitten hän lähti, suuteli minua kuitenkin vielä kädelle..?? Sen jälkeen en muista siitä unesta mitään.

Tällä hetkellä fiilkset aika maassa. Kai nyt on tämä itsesäälin vaihe alkanut. Minusta tuntuu, etten kelpaa enää kenellekään toiselle. Minun exäni oli oikeasti todella kaunis, unelmatypy näin miesten kesken ;) Myös sisäisesti, kun sisintä suojaavan kuoren alle pääsin näkemään. Ei minua enää kukaan halua, olen vain tavallinen talliainen. Tylsä, kohta kolmekymppinen, harrastuksena keskivartalon kasvattaminen ja piereskely. Tykkään oluesta ja päihtymisestä. Jääkiekon MM- ja olympiakisoista. Suomalaisesta hevistä, saunasta ja metsästä. Joskus saatan pelata veljen x-box360 vaikka yön läpi. Pesen kyllä käteni vessan jälkeen. Tissit ja pylly on kivoja juttuja, naisten siis! Tissit!! Jep, perusjunttisaamatontyhmärumamies. Ihmekkään et nainen lähti.. V...un urpo!!

No, kai nää eri vaiheet vaan pitää käydä läpi, mut olis jo kiva, kun suru oikeasti hellittäisi.

Lue lisää

Ei se suru niin vaan hellitä, ei perhana vieköön. Miksi, miksi ihmeessä ihmisen sydämen täytyy särkyä??? En vaan ymmärrä sitä, en en en en.

Kuukausi reissun päällä takana. Paljon kokemuksia, uusia ihmisiä, paikkoja, tilanteita.. Paljon tekemistä. Silloin kaikki on hyvin, tai uskottelen itselleni niin. Suru ja tuska jossain kaukana poissa. Mutta odotas, pysähdyppä hetkeksi.. Siellä se on edelleen. Minun rakasta sydäntäni riepotteleva ja repivä suru, ikävä ja kaipuu.. Miksi et jo vaan lähde pois?!? Minun on edelleen ikävä sinua, ihmistä, joka teit minusta onnellisen! En tiedä, ehkä olen jo unohtanut eromme syyn, tai en halua sitä muistaa. Haluan entiseen takaisin, HALUAN!!

Kaipaan niin kovasti naisen lämpöä, minulle tarkoitettuja hymyjä, silityksiä, hellyyttä ja ymmärtämistä. Ihmistä jolle puhua ilman sanoja, toisen kädestä pitämistä ja pientä nipistämistä pyllystä :) Halauksia, aamusuukkoa (ennen hampaitten pesua, täytyy pidättää hengitystä), saunomista yhdessä, hetkiä yöllä kun en saa unta ja katselen sinun untasi..

Voisiko joku kertoa miten kauan tämä kestää, vuodet, kuukaudet, päivät ja tunnit. Ihan minuutilleen ei tartte sanoa. Milloin olo hellittää, milloin tulee uusi rakkaus, mitä minun pitää oppia, mitä minun pitää tehdä?!?!?! Kun en vaan halua olla yksin, en. Shit.

oppilas81m kirjoitti:

Ei se suru niin vaan hellitä, ei perhana vieköön. Miksi, miksi ihmeessä ihmisen sydämen täytyy särkyä??? En vaan ymmärrä sitä, en en en en.

Kuukausi reissun päällä takana. Paljon kokemuksia, uusia ihmisiä, paikkoja, tilanteita.. Paljon tekemistä. Silloin kaikki on hyvin, tai uskottelen itselleni niin. Suru ja tuska jossain kaukana poissa. Mutta odotas, pysähdyppä hetkeksi.. Siellä se on edelleen. Minun rakasta sydäntäni riepotteleva ja repivä suru, ikävä ja kaipuu.. Miksi et jo vaan lähde pois?!? Minun on edelleen ikävä sinua, ihmistä, joka teit minusta onnellisen! En tiedä, ehkä olen jo unohtanut eromme syyn, tai en halua sitä muistaa. Haluan entiseen takaisin, HALUAN!!

Kaipaan niin kovasti naisen lämpöä, minulle tarkoitettuja hymyjä, silityksiä, hellyyttä ja ymmärtämistä. Ihmistä jolle puhua ilman sanoja, toisen kädestä pitämistä ja pientä nipistämistä pyllystä :) Halauksia, aamusuukkoa (ennen hampaitten pesua, täytyy pidättää hengitystä), saunomista yhdessä, hetkiä yöllä kun en saa unta ja katselen sinun untasi..

Voisiko joku kertoa miten kauan tämä kestää, vuodet, kuukaudet, päivät ja tunnit. Ihan minuutilleen ei tartte sanoa. Milloin olo hellittää, milloin tulee uusi rakkaus, mitä minun pitää oppia, mitä minun pitää tehdä?!?!?! Kun en vaan halua olla yksin, en. Shit.

Lue lisää

Minulla meni ensimmäisellä kerralla kolme vuotta siihen, että pahin kipu taittui.

Nyt on toisesta kerrasta kolmas vuosi juuri alkanut. Viinaa, bentsoja, pari uutta suhdetta, kirjoittamista...

Ei tähän ainakaan totu

oppilas81m kirjoitti:

Ei se suru niin vaan hellitä, ei perhana vieköön. Miksi, miksi ihmeessä ihmisen sydämen täytyy särkyä??? En vaan ymmärrä sitä, en en en en.

Kuukausi reissun päällä takana. Paljon kokemuksia, uusia ihmisiä, paikkoja, tilanteita.. Paljon tekemistä. Silloin kaikki on hyvin, tai uskottelen itselleni niin. Suru ja tuska jossain kaukana poissa. Mutta odotas, pysähdyppä hetkeksi.. Siellä se on edelleen. Minun rakasta sydäntäni riepotteleva ja repivä suru, ikävä ja kaipuu.. Miksi et jo vaan lähde pois?!? Minun on edelleen ikävä sinua, ihmistä, joka teit minusta onnellisen! En tiedä, ehkä olen jo unohtanut eromme syyn, tai en halua sitä muistaa. Haluan entiseen takaisin, HALUAN!!

Kaipaan niin kovasti naisen lämpöä, minulle tarkoitettuja hymyjä, silityksiä, hellyyttä ja ymmärtämistä. Ihmistä jolle puhua ilman sanoja, toisen kädestä pitämistä ja pientä nipistämistä pyllystä :) Halauksia, aamusuukkoa (ennen hampaitten pesua, täytyy pidättää hengitystä), saunomista yhdessä, hetkiä yöllä kun en saa unta ja katselen sinun untasi..

Voisiko joku kertoa miten kauan tämä kestää, vuodet, kuukaudet, päivät ja tunnit. Ihan minuutilleen ei tartte sanoa. Milloin olo hellittää, milloin tulee uusi rakkaus, mitä minun pitää oppia, mitä minun pitää tehdä?!?!?! Kun en vaan halua olla yksin, en. Shit.

Lue lisää

eronnut tyttö... Ihana lukea miehen kirjoittamia ajatuksia, on tunne siitä että ehkä omakin rakkaani ajattelee minusta hyvää vielä, vaikkei se mihinkään johda... Tänään pyysit minua viereesi, enää en siihen suostu. Niin ihanalta kuin se tuntuukin, tiedän aikaisemmasta kuinka se repii: tieto ettemme ole yhdessä kuin yön ja milloin tahansa saatat nauraa kuinka toisen kanssa olet sellaisen viettänyt. Nyt olen vain syli muiden joukossa... Minä en siihen pystyisi, en pitkään aikaan... En enää sinun kanssa, vääntäisit veistä haavassa.. MIKSI ihmisen pitää rakastaa niin että joka solu huutaa?? :(

oppilas81m kirjoitti:

Ei se suru niin vaan hellitä, ei perhana vieköön. Miksi, miksi ihmeessä ihmisen sydämen täytyy särkyä??? En vaan ymmärrä sitä, en en en en.

Kuukausi reissun päällä takana. Paljon kokemuksia, uusia ihmisiä, paikkoja, tilanteita.. Paljon tekemistä. Silloin kaikki on hyvin, tai uskottelen itselleni niin. Suru ja tuska jossain kaukana poissa. Mutta odotas, pysähdyppä hetkeksi.. Siellä se on edelleen. Minun rakasta sydäntäni riepotteleva ja repivä suru, ikävä ja kaipuu.. Miksi et jo vaan lähde pois?!? Minun on edelleen ikävä sinua, ihmistä, joka teit minusta onnellisen! En tiedä, ehkä olen jo unohtanut eromme syyn, tai en halua sitä muistaa. Haluan entiseen takaisin, HALUAN!!

Kaipaan niin kovasti naisen lämpöä, minulle tarkoitettuja hymyjä, silityksiä, hellyyttä ja ymmärtämistä. Ihmistä jolle puhua ilman sanoja, toisen kädestä pitämistä ja pientä nipistämistä pyllystä :) Halauksia, aamusuukkoa (ennen hampaitten pesua, täytyy pidättää hengitystä), saunomista yhdessä, hetkiä yöllä kun en saa unta ja katselen sinun untasi..

Voisiko joku kertoa miten kauan tämä kestää, vuodet, kuukaudet, päivät ja tunnit. Ihan minuutilleen ei tartte sanoa. Milloin olo hellittää, milloin tulee uusi rakkaus, mitä minun pitää oppia, mitä minun pitää tehdä?!?!?! Kun en vaan halua olla yksin, en. Shit.

Lue lisää

lohduttaa sinua oikein sanoin. Tiedän hyvin miltä tuo tuntuu. Minä palasin kyllä yhteen
hänen kanssaan puolen vuoden eron jälkeen. Juuri kun olin alkanut ajatella että ok,
se mikä ei tapa se vahvistaa hän otti yhteyttä ja halusi jatkaa. Myöhemmin hän vain sanoi että tajusi olleensa ihan hullu! Olemme nyt naimisissa ja meillä on lapsia jne.. Vaikka rakastan häntä, en ole varma teinkö sittenkään oikean päätöksen. Olen saanut kärsiä hänen ailahtelevasta luonteestaan enemmän kuin kukaan toinen olisi suostunut kärsimään.
Mutta tuon eron hetken tuska palasi mieleeni kuin luin kirjoituksesi. Tuntui kuin mikään
eikä missään ei lohduttaisi. Tunsin itseni pieneksi lohduttomaksi lapseksi. Sitten päätin etten enää pelkää surua vaan suren rauhassa. Uppouduin työhön. Nukuin vapaa-ajat. Annoin surun ja tuskan
tulla. Eräänä päivänä huomasin että ei enää jaksa tuskailla, ei sitä loputtomiin jaksa kukaan!
Aloin tuntea itseni todella vahvaksi ja ajattelin että jos tästä selviän niin selviän mistä vaan.
Katsoin peiliin ja sanoin itsellen: Hyvä sinä pieni vahva nainen, olen ylpeä sinusta!
Kuulostaa hullulta, mutta se auttoi! Ja sitten hän tuli...melkein tuntui kuin olisin pettänyt itseni
kun palasin yhteen hänen kanssaan. Jos olisi tiennyt miten joudun itkemään, olisin juossut
karkuun. Mutta olin niin rakastunut. Hän oli komeimpia miehiä mitä olin tavannut ja osasi
vedota tunteisiini. Kaiken sen menettämisen pelon jälkeenhän se tuntui taivaalliselta.
Mutta.. haluan vain muistuttaa että joskus on parempi kokea yksi kova myrsky kuin että
jäisit myrskynsimään loppuiäksi. Vaikka sanotaanhan että; kaikki se kestää..jne..

Myrskyisä onni kirjoitti:

lohduttaa sinua oikein sanoin. Tiedän hyvin miltä tuo tuntuu. Minä palasin kyllä yhteen
hänen kanssaan puolen vuoden eron jälkeen. Juuri kun olin alkanut ajatella että ok,
se mikä ei tapa se vahvistaa hän otti yhteyttä ja halusi jatkaa. Myöhemmin hän vain sanoi että tajusi olleensa ihan hullu! Olemme nyt naimisissa ja meillä on lapsia jne.. Vaikka rakastan häntä, en ole varma teinkö sittenkään oikean päätöksen. Olen saanut kärsiä hänen ailahtelevasta luonteestaan enemmän kuin kukaan toinen olisi suostunut kärsimään.
Mutta tuon eron hetken tuska palasi mieleeni kuin luin kirjoituksesi. Tuntui kuin mikään
eikä missään ei lohduttaisi. Tunsin itseni pieneksi lohduttomaksi lapseksi. Sitten päätin etten enää pelkää surua vaan suren rauhassa. Uppouduin työhön. Nukuin vapaa-ajat. Annoin surun ja tuskan
tulla. Eräänä päivänä huomasin että ei enää jaksa tuskailla, ei sitä loputtomiin jaksa kukaan!
Aloin tuntea itseni todella vahvaksi ja ajattelin että jos tästä selviän niin selviän mistä vaan.
Katsoin peiliin ja sanoin itsellen: Hyvä sinä pieni vahva nainen, olen ylpeä sinusta!
Kuulostaa hullulta, mutta se auttoi! Ja sitten hän tuli...melkein tuntui kuin olisin pettänyt itseni
kun palasin yhteen hänen kanssaan. Jos olisi tiennyt miten joudun itkemään, olisin juossut
karkuun. Mutta olin niin rakastunut. Hän oli komeimpia miehiä mitä olin tavannut ja osasi
vedota tunteisiini. Kaiken sen menettämisen pelon jälkeenhän se tuntui taivaalliselta.
Mutta.. haluan vain muistuttaa että joskus on parempi kokea yksi kova myrsky kuin että
jäisit myrskynsimään loppuiäksi. Vaikka sanotaanhan että; kaikki se kestää..jne..

Lue lisää

Kiitos paljon sanoista, kyllä ne lohduttaa ja auttaa. Tiedän sen, sisälläni jossain, yksin on opeteltava olemaan.. Oppia viihtymään itseni kanssa, ammentaa sieltä se turva ja rauha, levollisuus. Mutta piru vie, helppoa se ei ole. Suru kuuluu elämään, niin kuin onnikin. Mutta surua ei kaipaa, onnea kylläkin.

Olen välillä niin helvetin vihainen hänelle, kiroilen hänet mielessäni, puren hammasta yhteen ja haistatan pitkät.. mutta, silti, ikävä jäytää. Menee ihon alle, luihin ja iskee viiltävänä kipuna. Sitten se helpottaa, enkä oikein loppujen lopuksi tiedä, miksi näitä vihan tunteita tulee?!? T'ämäkin on luultavasti tietty vaihe, mikä erotessa tulee. Ehkäpä viha puhdistaa sydäntäni, polttaa vanhat karstat pois, tuo tilaa uudelle.

Mutta kun en itse halunnut erota. Halusin jatkaa, yrittää ja tehdä töitä meidän eteen. Olin valmis (luulin ainakin niin) vihdoinkin sitoutumaan. Ehkäpä juuri siksi vihoittelen tällä hetkellä hänelle. Rakensin sisälläni meille kotia, juuria joita minulla ei ole ikinä ollut. Uskalsin lopulta alkaa siihen, olin varma meistä. Jep, siksi minua vihastuttaa. Perhana!

Haluan sisälleni rauhan, tyyneyden ja onnen. Siitä en ole enää varma, toisiko paluumme yhteen sitä minulle. Rakastan häntä yhä, siitä ei pääse mihinkään. Hitto vieköön. Olisinko tarpeeksi vahva nyt jos hän ehdottaisi paluuta yhteen? En tiedä, luultavasti en. Olenko sitä puolen vuoden kuluttua? En tiedä vielä. En tunne omaa sydäntäni tarpeeksi hyvin, en tunne omaa sisintäni tarpeeksi hyvin. Siksi turvautuminen toiseen on ehkä liiankin helppo ratkaisu. Mutta miksi helvetin perhanassa tästä kaikesta on tehty niin pirun VAIKEAA?!?!?!?

Noh, matka jatkukoon :)

Kiitos kaikille teille jotka olette tähän kirjoittaneet, niin kovin tuttuja tunteita ovat kaikki mitä tässä on tullut esille. Itse menetin n. puoli vuotta sitten elämäni rakkauden, eikä tuska tunnu hellittävän vieläkään. Seurustelu kesti n. 2,5 vuotta, ja päättyi pääosin omaan suunnattomaan tyhmyyteeni ja siksi onkin niin kovin vaikea sulattaa. Tein heti alkuun pari erittäin perustavaa laatua olevaa virhettä, joita tosin sain monta mahdollisuutta korjata, mutta sitten miksi, kertokaapa viisaat, miksi tein samat virheet uudestaan?
Vasta nyt kun on mennyt jo kauemmin olen alkanut nähdä kokonaiskuvan, en itse olisi jaksanut itseäni niinkään kauan, tämä tyttö jaksoi, mutta jossainhan se raja toki tuli sitten vastaan. Tuntuu että oikein työnsin hänet pois luotani vaikka rakastin häntä, pelkäsin vaan sitoutua, ja nytkään en pelkää olla yksin, mutta kun se ei olekaan se ongelma, vaan se, että tiedän nyt mitä olen tehnyt väärin ja haluaisin korjata kaiken, mutta siihen ei ole enää mahdollisuutta. En usko että kukaan voi niin suuressa määrin minua rakastaa, ja silti piti mennä itse tuhoamaan se tunne, tämän kanssa on nyt elettävä ilmeisesti loppuelämäni, olen tämän kaiken hänelle kertonut, mutta mitään vastausta en ole saanut, hän ei halua olla tekemisissä. En tiedä yhtään mitä tehdä, elämä soljuu toistaiseksi jotenkuten eteenpäin, mutta kaikki tuntuu vaan harmaalta, mikään ei innosta.

Särjetyt unelmat 85M kirjoitti:

Kiitos kaikille teille jotka olette tähän kirjoittaneet, niin kovin tuttuja tunteita ovat kaikki mitä tässä on tullut esille. Itse menetin n. puoli vuotta sitten elämäni rakkauden, eikä tuska tunnu hellittävän vieläkään. Seurustelu kesti n. 2,5 vuotta, ja päättyi pääosin omaan suunnattomaan tyhmyyteeni ja siksi onkin niin kovin vaikea sulattaa. Tein heti alkuun pari erittäin perustavaa laatua olevaa virhettä, joita tosin sain monta mahdollisuutta korjata, mutta sitten miksi, kertokaapa viisaat, miksi tein samat virheet uudestaan?
Vasta nyt kun on mennyt jo kauemmin olen alkanut nähdä kokonaiskuvan, en itse olisi jaksanut itseäni niinkään kauan, tämä tyttö jaksoi, mutta jossainhan se raja toki tuli sitten vastaan. Tuntuu että oikein työnsin hänet pois luotani vaikka rakastin häntä, pelkäsin vaan sitoutua, ja nytkään en pelkää olla yksin, mutta kun se ei olekaan se ongelma, vaan se, että tiedän nyt mitä olen tehnyt väärin ja haluaisin korjata kaiken, mutta siihen ei ole enää mahdollisuutta. En usko että kukaan voi niin suuressa määrin minua rakastaa, ja silti piti mennä itse tuhoamaan se tunne, tämän kanssa on nyt elettävä ilmeisesti loppuelämäni, olen tämän kaiken hänelle kertonut, mutta mitään vastausta en ole saanut, hän ei halua olla tekemisissä. En tiedä yhtään mitä tehdä, elämä soljuu toistaiseksi jotenkuten eteenpäin, mutta kaikki tuntuu vaan harmaalta, mikään ei innosta.

Lue lisää

Tuossa viime lauantaina, olin ihan normaalisti ystäväni kanssa ulkona kun yhtäkkiä tulee tekstiviesti. "En halua jatkaa enää, en jaksa". Samantien oli tunne kuin sydämeen olisi lyöty puukolla 50x ja nostettu pöydälle ja fileerattu samalla. Tuska on aivan kauhea, eikä muuta kuin pahene. Soitin hänelle seuraavana päivänä ja olin murtua äänen kuultua, en murtunut puhelimeen mutta vasta puhelun jälkeen. Jos voisin mitenkään muuttaa mitään haluaisin hänet takaisin, hinnalla millä hyvänsä. Kaipuu on kova ja leka hakkaa sydäntä kovempaa ja kovempaa mitä enemmän olen ollut erossa.

Toivon että voin korjata tämän suhteen vielä, sovittiin tapaaminen Torstaiksi.
Ikävä on kova... ikävä on kova

Fileerattu sydän kirjoitti:

Tuossa viime lauantaina, olin ihan normaalisti ystäväni kanssa ulkona kun yhtäkkiä tulee tekstiviesti. "En halua jatkaa enää, en jaksa". Samantien oli tunne kuin sydämeen olisi lyöty puukolla 50x ja nostettu pöydälle ja fileerattu samalla. Tuska on aivan kauhea, eikä muuta kuin pahene. Soitin hänelle seuraavana päivänä ja olin murtua äänen kuultua, en murtunut puhelimeen mutta vasta puhelun jälkeen. Jos voisin mitenkään muuttaa mitään haluaisin hänet takaisin, hinnalla millä hyvänsä. Kaipuu on kova ja leka hakkaa sydäntä kovempaa ja kovempaa mitä enemmän olen ollut erossa.

Toivon että voin korjata tämän suhteen vielä, sovittiin tapaaminen Torstaiksi.
Ikävä on kova... ikävä on kova

Lue lisää

Se on kyllä kans yks näistä elämän isoista mysteereistä, virheensä huomaa vasta kun on niiden takia menettänyt jotain todella tärkeää.. Perhana, se on kyllä paska fiilis, kun tietää, ettei silti voi tehdä asialle enää mitään. Lievästi sanottuna sillo harmittaa :) Oppimisen paikkoja. Niitähän ne on. Mutta kun oppiminen ei oo aina kovin kivaa.

Toivottavasti Fileeratun sydämen asiat on kunnossa, tekstarilla ja puhelinsoitolla eroaminen on suoraan sanottuna hanurista. Ehkäpä saitte puhuttua tapaamisessanne asiat puhki ja poikki. Toivottavasti. Puhuminen auttaa aina.

Minä se sitten menin äsken ettimään löytäisinkö koneelta tai netista vielä kuvia exästä.. Miksi, perhanan ääliö, miksi se piti tehdä?!?!? Hitto, minun on edelleen sitä naista ikävä. Iso sellainen. Aika ahdistavaa, kun tietää ettei sille mahda mitään. Pitäisi antaa vaan ajan hoitaa tehtävänsä, ihan paskaa. Kun se pitäs mennä niin, että minulla pitäs olla nyt heti hyvä olo. Ei ajan kuluessa, kun just nyt!!!! Minä en tykkää tästä, en yhtään. Suru sitä ja suru tätä, aika auttaa ja elämä opettaa ja plaaa plaaa plaa!! Haluan sydämeni ehjäksi, NYT!!!! Enkä vittu joskus kuukausien tai vuosien päästä. Ja tällä nimenomaisella hetkellä, juuri nyt, haluaisin sinut, rakkaani takaisin. Iso mies itkee taas, hostellihuoneessa. Kaukana kotoa (itse asiassa eihän minulle ole kotia, enää). Eikä täältä saa edes kunnon kahvia, jonka sekaan kyynelet vois sekottaa.. Kaipaan suomen viileyttä, se on kovin puhdistavaa, raikasta. Tyydyn instantkahviin ja trooppiseen 30 kosteaan lämpöön.

Kummasti noissa viesteissä on tuttuja piirteitä omista tuntemuksista, joita on käyty vaihtelevasti pitkin kuluvaa vuotta... välillä helpottaen ja välillä taas hankalampia hetkiä. Toki noina helpompina hetkinä on siihen vaikuttanut mukavat hetket ja hetkellinen toive yhteen palaamisesta yhteisten mukavien hetkien myötä... mutta sitten on taas jonkun toisen syli kelvannut paremmin.

Viime vuoden syksyllä muutin koko elämäni lähes täydellisen naisen takia ja lähdin toiselle puolelle maata (etelä-suomeen) monen vuoden tuntemisen ja varsin tiiviisti yhdessä vietetyn puolen vuoden jälkeen. Kai tuota muuttopäätöstä helpotti sekin että hänen seurassa pystyin olemaan normaali ja jopa puhumaankin kun se ei läheskään kaikkien kanssa onnistu. Yhteistä aikaa ja öitä tuli useita, joulun ja uuden vuoden juhlimisetkin meni yhdessä, mutta sitten hänen kavereiden kanssa ulkona vietettämän yön jälkeen kaikki muuttui kuin seinään...
Pikkuhiljaa sitten selvisi että tuolla reissulla oli tullut vastana joku jonka kansa oli myöhemmin viestitelty ja tapailtu... ja sitten oltiinkin jo yhdessä. Oma maailma tottakai romahti kun matto vedettiin alta... talvi olikin sitten pitkä ja synkkä. Kertaalleen jopa näinkin ko parin tuona aikana ja miehen nähdessäni jotenkin arvasin ettei "onni" kestä. Niihän siinä sitten kävikin että mies petti ja saman tien kelpasin lohduttavaksi olkapääksi ja kainaloksi kuten olin jo monen vuoden ajan aikaisemminkin kelvannut vaikka asuttiin kaukana toisistamme. Jopa pieniä suunnitelmia tulevalle kesälle ehdittiin suorittaa, tästähän taitaisi tulla viel edellistä parempi kun välimatka ei ollut esteenä...

Kuinka väärässä tuli taas oltuakaan kun yhteinen ystävä esitteli naisen eronneelle miehelle, joka rikkaana pystyi tottaki viemään helposti jalat alta, hyvänä apuna vielä pari lasta siihen. Ja sitten olikin jo helvetinmoinen kiire muuttaa yhteen... ja myöhemmin kesällä erota kun kaikki ei ollutkaan niinkuin piti.
"Unelmamies" osoittautui tdelliseksi kusipääksi, jopa omien kaveriensakin suun kautta... JA itsekin sain sitten siitä haukkumisen kautta oman osani kun eihän naisella saa miespuolisia ystäviä (hieman tuntui että saisiko olla ollenkaan omia ystäviä). Oma epäilys haukkumisen syystä oli se ettei mies itse ollut uskollinen ja siksi epäili toista osapuolta samasta... Ei olis ensimmäinen kerta kun toista syytellään siitä mitä itse tekee.

Tottakai ystävänä (ja itse edelleen halusin olla enemmänkin) autoin kaikessa mahdollisessa, kuten asunnon etsinnässä ja muutossa... seuranakin olin aina kun omilta kiireiltäni ehdin eli aika paljon 2-3 kuukauden ajan. Mutta kummasti vaan tämä kusipää kiinnosti yhä, kun kaikki eron syyt oli vain "väärin käsitystä kun kaikki tapahtui niin nopeasti" ja siellä muutaman kuukauden tauon jälkeen haluttiin viettää öitä vaikka sitten kaikkina aikoina ei ystäväni saakaan olla paikalla. Miksihän?


Pari viikkoa sitten eräässä tapahtumassa iski sitten tuon yhteen paluun myötä valtava ahdistus kun oli yksi viime syksyltä varsin hyvin mieleen jäänyt ja mukava tilaisuus kun jouluaika täällä avattiin... Tällä kertaa oltiinkin yksin tuhansien outojen ihmisten ympäröimänä eikä elämän suurimman rakkauden kanssa toisiimme kietoutuneina seuraamassa.

Ehkä noista omista todella vahvoista tunteista johtuen haluan säilyttää ystävyyden ja tilaisuuden tullen antaa hänelle mahdollisuuden viedä sydämeni uudelleen sillä en usko että tuo nykyinenkään olotila jatkuu loputtomiin. Ja toivottavasti samalla saan hänet ymmärtämään kuinka tärkeä hän on minulle (ja selvästi tunen on molemminpuolinen), enkä enää olekaan vain leikkikalu joka otetaan käyttöön omina hankalina aikoina ja sitten laitetaan takaisin odottamaan uutta käyttöä. A
inakin oman historian perusteelle tuo tuleva vuosi olisi taas kuluvaa valoisampi... Toivotaan että näin todella onkin.

Hitto, tiiättekö.. darrat on kaikkein pahimpia olotiloja särkyneelle sydämelle.. Ikävä ja entisen elon kaipuu iskee aika kovalla kädellä.

Kävin Filippiineillä Siquijoir nimisellä saarella paikallisen "parantajan" (faith healer) luona ja kysyin lääkettä särkyneeseen sydämeen. Ekaks parantaja sano, ettei ole mahdollista että nainen on voinu jättää minut :D Ja toiseks, särkyneeseen sydämeen paras lääke parantajanaisen mielestä on on uus kumppani :D Ei ole kuulema olemassa mitään poppakonsteja tai lääkkeitä tähän "tautiin"..

Paras erobiisi mun mielestä: Mokoma - poltetun maan taktiikka
http://www.youtube.com/watch?v=mYIVpbFP1a0

oppilas81m kirjoitti:

Hitto, tiiättekö.. darrat on kaikkein pahimpia olotiloja särkyneelle sydämelle.. Ikävä ja entisen elon kaipuu iskee aika kovalla kädellä.

Kävin Filippiineillä Siquijoir nimisellä saarella paikallisen "parantajan" (faith healer) luona ja kysyin lääkettä särkyneeseen sydämeen. Ekaks parantaja sano, ettei ole mahdollista että nainen on voinu jättää minut :D Ja toiseks, särkyneeseen sydämeen paras lääke parantajanaisen mielestä on on uus kumppani :D Ei ole kuulema olemassa mitään poppakonsteja tai lääkkeitä tähän "tautiin"..

Paras erobiisi mun mielestä: Mokoma - poltetun maan taktiikka
http://www.youtube.com/watch?v=mYIVpbFP1a0

Lue lisää

Viina: tehokas ja nopeavaikutteinen. Mutta sivuvaikutukset pahoja

Bentsot: helpottavat oireita (ahdistus ja pakkomielteiset ajatukset), mutta eivät auta itse tautiin

Unilääkkeet: sama juttu, auttavat vain yhteen oireeseen - mutta hyvä sekin, niin pahoja ne yöt on joskus...

Uusi suhde/suhteet: "uusi p***** pyyhkii vanhan mielestä" - maistuu vaan niin helvetisti lääkkeeltä

Työ/harrastukset: tauti ei kieltämällä parane

Aika: parantaa, mutta miksi on niin helvetin hidasvaikutteinen?

Mitä vielä voisi kokeila?

Uusia fiiliksiä tänään ja eilen.. hmm..

Ikävä ei kohdistunut entiseen naiseen, tai entiseen elämään. Tai ei se oikestaan ollut edes ikävää, se oli sellainen hento toive, pehmeä häive jostain mikä on vielä tulossa!

"Hän selin minuun, sohvalla
hiukset pitkinä, raikkaina
iholla pisaroita
tuoksuu kauniilta

Aavistaen
nojaa hennosti
kohti kosketustani
jolla on
merkitys"

Tuollainen, en tiedä miten sen muuten oisin tuonut esiin. Mutta ihan pienen pieniä odotuksen kuplia nousi jostain sisältä. Tänään on ollut hyvä päivä. Nämä hetket ja tunteet täytyy tallettaa, jospa niillä jaksaa eteen päin taas!!

Hymyilkää toisillenne!!!

oppilas81m kirjoitti:

Uusia fiiliksiä tänään ja eilen.. hmm..

Ikävä ei kohdistunut entiseen naiseen, tai entiseen elämään. Tai ei se oikestaan ollut edes ikävää, se oli sellainen hento toive, pehmeä häive jostain mikä on vielä tulossa!

"Hän selin minuun, sohvalla
hiukset pitkinä, raikkaina
iholla pisaroita
tuoksuu kauniilta

Aavistaen
nojaa hennosti
kohti kosketustani
jolla on
merkitys"

Tuollainen, en tiedä miten sen muuten oisin tuonut esiin. Mutta ihan pienen pieniä odotuksen kuplia nousi jostain sisältä. Tänään on ollut hyvä päivä. Nämä hetket ja tunteet täytyy tallettaa, jospa niillä jaksaa eteen päin taas!!

Hymyilkää toisillenne!!!

Lue lisää

Kiitos Oppilas.

Itse olen kokenut elämäni paskimman viikon. Nopeasti rakastuin ja yhtä nopeasti kaikki mureni käsiin ylitse pääsemättömän esteen yli. Kaikki tämä tapahtui alle 2kk, kun vielä kaiken pitäisi olla alkuhuumaa ja rakkautta. Sen takia se sattuukin, kun tunteet on tukahdutettava järjen tieltä. En tiedä miten pystyn. Paskana olen!

Luin koko viesti ketjun ja keräsin fiiliksiä ylös. Jokaisessa viestissä aivan samat fiilikset, kuin mulla. Samaistun 100% ja tää antaa mulle paljon voimaa, että en ole yksin. Haluan olla avoin ja laittaa kaikki kortit pöytään viimeisen kerran. Näytänkö kokamani kirjoitukset fiiliksistäni vai piilotanko ne kansioon?

Tsemppiä sulle ja kaikille muille särkyneille sydämille !!

ensikertalainen1 kirjoitti:

Kiitos Oppilas.

Itse olen kokenut elämäni paskimman viikon. Nopeasti rakastuin ja yhtä nopeasti kaikki mureni käsiin ylitse pääsemättömän esteen yli. Kaikki tämä tapahtui alle 2kk, kun vielä kaiken pitäisi olla alkuhuumaa ja rakkautta. Sen takia se sattuukin, kun tunteet on tukahdutettava järjen tieltä. En tiedä miten pystyn. Paskana olen!

Luin koko viesti ketjun ja keräsin fiiliksiä ylös. Jokaisessa viestissä aivan samat fiilikset, kuin mulla. Samaistun 100% ja tää antaa mulle paljon voimaa, että en ole yksin. Haluan olla avoin ja laittaa kaikki kortit pöytään viimeisen kerran. Näytänkö kokamani kirjoitukset fiiliksistäni vai piilotanko ne kansioon?

Tsemppiä sulle ja kaikille muille särkyneille sydämille !!

Lue lisää

Ensikartalaiselle: En tiedä mikä tilanne siellä on nyt menossa, mutta kannatan avoimuutta! Ja hienoa, että tästä ketjusta on ollut sinullekin apua. Itse olen huomannut alkutuskan jälkeen, etten todellakaan ole yksin näitten fiilisten kanssa. Muutkin kokevat niitä, en ole mitenkään erityinen sen suhteen :)

Yhä näen unia, joissa olen palaamassa tai palannut yhteen exäni kanssa. Mutta enää niissä unissa ei ole sitä samaa tunteitten paloa kuin aikaisemmin. Jotenkin ne on nyt enemmän neutraaleja, eikä aamullakaan ole tullut kahvikuppiin niiden takia itkettyä. Ikävöin häntä vieläkin, mutta vähemmän kuin aikaisemmin.

Se mitä kaipaan on hellyys ja toisen läsnäolo. Kosketus ja hymy, joka on vain ja ainoastaan minulle tarkoitettu!! Välillä tuntuu, että sisin meinaa revetä kun ei ole ketään jota silittää, koskettaa, helliä, kutittaa ja kiusata! Perhana,, en osaa sitä muuten sanoa (tämä tulee suoraan sydämestä): Antakaa minulle nainen, hymyilevä ja mielellään sellainen joka tykkää minusta. Kiitos! Lupaan hieroa hartioita.

oppilas81m kirjoitti:

Hitto, tiiättekö.. darrat on kaikkein pahimpia olotiloja särkyneelle sydämelle.. Ikävä ja entisen elon kaipuu iskee aika kovalla kädellä.

Kävin Filippiineillä Siquijoir nimisellä saarella paikallisen "parantajan" (faith healer) luona ja kysyin lääkettä särkyneeseen sydämeen. Ekaks parantaja sano, ettei ole mahdollista että nainen on voinu jättää minut :D Ja toiseks, särkyneeseen sydämeen paras lääke parantajanaisen mielestä on on uus kumppani :D Ei ole kuulema olemassa mitään poppakonsteja tai lääkkeitä tähän "tautiin"..

Paras erobiisi mun mielestä: Mokoma - poltetun maan taktiikka
http://www.youtube.com/watch?v=mYIVpbFP1a0

Lue lisää

Kommentoin yhtä kirjoitustasi syyskuun lopulla, nyt on pakko tarttua taas näppäimistöön. Aikaisemmin kun luin tekstejäsi, ajattelin, että olet onnekas kun saat lähteä reissuun pakoon sydänsuruja. Meni kuukausi ja elämä heitteli myös minua, päädyin maailmalle ja mihinkäs muualle kuin Filippiineille. Ilmeisesti ihan samalle seudullekkin vielä. Täälläkö särkynyt sydän paranee? Ei ainakaan toistaiseksi.

Jäin koukkuun tekstehisi, oli pakko lukea kaikki. Osaat kirjoittaa hyvin!

Pakko itsekin koittaa purkaa kaikkea edes vähän ulos. Meidän juttu ei kestänyt kun puolisen vuotta. Sitten tulee päin naamaa sellasta tekstiä, että mä en vaan rakastunut suhun vaikka kuinka olisin halunnut. Ei sitä voi pakottaa, jotain puuttui, ei tiedä mitä, mutta jotain. Mitenkäs siihen itse reagoit kun ensimmäistä kertaa vuosiin on oikeesti ollut onnellinen ja rakastunut. Hirveä romahdus. Sitten tästä noin kuukauden päästä suostuin tapaamaan miehen. Vapaaehtoisesti, jopa itse ehdotin sitä, kun se oli koko ajan ilmaissut halukkuutensa näkemään, mä vaan halusin nähä oman reaktion, vieläkö on niin suunnaton ikävä. No olihan sitä.. ja kas kummaa, mies sanoikin katuvansa päätöstään, oli paljon stressiä, ei miettinyt kunnolla. Taidankin olla hänen elämänsä nainen, haluaisi vielä kokeilla, haluaa vain minut. Noh, mitäpä sitä rakastunut ihminen muuta tekisi kun lähtisi yrittämään. Jospa sittenkin... Sanoi juuri ne asiat mitä olin toivonut, tosin kieltänyt sen toivon ja kieltänyt itseäni ajattelmasta että mitä jos sittenkin? Sitten tapahtuu pahimman painajaisen jälkeen se kaunein uni. Se haluaakin mut!

Mutta.. kappas vaan.. samat möröt hiippaili kehiin.. Ei sittenkään ollut taaskaan ihan varma. Rakastaa jollain tapaa, mutta se ei ole itselleen tarpeeksi. Mitä hittoa?? Tuntee enemmän kun koskaan ketään kohtaan, mutta silti se ei riitä. Jotain puuttuu. Ei sitä epäilisi jos se olisi siinä. Niinkö se menee? Sen vaan maagisesti tietää jos se oikea seisoo edessä? Miten itsellä sitten pysty oleen sellanen olo että tuossa on juuri se mies, jonka minä haluan. Ehkä ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, mutta tämä on nyt minulle vihreintä mitä on. Ihanaa. Mutta ei sittenkään. Taas saavi kylmää vettä niskaan. Jumalauta, voi ihminen olla vihainen. Oon oikeesti tosi kiltti, kärsivällinen, siedän ilmeisesti liikaakin. Mutta nyt, se vihan määrä on ihan suunnaton. EI IHMISIÄ KOHDELLA NOIN!!! Ei ihmiselle, josta välittää, jota JOLLAIN TAVALLA rakastaa, tehdä noin. Aivan järkyttävää. Miten kukaan voi olla noin sekaisin? Ei tiedä mitä haluaa, vaikka kuinka nyt sanonut että en halua muita, haluan vain sinut. Teki ensimmäisellä kerralla elämänsä virheen, nyt sama tunne. Silti tekee niin. Se luottamus meni siinä. Sitä ei enää takaisin saa, vaikka kuinka tulis ruinaan niin enää en itseäni lähde tällä tavalla satuttamaan. Viimeksikin olin juuri pääsemässä elämään edes vähän kiinni, sitten pakka sekaisin. Nyt taas ylöslaisin. Miten voikin olla näin hyväuskoinen?

Miten mä tästä jatkan? Oon ihan palasina, muutakin stressiä tarpeeksi, vielä tämä. Tuntuu että oon ihan lopussa, enää ei vaan jaksa. Elimistö reagoi, psyykkinen paha olo purkautuu fyysisinä oireina. Kuten aina muutenkin.. nyt vaan pahemmin kun kertoimet on suuremmat.

Kyllä mä tiedän että mä tulen selviämään. Sitten joskus. Siihen voi mennä vuosia. Miten mä selviän siitä alusta, pääsen takaisin kiinni arkeen? Miten mä enää koskaan voisin luottaa kehenkään mieheen? Miten uskaltaisin rakastua uudelleen? Ettei taas käy näin? Miten aina löydän miehiä, jotka vaan satuttaa? Eikö mulle oo olemassa oikeeta, enkö mä ansaitse kunnon miestä?? Mitä helvettiä tapahtui??

Tällä hetkellä en muistuta itseäni ollenkaan. Olen vihainen, kärttyinen, väsynyt. Niin suunnattoman väsynyt, mutta silti ei saa nukuttua. Mihin se hyväntuulinen ilopilleri katosi, se joka löysi kaikesta jotain positiivista? Tässäkö positiivista on se, että nytpähän tiedän olla toivomatta. Sitä toivoa ei enää ole, ei tarvii enää unelmoida, että josko sittenkin. Vihanko kanssa sitä jatkaa eteenpäin, repäisee itsensä irti? En mä halua katkeroitua ja olla koko maailmalle vihanen. Mä haluan että mulla on hyvä olo, että en olis koko ajan kipeenä, että voisin liikkua ja saada taas sen kropan joka joskus oli. Mä haluan olla ONNELLINEN. Miten naamakirjan kanssa? Haluan seurailla, mitä se tekee, mitä sille kuuluu. Ihan kun sen sieltä näkis.. mutta jos poistan kavereista, siinä menee kontaktit. Onhan puhelin, mutta en mä sillä halua olla tekemisissä. Saati nähdä. En koskaan, sattuu liikaa.

Jaksatkohan edes lukea tätä kokonaan, tulikin melkoinen vuodatus. Olisin kiitollinen jos vastaisit. Ainakin joku on päässyt eteenpäin, ehkä minäkin joskus?

Piti kommentoida noihin pareihin. Se on raivostuttavaa! Miten joku voikin olla niin onnellinen, pakko hehekuttaa koko maailmalle että tämä on minun.. HYI!! Menkööt muualle lääppimään.. eikö hellyydenosoitukset oo kahdenvälisiä? Julkisen käsien pitelyn ymmärrän, mutta tarviiko alkaa imeskeleen..

rusullinen kirjoitti:

Piti kommentoida noihin pareihin. Se on raivostuttavaa! Miten joku voikin olla niin onnellinen, pakko hehekuttaa koko maailmalle että tämä on minun.. HYI!! Menkööt muualle lääppimään.. eikö hellyydenosoitukset oo kahdenvälisiä? Julkisen käsien pitelyn ymmärrän, mutta tarviiko alkaa imeskeleen..

Lue lisää

En ole aloittaja, mutta pakko kommentoida. Itselläni niin samanlainen tilanne ollut erään miehen kanssa. Minä olin tämän kuvioissa jumissa jopa kaksi vuotta, kokoajan yhtä vuoristorataa. Ensin haluaa ja rakastaa palavasti, toisena hetkenä ei olekaan varma haluaako olla kanssani. Päästää lähelleen ja sitten taas lähtee karkuun. Omalla kohdalla tosin paljastui että mies olikin oikeasti melkoisen kiero tapaus, jonkin sortin narsisti varmaan, tahallansa piti minua otteessaan, huomasin ettei päästä minua menemään kun oikeasti yritin irroittautua tosissani suhteesta vaan tuli aina rukoilemaan lopulta takaisin, kun palattiin yhteen niin sama epämääräinen käytös jatkui. Huomasin että minun suruni ja huoleni ovat toiselle pelkkää huvia. Myöhemmin selvisi että samaa kuviota vetänyt samaan aikaan usean naisen kanssa. Hermoraunioksihan siinä meinasin tulla kun mietti pään puhki ja analysoi miehen käytöstä ja koko tilannetta ennenkuin todellisuus paljastui, silkkaa kidutusta se oli. Kun miehen kuviot paljastuivat, olin shokissa, murtunut ja olo oli niin kamala että itkeä vollotin muutaman viikon. Sitten aloin tajuamaan etten menettänyt mitään, rakkaudeksi voi luulla yksipuolista rakkautta, mutta ei se sitä oikeasti sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Ihminen joka sanoo olevansa yksipuolisesti rakastunut, rakastaa usein lähinnä mielikuvaa, itsensä luomaa illuusiota ihmisestä joka mielikuvituksessa on "se oikea", mutta sen oikeanhan me jokainen miellämme oikeasti ihmiseksi joka vastaa tunteisiimme täysillä, joka rakastaa takaisin ja jolle juuri sinä olet maailmassa se ainut ja oikea ilman epäilyksiä, kuten hänkin sinulle.

Itselläni on aikaa kulunut vasta muutama kuukausi erosta, mutta jo nyt tuntuu että kaikesta surusta ja kärsimyksestä huolimatta olen ymmärtämässä että minulla on sittenkin tulevaisuus ja asiat voi vielä kääntyä parhain päin. Opettelin heti erottuani erottamaan omat tunteeni todellisuudesta, minua helpotti ajatella etten luopunut oikeasti siitä ihanasta unelmieni miehestä joka oli luotu tähän maailmaan vain minua varten, sellainen olikin olemassa vain omassa päässäni eikä se vastannut sitä mitä mies todellisuudessa oli. Tiesin sisimmässäni ettei mies ollut minulle oikea, siltä oikealta en olisi koskaan hyväksynyt kaikkea paskamaista käytöstä mitä osakseni suhteessamme sain. Tuskin sinäkään ilman rakkauden sokaisevaa vaikutusta hyväksyisit itsesi pompottelua ihmiseltä jonka kuuluisi rakastaa sinua ilman epäilyksiä. Rakkauden sokaisemana sitä vain tule liian kiltiksi, on valmis yrittämään yhä uudestaan ja uudestaan vaikka toinen olisi kohdellut miten kaltoin. Tiedän miten pahalta tuntuu kun ensin isketään päin näköä se pahin painajainen, unelmien mies, oma rakas sanookin että sinä et olekaan se oikea, se on maailman karmivin tunne. Kun tuo samainen mies tulee sitten uudestaan kertomaan että oli sittenkin ehkä väärässä, on se onnen tunne niin käsittämätön ettei sitä todeksi uskoa saattaisi, ja sitäpä se harvoin onkaan. Kun sitten taas murskataan se toivo ja kaikki heränneet onnen tunteet, on olo todellakin katkera ja vihainen, koet aivan luonnollisia reaktioita ja sinulla on syytäkin olla vihainen.

Toivon että sinäkin pahimman alkusurun ja vihan jälkeen osaat nähdä asiat uudessa valossa, alkaa taas uskoa pikkuhiljaa parempaan huomiseen. Vielä sinäkin tajuat ettet menettänyt mitään, ja turha viha ja katkeruuskin jää pois ja alat taas elää.

neilikka.... kirjoitti:

En ole aloittaja, mutta pakko kommentoida. Itselläni niin samanlainen tilanne ollut erään miehen kanssa. Minä olin tämän kuvioissa jumissa jopa kaksi vuotta, kokoajan yhtä vuoristorataa. Ensin haluaa ja rakastaa palavasti, toisena hetkenä ei olekaan varma haluaako olla kanssani. Päästää lähelleen ja sitten taas lähtee karkuun. Omalla kohdalla tosin paljastui että mies olikin oikeasti melkoisen kiero tapaus, jonkin sortin narsisti varmaan, tahallansa piti minua otteessaan, huomasin ettei päästä minua menemään kun oikeasti yritin irroittautua tosissani suhteesta vaan tuli aina rukoilemaan lopulta takaisin, kun palattiin yhteen niin sama epämääräinen käytös jatkui. Huomasin että minun suruni ja huoleni ovat toiselle pelkkää huvia. Myöhemmin selvisi että samaa kuviota vetänyt samaan aikaan usean naisen kanssa. Hermoraunioksihan siinä meinasin tulla kun mietti pään puhki ja analysoi miehen käytöstä ja koko tilannetta ennenkuin todellisuus paljastui, silkkaa kidutusta se oli. Kun miehen kuviot paljastuivat, olin shokissa, murtunut ja olo oli niin kamala että itkeä vollotin muutaman viikon. Sitten aloin tajuamaan etten menettänyt mitään, rakkaudeksi voi luulla yksipuolista rakkautta, mutta ei se sitä oikeasti sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Ihminen joka sanoo olevansa yksipuolisesti rakastunut, rakastaa usein lähinnä mielikuvaa, itsensä luomaa illuusiota ihmisestä joka mielikuvituksessa on "se oikea", mutta sen oikeanhan me jokainen miellämme oikeasti ihmiseksi joka vastaa tunteisiimme täysillä, joka rakastaa takaisin ja jolle juuri sinä olet maailmassa se ainut ja oikea ilman epäilyksiä, kuten hänkin sinulle.

Itselläni on aikaa kulunut vasta muutama kuukausi erosta, mutta jo nyt tuntuu että kaikesta surusta ja kärsimyksestä huolimatta olen ymmärtämässä että minulla on sittenkin tulevaisuus ja asiat voi vielä kääntyä parhain päin. Opettelin heti erottuani erottamaan omat tunteeni todellisuudesta, minua helpotti ajatella etten luopunut oikeasti siitä ihanasta unelmieni miehestä joka oli luotu tähän maailmaan vain minua varten, sellainen olikin olemassa vain omassa päässäni eikä se vastannut sitä mitä mies todellisuudessa oli. Tiesin sisimmässäni ettei mies ollut minulle oikea, siltä oikealta en olisi koskaan hyväksynyt kaikkea paskamaista käytöstä mitä osakseni suhteessamme sain. Tuskin sinäkään ilman rakkauden sokaisevaa vaikutusta hyväksyisit itsesi pompottelua ihmiseltä jonka kuuluisi rakastaa sinua ilman epäilyksiä. Rakkauden sokaisemana sitä vain tule liian kiltiksi, on valmis yrittämään yhä uudestaan ja uudestaan vaikka toinen olisi kohdellut miten kaltoin. Tiedän miten pahalta tuntuu kun ensin isketään päin näköä se pahin painajainen, unelmien mies, oma rakas sanookin että sinä et olekaan se oikea, se on maailman karmivin tunne. Kun tuo samainen mies tulee sitten uudestaan kertomaan että oli sittenkin ehkä väärässä, on se onnen tunne niin käsittämätön ettei sitä todeksi uskoa saattaisi, ja sitäpä se harvoin onkaan. Kun sitten taas murskataan se toivo ja kaikki heränneet onnen tunteet, on olo todellakin katkera ja vihainen, koet aivan luonnollisia reaktioita ja sinulla on syytäkin olla vihainen.

Toivon että sinäkin pahimman alkusurun ja vihan jälkeen osaat nähdä asiat uudessa valossa, alkaa taas uskoa pikkuhiljaa parempaan huomiseen. Vielä sinäkin tajuat ettet menettänyt mitään, ja turha viha ja katkeruuskin jää pois ja alat taas elää.

Lue lisää

Kiva että kommentoit. Kyllä mä jollain tavalla ymmärrän, että ei toi ollut terve suhde. Tai että jos toinen epäilee noin paljon, niin sillon se ei voi toimia. Jossain vaiheessa ajattelin kun yhteen palattiin ja keskusteltiin asioista, ajatuksista, että tuota en kehtaisi kertoa kavereille. Kyllä ne puheet satutti, ajattelin vaan että nää on pakko käydä läpi jos tästä meinaa jotain vielä tulla. Kaverit ois ihmetelly miten siedän tollasta, kaikkia juttuja mitä kuuli. Kyllä sitä itsekin ihmettelen. Jos toinen selkeesti on niin epävarma ja kattelee muita, niin miten ihmeessä sitä itse voi edelleen toivoa ja uskoa siihen vakuutteluun että en halua ketään muuta kun sut. Ei se ajatusmalli noin vaan muutu.

Mutta silti, vaikka sitä kuinka yrittää järjellä ajatella, niin ei se silti vie niitä tunteita pois. Meidän tarina ei kestänyt kun puolisen vuotta, mutta toisaalta ei se aikaa katso kuinka paljon se satuttaa. Sama kai se on jos sydän kuitenkin särkyy. Nyt vaan aikaa 'tuhlaantui' vähemmän. Ja tämä uudestaan yrittäminen kesti jopa reilun viikon, viikon euforista oloa, epäuskoa, epäilyksiä. Sinänsä olen ilonen, että selvisi näinkin nopeasti, ettei sen pidempään tarvinnut elätellä toivoja. Nytpähän tiedän. Silti musta kyllä tuntuu että menetin paljon. Menetin rakkauden, sen onnellisuuden. Kyllä me kuitenkin oltiin hyvä tiimi. Taustalla ei ollut mitään pettämisiä, eikä perinteisiä pelailuja. Se vaan päänsä sisällä epäröi. Ensin olin järjettömän vihainen, nyt taas surullinen. Miten hemmetissä vieläkin voi miettiä että mitä jos sittenkin se muuttaa mieltään. Helvetti, tulee niin tyhmä olo, herää jo nainen!! Jos joku mulle kertois tälläsestä tilanteesta ulkopuolisena, ihmettelisin miten se sietää tuollasta. Nyt ite oon ollu se joka ottaa kaiken kiltisti vastaan.

Kyllä ymmärrän että ilman on ilmeisesti kuitenkin parempi. Tuska hellittää joskus, sitä alkua ei vaan haluaisi käydä läpi. Miten pääsee takaisin normaaliin arkeen? Mitä ihmettä mä teen kaiken vapaa-ajan? Ei huvittais palata takasin siihen yksinäiseen elämään. Tosin oon aina viihtyny myös itekseni, että sinänsä omituista ajatella näin. Siitä vaan nyt puuttuu se joku.

Mitä mieltä olette, ketkä tämän nyt luettekaan, onko parempi repäistä itsensä kerralla irti? Katkaista kaikki välit, poistaa numero puhelimesta, poistaa viestit, poistaa kaverilistalta facebookista? Bookissa tulee aina kiusaus mennä jutteleen, kun näkee online. Kyllä mä kuitenkin haluaisin tietää miten sillä menee, mutta toisaalta kiusaako sillä vaan itseensä? Pitääkö sitä alottaa 'uusi elämä' KOKONAAn ilman sitä toista?

rusullinen kirjoitti:

Kiva että kommentoit. Kyllä mä jollain tavalla ymmärrän, että ei toi ollut terve suhde. Tai että jos toinen epäilee noin paljon, niin sillon se ei voi toimia. Jossain vaiheessa ajattelin kun yhteen palattiin ja keskusteltiin asioista, ajatuksista, että tuota en kehtaisi kertoa kavereille. Kyllä ne puheet satutti, ajattelin vaan että nää on pakko käydä läpi jos tästä meinaa jotain vielä tulla. Kaverit ois ihmetelly miten siedän tollasta, kaikkia juttuja mitä kuuli. Kyllä sitä itsekin ihmettelen. Jos toinen selkeesti on niin epävarma ja kattelee muita, niin miten ihmeessä sitä itse voi edelleen toivoa ja uskoa siihen vakuutteluun että en halua ketään muuta kun sut. Ei se ajatusmalli noin vaan muutu.

Mutta silti, vaikka sitä kuinka yrittää järjellä ajatella, niin ei se silti vie niitä tunteita pois. Meidän tarina ei kestänyt kun puolisen vuotta, mutta toisaalta ei se aikaa katso kuinka paljon se satuttaa. Sama kai se on jos sydän kuitenkin särkyy. Nyt vaan aikaa 'tuhlaantui' vähemmän. Ja tämä uudestaan yrittäminen kesti jopa reilun viikon, viikon euforista oloa, epäuskoa, epäilyksiä. Sinänsä olen ilonen, että selvisi näinkin nopeasti, ettei sen pidempään tarvinnut elätellä toivoja. Nytpähän tiedän. Silti musta kyllä tuntuu että menetin paljon. Menetin rakkauden, sen onnellisuuden. Kyllä me kuitenkin oltiin hyvä tiimi. Taustalla ei ollut mitään pettämisiä, eikä perinteisiä pelailuja. Se vaan päänsä sisällä epäröi. Ensin olin järjettömän vihainen, nyt taas surullinen. Miten hemmetissä vieläkin voi miettiä että mitä jos sittenkin se muuttaa mieltään. Helvetti, tulee niin tyhmä olo, herää jo nainen!! Jos joku mulle kertois tälläsestä tilanteesta ulkopuolisena, ihmettelisin miten se sietää tuollasta. Nyt ite oon ollu se joka ottaa kaiken kiltisti vastaan.

Kyllä ymmärrän että ilman on ilmeisesti kuitenkin parempi. Tuska hellittää joskus, sitä alkua ei vaan haluaisi käydä läpi. Miten pääsee takaisin normaaliin arkeen? Mitä ihmettä mä teen kaiken vapaa-ajan? Ei huvittais palata takasin siihen yksinäiseen elämään. Tosin oon aina viihtyny myös itekseni, että sinänsä omituista ajatella näin. Siitä vaan nyt puuttuu se joku.

Mitä mieltä olette, ketkä tämän nyt luettekaan, onko parempi repäistä itsensä kerralla irti? Katkaista kaikki välit, poistaa numero puhelimesta, poistaa viestit, poistaa kaverilistalta facebookista? Bookissa tulee aina kiusaus mennä jutteleen, kun näkee online. Kyllä mä kuitenkin haluaisin tietää miten sillä menee, mutta toisaalta kiusaako sillä vaan itseensä? Pitääkö sitä alottaa 'uusi elämä' KOKONAAn ilman sitä toista?

Lue lisää

Hei!

Olenkin jo aikaisemmin kirjoittanut tähän keskusteluun ja omasta erosta on nyt reilu puoli vuotta. Alkuun pidimme exän kanssa yhteyttä paljonkin, mutta sitten tulimme siihen tulokseen, ettemme voi pitää yhteyksiä, ainakaan vielä. 4 kuukauteen emme ole siis nähneet emmekä jutelleet ja se on varmasti auttanut ylipääsemistä. En vieläkään ole hänestä kokonaan "kuivilla", mutta varmasti olisi paljon vaikeampaa, jos olisimme yhteyksisä. Minä poistin tosiaan viestit ja puhelinnumeronkin, kaiken mahdollisen. Tämä oli minun tapa ja minua se on auttanut :) Enkä kyllä tosiaan usko, että meistä koskaan tulee kavereita, on helpompi elää kokonaan ilman häntä. Kaikki tai ei mitään, tässä tapauksessa.

Tsemppiä teille (tai siis meille) kaikille - niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, aika parantaa haavat ja niistä tulee jonain päivänä kauniita muistoja, pieniä arpia, joihin ei enää satu. Sitä odotellessa.

Halauksia!

pikku miranda kirjoitti:

Hei!

Olenkin jo aikaisemmin kirjoittanut tähän keskusteluun ja omasta erosta on nyt reilu puoli vuotta. Alkuun pidimme exän kanssa yhteyttä paljonkin, mutta sitten tulimme siihen tulokseen, ettemme voi pitää yhteyksiä, ainakaan vielä. 4 kuukauteen emme ole siis nähneet emmekä jutelleet ja se on varmasti auttanut ylipääsemistä. En vieläkään ole hänestä kokonaan "kuivilla", mutta varmasti olisi paljon vaikeampaa, jos olisimme yhteyksisä. Minä poistin tosiaan viestit ja puhelinnumeronkin, kaiken mahdollisen. Tämä oli minun tapa ja minua se on auttanut :) Enkä kyllä tosiaan usko, että meistä koskaan tulee kavereita, on helpompi elää kokonaan ilman häntä. Kaikki tai ei mitään, tässä tapauksessa.

Tsemppiä teille (tai siis meille) kaikille - niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, aika parantaa haavat ja niistä tulee jonain päivänä kauniita muistoja, pieniä arpia, joihin ei enää satu. Sitä odotellessa.

Halauksia!

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi! Kyllä minäkin alan tulla siihen tulokseen, että parempi poistaa facebookista. Siinä käy kuitenkin niin,että sitten hän tulee juttelemaan kun herralle sopii ja sama pompottelu jatkuu siltä kannalta. Jos nyt itse poistan niin se voisi toimia pikku näpäytyksenä, ettei se niin vaan onnistu. Ja voisi helpottaa omaa irtautumista..
Vaikea minunkaan uskoa, että meistä kavereita tulisi, kyllä siinä muutakin vetovoimaa on. Joten kaikki tai ei mitään taitaa olla tässäkin tapauksessa, ainakin minun puolelta.

Sitä paranemista odotellessa todellakin.. täytyy nyt vaan yrittää keskittyä niihin kivoihin asioihin elämässä, kaikkeen mikä tuo vähänkään parempaa mieltä. Kai sitä parempiakin miehiä on minullekin olemassa, pompottelija sitä ei ole.

Rusullinen kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi! Kyllä minäkin alan tulla siihen tulokseen, että parempi poistaa facebookista. Siinä käy kuitenkin niin,että sitten hän tulee juttelemaan kun herralle sopii ja sama pompottelu jatkuu siltä kannalta. Jos nyt itse poistan niin se voisi toimia pikku näpäytyksenä, ettei se niin vaan onnistu. Ja voisi helpottaa omaa irtautumista..
Vaikea minunkaan uskoa, että meistä kavereita tulisi, kyllä siinä muutakin vetovoimaa on. Joten kaikki tai ei mitään taitaa olla tässäkin tapauksessa, ainakin minun puolelta.

Sitä paranemista odotellessa todellakin.. täytyy nyt vaan yrittää keskittyä niihin kivoihin asioihin elämässä, kaikkeen mikä tuo vähänkään parempaa mieltä. Kai sitä parempiakin miehiä on minullekin olemassa, pompottelija sitä ei ole.

Lue lisää

Heips!! Rusullinen, vaikka se voi tuntua tuskalliselta, niin repäse ittes irti kokonaan. Tee se, haava ei pääse paranemaan ellei se saa raikasta ilmaa laastarin repäsyn jälkeen. Sattuu varmasti, tiedättehän, jos laastarin kiskasee nopsaan (paikasta jossa kasvaa karvaa), niin veet tullee silmistä.. Ja yks minkä ite oon huomannu, kun laittaa sen yhden oven kiinni, niin kovin moni uusi ovi aukeaa tilalle!! Kyllähän mä vieläkin suruani yksikseni itkeskelen. Mutta aikaa kulus paljon enemmän sydämen paranteluun jos pitäsin yhteyttää exään. Ja pompottelijat on hanurista! Varmaan nuorempana olin itsekin jotain sinne päin, mutta kun tarpeeks monasti on sydän ollu hajalla, ni kyllä siitä oppii toista arvostamaan. Toisen satuttaminen ei oo kivaa. Ja niin sinulle kuin meille kaikille, jossain on olemassa rakkautta!! Pyyteetöntä sellaista.

Pohdiskelin tuossa yhtenä unettomana yönä aihetta pelko. Mitä se loppujen lopuks on hajonneessa sydämessä?? Pelkoa olla yksin. Pelkoa tulevasta. Pelkoa kohdata omat fiilikset. Ja omalla kohdalla pelkoa oikeasti tarkastella sisintäni, tutusta itseeni, huomata ne oppimisen paikat ja ennen kaikkea, hyväksyä itseni juuri niin epätäydellisenä kuin sillä hetkellä olen. Minä haluan löytää itsestäni sen rauhan, turvapaikan ja rakkauden. Jahka olen itseni kasaillut, sujut sisimpäni kanssa, niin voin myös rauhallisin mielin löytää uuden rakkauden. Silloin (toivottavasti) osaan olla satuttamatta toista.

Kivinen ja mutkainen on tie, ja taitaa olla pidempi kuin pieni päivätaival. Matkan varrelta täytyy oppia löytämään pieniä onnen muruja, palasia itsestä ja olla avoin tulevalle! Eikä tärkein ole määränpää, vaan se miten matkaa taittaa ja mitä sieltä löytää. Välillä ois vaan kiva matkustaa limusiinissa, huoletta ja mukavasti shamppanjaa siemaillen :) Jalkaparat on välillä kovin rasittuneet. Tällä hetkellä tekee mieli juosta ja huutaa niin maan perhanasti. Mua kun alkaa ärsyttämään tämä ikävä entiseen eloon, saakelin nainen mitä teki. Toisen ihmisen kosketuksen kaipuu painaa, kun se ei tunnu ihan samalta jos ite ittes silittelet illalla uneen..

Kovasti tsemppiä meille kaikille, onnen mekin ansaitsemme :)

Kiitos

jokukökkövaan kirjoitti:

Kiitos

Pidin aina surua, kipua, pelkoa ja vihaa kauhistuttavana asiana. Mutta niissä on jotakin todella kiehtovaa - jälkeenpäin. Tuntuu kuin olisin herännyt ihan oikeasti, talviunilta. Näen monia asioita aivan eritavalla kuin ennen ja tunnistan sisäisiä viestejä paremmin kuin koskaan. Mietin joskus, että miten en tajunnut tätä aikaisemmin?

Tiedän, että minulla on vielä paljon surtavaa ja kamalia tunteita, mutta jostakin syystä... minä haluan surra. Näen rakastamani ihmisen joka arkipäivä koulussa. Jonakin päivinä hän särkee sydäntäni vähän - jonakin enemmän. Se on kauheata. Kamalin tunne koskaan. Se häpeä, että epäonnistuin ja joku muu onnistui. Olin aina pitänyt itseäni parempana, jotenkin mukavanpana, kiltinpämä ja jotenkin vain viisaampana kuin toisia. Sitten alkoi huomaamaan, että en ollutkaan mitään erikoista heille. Kuinka joku voisi olla minua parempi? Se oli suuri pala minulle ja se oli vaikea hyväksyä. Joskus tuntuu kuin ei olisi mitään elämässä ja voisi yhtä hyvin kuolla pois, lakata olemasta.

Mutta jotenkin silti tunnen... että hän pitää minusta... silti... edes vähän. Yhtenä päivänä kun päätin puhua hänen kanssaan asioista naamakirjassa ja me puhuimme paljon koulussa, tuntui kuin hän välitti minusta... ja kaikki paha olo katosi... Olin ihmeissäni. Minne se kaikki katosi? Ensimmäistä kertaa elämässäni HALUSIN tuntea pahan oloni. Halusin ne takaisin. Halusin parantua enemmän. Vaikka ilman häntä oleminen sattuukin ihan helvetisti. En tiedä minne olen matkalla, mutta kun olen tullut näinkin pitkälle, en halua enää takaisin.

Kai tämä joskus lähtee pois. Rukoilen sitä.

jokukökkövaan kirjoitti:

Pidin aina surua, kipua, pelkoa ja vihaa kauhistuttavana asiana. Mutta niissä on jotakin todella kiehtovaa - jälkeenpäin. Tuntuu kuin olisin herännyt ihan oikeasti, talviunilta. Näen monia asioita aivan eritavalla kuin ennen ja tunnistan sisäisiä viestejä paremmin kuin koskaan. Mietin joskus, että miten en tajunnut tätä aikaisemmin?

Tiedän, että minulla on vielä paljon surtavaa ja kamalia tunteita, mutta jostakin syystä... minä haluan surra. Näen rakastamani ihmisen joka arkipäivä koulussa. Jonakin päivinä hän särkee sydäntäni vähän - jonakin enemmän. Se on kauheata. Kamalin tunne koskaan. Se häpeä, että epäonnistuin ja joku muu onnistui. Olin aina pitänyt itseäni parempana, jotenkin mukavanpana, kiltinpämä ja jotenkin vain viisaampana kuin toisia. Sitten alkoi huomaamaan, että en ollutkaan mitään erikoista heille. Kuinka joku voisi olla minua parempi? Se oli suuri pala minulle ja se oli vaikea hyväksyä. Joskus tuntuu kuin ei olisi mitään elämässä ja voisi yhtä hyvin kuolla pois, lakata olemasta.

Mutta jotenkin silti tunnen... että hän pitää minusta... silti... edes vähän. Yhtenä päivänä kun päätin puhua hänen kanssaan asioista naamakirjassa ja me puhuimme paljon koulussa, tuntui kuin hän välitti minusta... ja kaikki paha olo katosi... Olin ihmeissäni. Minne se kaikki katosi? Ensimmäistä kertaa elämässäni HALUSIN tuntea pahan oloni. Halusin ne takaisin. Halusin parantua enemmän. Vaikka ilman häntä oleminen sattuukin ihan helvetisti. En tiedä minne olen matkalla, mutta kun olen tullut näinkin pitkälle, en halua enää takaisin.

Kai tämä joskus lähtee pois. Rukoilen sitä.

Lue lisää

Suru ja tuska. Niistä tulee yllättävän äkkiä tietynlainen turvasatama. Ennen kuin tuntee taas onnen kuplivan rinnassa :) Ne pitää kokea, niihin tulee tutustua, niitä täytyy tunnustella ja luulisin, että jossain vaiheessa olisi hyvä osata päästää niistä irti. Mutta ei vielä. En ole valmis.

Kaikki tietää puuron, aamupuuron ennen töihin lähtöä? Eikös niin.. Voisilmä keskelle ja kuppi kahvia viereen, ja meille tupakoitseville, rööki. Perus simppeli homma. Hiutaleet kiehuvaan veteen ja sekottamaan. Aattelin et onpas kiva päästä pitkästä aikaa syömään aamupuuroa reissun päällä. Sen jälkeen duuniin hyvissä mielin. Mutta voihan perse, siinä tänä aamuna laittelin veen hellalle ja tadaa!!! Mikäs se sieltä iski, helvetinmoinen fläshbäkki viime kesästä.. Aikasista aamuista eksän kanssa ennen kun lähen viemään häntä töihin. Aurinko on nousemassa, linnut visertää ja nainen pesee hampaita kylppärissä.. mie keittelen meille puuroo ja kahvia. Vesi porisee kattilassa ja kahvinkeittimessä. Kissa loikoilee sohvalla. Vitun vittu. Siinä se nainen hymyili minulle, suukotteli suu raikkaana ja halas ennen kun istahti aamupala pöytään. Sitten hyppäsin appiukon auton rattiin ja köröteltiin aamuradion säestyksellä kohti keskustaa. Uusi suukko ja hali. "Tuu hakee mut sit ajoissa ja voit tuoda jätskin samalla". Tiiättekö, se oli mukavaa aikaa.. Leppoisaa ja lempeää. Rauhaisaa. Onnellista. Minun/meidän oli hyvä olla.

Jäi sitten multa puuronkeitto aamulla siihen. Menin nyyhkimään pihalle kahvikupin ja röökin kera. Ärsyttävää, niin helkkarin ärsyttävää. Melkein laitoin eksälle viestiä naamakirjaan. Melkein. Minkä helkkarin kirouksen se muija langetti mun sydämeen?!? Voit purkaa sen nyt pois, jooko? Kiitos. Taidan lenkkeillä itteni illalla henkihieveriin, fyysinen tuska peittää hyvin henkistä tuskaa. Kun haluais jo olla parantunut. Ehjä.

oppilas81m kirjoitti:

Suru ja tuska. Niistä tulee yllättävän äkkiä tietynlainen turvasatama. Ennen kuin tuntee taas onnen kuplivan rinnassa :) Ne pitää kokea, niihin tulee tutustua, niitä täytyy tunnustella ja luulisin, että jossain vaiheessa olisi hyvä osata päästää niistä irti. Mutta ei vielä. En ole valmis.

Kaikki tietää puuron, aamupuuron ennen töihin lähtöä? Eikös niin.. Voisilmä keskelle ja kuppi kahvia viereen, ja meille tupakoitseville, rööki. Perus simppeli homma. Hiutaleet kiehuvaan veteen ja sekottamaan. Aattelin et onpas kiva päästä pitkästä aikaa syömään aamupuuroa reissun päällä. Sen jälkeen duuniin hyvissä mielin. Mutta voihan perse, siinä tänä aamuna laittelin veen hellalle ja tadaa!!! Mikäs se sieltä iski, helvetinmoinen fläshbäkki viime kesästä.. Aikasista aamuista eksän kanssa ennen kun lähen viemään häntä töihin. Aurinko on nousemassa, linnut visertää ja nainen pesee hampaita kylppärissä.. mie keittelen meille puuroo ja kahvia. Vesi porisee kattilassa ja kahvinkeittimessä. Kissa loikoilee sohvalla. Vitun vittu. Siinä se nainen hymyili minulle, suukotteli suu raikkaana ja halas ennen kun istahti aamupala pöytään. Sitten hyppäsin appiukon auton rattiin ja köröteltiin aamuradion säestyksellä kohti keskustaa. Uusi suukko ja hali. "Tuu hakee mut sit ajoissa ja voit tuoda jätskin samalla". Tiiättekö, se oli mukavaa aikaa.. Leppoisaa ja lempeää. Rauhaisaa. Onnellista. Minun/meidän oli hyvä olla.

Jäi sitten multa puuronkeitto aamulla siihen. Menin nyyhkimään pihalle kahvikupin ja röökin kera. Ärsyttävää, niin helkkarin ärsyttävää. Melkein laitoin eksälle viestiä naamakirjaan. Melkein. Minkä helkkarin kirouksen se muija langetti mun sydämeen?!? Voit purkaa sen nyt pois, jooko? Kiitos. Taidan lenkkeillä itteni illalla henkihieveriin, fyysinen tuska peittää hyvin henkistä tuskaa. Kun haluais jo olla parantunut. Ehjä.

Lue lisää

Minulle tuli aikanaan avioero 30-vuotispäiväni kynnyksellä, noin 10 vuoden liitto päättyi vastapuolen petollisuuteen. Lapset olivat alle kouluikäisiä, ylös sängystä oli pakko päästä aamuisin. Parin viikon sairasloma töistä, mielialalääkitys käyntiin. Oksensin aamuisin vaikka maha oli tyhjä. Pelkäsin aamuja, koko päivä kidutusta edessä. Kunpa en törmäisi missään exään ja sen uuteen naiseen. Pelkäsin iltoja, uni tulee mutta herään 2 tunnin päästä valvomaan loppuyön. Upea lähipiiri ja työyhteisöni auttoi osaltaan minua jaksamaan, työ tuntui melkein siunaukselta. Pienten lasten kanssa yksin olo pelotti välillä. Koko yksinolo pelotti, en ollut ikinä asunut yksin. Löytäessäni kuitenkin pienelle poppoolleni oman, uuden ihanan asunnon tunsin onnea. Ensimmäinen minun asuntoni. Kesän koittaessa, kun tuska ei ollut enää jatkuva vieras elämässäni, minä, entinen arkajalka, repäisin ja tein ihan yksinäni pitkähkön ulkomaan reissun.

Seurasi muutama vauhdikas vuosi, etsin kyllä rakkautta mutta en sitä löytänyt. Vihdoin tuli kohdalle ihminen, jonka kanssa uskaltauduin seurustelemaan. En tiedä oliko se rakkautta, mutta kiintymystä kyllä ja hyvää aikaa elämässäni. Suhde kesti vuoden, sitten mies oli sitä mieltä että minuun ei saa mitään otetta enkä tiedä mitä elämältäni haluan. Kyllä hän siinä oli ainakin osittain oikeassa. On-off -toimintaa jatkui jonkin aikaa, kunnes se hiipui omaan kuluttavuuteensa. Tuo ero teki lähes yhtä kipeää kuin avioeroni aikanaan, taas yksi epäonnistuminen. Puntaroin myös omia vikojani perusteellisesti tuolloin. Toipuminen vei taas tuskallisen paljon aikaa, mutta tällä kertaa tiesin etten tule tähän kuolemaan, vaikka sekin toive huonoimpina päivinä kävi mielessä. Ajattelin, että nyt saa riittää tämän lajin murheet minun kohdallani, ei enää parisuhteiden yrityksiä.

Taas kului muutama vuosi sinkkuna. Lapset kasvoivat kouluikäisiksi ja olin valtavan ylpeä heistä, elämä helpottui. Menestyivät koulussa ja harrastuksissa, oli kavereita ja minä sain heistä oikeasti mitä parasta juttuseuraa itsellenikin. Vasta eroni jälkeen olin kuin varkain saanut ympärilleni aivan loistavan ystäväpiirin, jonka kanssa olen viettänyt monta hulvatonta hetkeä ja itkuakin vääntänyt. Tein upeita ulkomaan matkoja välillä yksin, välillä lasten kanssa. Jotkut kauhistelivat kuinka uskallan yksin reissata. Aloin viimein oppia nauttimaan myös yksin olosta enkä tuntemaan riippuvuutta muista ihmisistä. Jollain tasolla menetin myös kiinnostukseni vastakkaiseen sukupuoleen, etsin sisällön elämääni aivan muista asioista. Kunnes...

Muutaman kuukausi sitten vietin harmitonta iltaa kaupungilla ystävieni kanssa. Seuraan lyöttäyi komea karpaasi, joka tuntui kiinnostuvan minusta. Kaveri oli selvästi minua nuorempi, arviolta reilut 5 vuotta. Sanoinkin ääneen, että kannattaisiko katsella ikäistään seuraa. Ei antanut periksi, ja juttu luisti oikein mukavasti. Lähdin yksin kotia kohti, kaveri antoi puhelinnumeronsa käteeni. Pohdin asiaa pari päivää, ja sovimme ulos syömään menosta. Se yhteydenotto olisi saanut jäädä tekemättä. Minulle tuli täysin puskista se, että jotakin ihmistä kohtaan voi tuntea niin voimakasta intohimoa. Melkein 40 vuotta minun piti elää, että se osui kohdalle. Minua suorastaan järkytti, miten hyvältä toisen ihmisen hyvänä pito ja läheisyys tuntui monen yksinäisen vuoden jälkeen, se mitä olin jäänyt vaille todella konkretisoitui. Ja nimenomaan ihmisen, jonka kanssa koin olevan sellaista kemiaa joka oli ollut kadoksissa kauan elämästäni. Olin onnellinen siitä, että myös hänellä oli lapsia entisestä liitostaan nuorehkosta iästään huolimatta. Polte oli mieletön ja on vieläkin, minun osaltani. Mies katosi sanaakaan sanomatta, mitään selittelemättä. Minulle varmaan jää arvoitukseksi mikä oli syynä. En ainakaan painostanut häntä liian tiiviillä yhteydenpidolla, mutta en aivan passiiviseksikaan heittäytynyt. Vaikka ehdimme tuntea kovin lyhyen aikaa, olen aivan ymmälläni. Kai minussa on joku perusvika kun näin kävi taas. Ehkä se perusvika tässä tapauksessa oli, että olen kuitenkin häntä vanhempi. Eikö kehdannut sanoa päin naamaa, että sori se häiritsee sittenkin. Ehkä hän oli kuitenkin pelimies. Enpä ole sitten paljon tähän ikään mennessä oppinut.

Tuska on kova, olipa ihminen sitten 3- tai 4-kymppinen, olipa suhde sitten kestänyt 20 vuotta tai 2 kuukautta. Taas ollaan nollapisteessä. Oli vika ja syy sitten kenen hyvänsä, olen tänään katkera koko maailmalle, että uusi onni ei sittenkään osunut kohdalleni. Ja kysyn mikä oli kaiken tämän tarkoitus. Annan itselleni luvan rypeä tässä kurjuudessa tarvittavan ajan, että taas tulisi se päivä jotta voin edes ihan hiukan nauraa menneelle. Enkä enää katso puhelinta josko siinä olisi kuitenkin viesti häneltä. Nyt ei tule edes mieleenkään mikään uuden vuoden ilakointi. Ainoa iloinen asia tässä on, että paha olo on saanut minut takaisin ihannemittoihin. Parempaa Uutta Vuotta kaikille pettyneille.

YksiN@inen kirjoitti:

Minulle tuli aikanaan avioero 30-vuotispäiväni kynnyksellä, noin 10 vuoden liitto päättyi vastapuolen petollisuuteen. Lapset olivat alle kouluikäisiä, ylös sängystä oli pakko päästä aamuisin. Parin viikon sairasloma töistä, mielialalääkitys käyntiin. Oksensin aamuisin vaikka maha oli tyhjä. Pelkäsin aamuja, koko päivä kidutusta edessä. Kunpa en törmäisi missään exään ja sen uuteen naiseen. Pelkäsin iltoja, uni tulee mutta herään 2 tunnin päästä valvomaan loppuyön. Upea lähipiiri ja työyhteisöni auttoi osaltaan minua jaksamaan, työ tuntui melkein siunaukselta. Pienten lasten kanssa yksin olo pelotti välillä. Koko yksinolo pelotti, en ollut ikinä asunut yksin. Löytäessäni kuitenkin pienelle poppoolleni oman, uuden ihanan asunnon tunsin onnea. Ensimmäinen minun asuntoni. Kesän koittaessa, kun tuska ei ollut enää jatkuva vieras elämässäni, minä, entinen arkajalka, repäisin ja tein ihan yksinäni pitkähkön ulkomaan reissun.

Seurasi muutama vauhdikas vuosi, etsin kyllä rakkautta mutta en sitä löytänyt. Vihdoin tuli kohdalle ihminen, jonka kanssa uskaltauduin seurustelemaan. En tiedä oliko se rakkautta, mutta kiintymystä kyllä ja hyvää aikaa elämässäni. Suhde kesti vuoden, sitten mies oli sitä mieltä että minuun ei saa mitään otetta enkä tiedä mitä elämältäni haluan. Kyllä hän siinä oli ainakin osittain oikeassa. On-off -toimintaa jatkui jonkin aikaa, kunnes se hiipui omaan kuluttavuuteensa. Tuo ero teki lähes yhtä kipeää kuin avioeroni aikanaan, taas yksi epäonnistuminen. Puntaroin myös omia vikojani perusteellisesti tuolloin. Toipuminen vei taas tuskallisen paljon aikaa, mutta tällä kertaa tiesin etten tule tähän kuolemaan, vaikka sekin toive huonoimpina päivinä kävi mielessä. Ajattelin, että nyt saa riittää tämän lajin murheet minun kohdallani, ei enää parisuhteiden yrityksiä.

Taas kului muutama vuosi sinkkuna. Lapset kasvoivat kouluikäisiksi ja olin valtavan ylpeä heistä, elämä helpottui. Menestyivät koulussa ja harrastuksissa, oli kavereita ja minä sain heistä oikeasti mitä parasta juttuseuraa itsellenikin. Vasta eroni jälkeen olin kuin varkain saanut ympärilleni aivan loistavan ystäväpiirin, jonka kanssa olen viettänyt monta hulvatonta hetkeä ja itkuakin vääntänyt. Tein upeita ulkomaan matkoja välillä yksin, välillä lasten kanssa. Jotkut kauhistelivat kuinka uskallan yksin reissata. Aloin viimein oppia nauttimaan myös yksin olosta enkä tuntemaan riippuvuutta muista ihmisistä. Jollain tasolla menetin myös kiinnostukseni vastakkaiseen sukupuoleen, etsin sisällön elämääni aivan muista asioista. Kunnes...

Muutaman kuukausi sitten vietin harmitonta iltaa kaupungilla ystävieni kanssa. Seuraan lyöttäyi komea karpaasi, joka tuntui kiinnostuvan minusta. Kaveri oli selvästi minua nuorempi, arviolta reilut 5 vuotta. Sanoinkin ääneen, että kannattaisiko katsella ikäistään seuraa. Ei antanut periksi, ja juttu luisti oikein mukavasti. Lähdin yksin kotia kohti, kaveri antoi puhelinnumeronsa käteeni. Pohdin asiaa pari päivää, ja sovimme ulos syömään menosta. Se yhteydenotto olisi saanut jäädä tekemättä. Minulle tuli täysin puskista se, että jotakin ihmistä kohtaan voi tuntea niin voimakasta intohimoa. Melkein 40 vuotta minun piti elää, että se osui kohdalle. Minua suorastaan järkytti, miten hyvältä toisen ihmisen hyvänä pito ja läheisyys tuntui monen yksinäisen vuoden jälkeen, se mitä olin jäänyt vaille todella konkretisoitui. Ja nimenomaan ihmisen, jonka kanssa koin olevan sellaista kemiaa joka oli ollut kadoksissa kauan elämästäni. Olin onnellinen siitä, että myös hänellä oli lapsia entisestä liitostaan nuorehkosta iästään huolimatta. Polte oli mieletön ja on vieläkin, minun osaltani. Mies katosi sanaakaan sanomatta, mitään selittelemättä. Minulle varmaan jää arvoitukseksi mikä oli syynä. En ainakaan painostanut häntä liian tiiviillä yhteydenpidolla, mutta en aivan passiiviseksikaan heittäytynyt. Vaikka ehdimme tuntea kovin lyhyen aikaa, olen aivan ymmälläni. Kai minussa on joku perusvika kun näin kävi taas. Ehkä se perusvika tässä tapauksessa oli, että olen kuitenkin häntä vanhempi. Eikö kehdannut sanoa päin naamaa, että sori se häiritsee sittenkin. Ehkä hän oli kuitenkin pelimies. Enpä ole sitten paljon tähän ikään mennessä oppinut.

Tuska on kova, olipa ihminen sitten 3- tai 4-kymppinen, olipa suhde sitten kestänyt 20 vuotta tai 2 kuukautta. Taas ollaan nollapisteessä. Oli vika ja syy sitten kenen hyvänsä, olen tänään katkera koko maailmalle, että uusi onni ei sittenkään osunut kohdalleni. Ja kysyn mikä oli kaiken tämän tarkoitus. Annan itselleni luvan rypeä tässä kurjuudessa tarvittavan ajan, että taas tulisi se päivä jotta voin edes ihan hiukan nauraa menneelle. Enkä enää katso puhelinta josko siinä olisi kuitenkin viesti häneltä. Nyt ei tule edes mieleenkään mikään uuden vuoden ilakointi. Ainoa iloinen asia tässä on, että paha olo on saanut minut takaisin ihannemittoihin. Parempaa Uutta Vuotta kaikille pettyneille.

Lue lisää

Oon ajatellut jo varmaan viikon ajan että voisin tänne kirjoitella oloja. Jotenkin ei oo saanut aikaseksi. Kiva sinänsä tietää että muillekin se on ihan yhtä vaikeeta, omat ajatukset ja tunteet mitä käy läpi uudestaan ja uudestaan, on tuttuja muillekin. En ookaan ihan seonnut. Että tsemppiä sinullekin YksiN@inen!

Pahimpina hetkinä mua auttaa kirjoittaminen. Ei välttämättä ole edes yksittäistä asiaa, mistä haluaisi kirjoittaa, senkun ottaa vaan kynän käteen niin tekstiä tuleekin huomaamatta monta sivua. Ja silti, ei ne ajatukset mihinkään muutu, junnaa samaa rataa aina, päätyy samaan lopputulokseen. Ja sitten just kun on tullut siihen tulokseen, ettei se toimisi enää, vaikka se toinen yhtäkkiä sitä myös haluaiskin, miettii taas että mitä jos sittenkin. AINA. Mitä jos sittenkin..

Tulee välillä niin järjetön ikävä. Niin raastava paha olo, että se tuntuu möykkynä rinnassa. Aloin miettimään sitä, että mitä mulla oikeastaan on ikävä? Voiko se todella olla mukamas niin, että mä olin rakastunut siihen unelmaan siitä, millanen toinen ihminen olis, siihen että mulla oliskin elämänkumppani? En mä usko sitä. Kyllä uskon rakastaneeni ihan sitä ihmistä itsessään, kaikkine vikoineen ja epäilyksineen. Eihän kukaan ole täydellinen. Mutta siltikin, se satutti niin paljon. Rikkoi mun sydämeni palasiksi. Sitten otti sen omakseen, kokosi palaset yhteen. Vain murskatakseen sen heti perään entistä pienemmäksi tomuksi. Kuka sen nyt enää pystyy kokoamaan? Ei ole enää palasia, jotka liimata yhteen, on vain hienoa tomua.. On se ikävä kyllä fyysistäkin ikävää. Kaipaa läheisyyttä, toisen kainaloon, pusuttelua, seksiä. Nyt kun tietää mitä voi olla, on niin vaikea olla ilman. Miten kukaan muutenkaan haluaa olla yksin kun voi olla kaksin..

Mitä ihmettä se tarkoittaa että rakastaa jollain tavalla, mutta se ei riitä hänelle itselleen? Mä en vaan käsitä sitä. Sitten tuo saa miettimään, että kyllähän se musta välitti, kyllä rakasti, mutta ei halunnut/uskaltanut sitoutua. Eli siltä puuttu sittenkin se lopullinen halu. Kyse ei ollut tunteiden puutteesta? Niinkö itselleni uskottelen, jotta voisin pitää edes sen pienen toivon hivenen samalla kun kieriskelen tuskissani.

Satuttiin reilu viikko sitten törmäämään keikalla. Olin ensimmäistä kertaa kuukausiin ulkona kavereiden kanssa. Tietysti piti olla samassa paikassa.. Tietysti se tuli mulle jutteleen, sen jälkeen kun kaverini oli käynyt kunnolla ripittämässä. En halunnut puhua. Yöllä oli tullut pitkä viesti facebookiin, päivällä viesti kännykkään, haluanko selvittää asioita vai en. En vastannut kumpaakaan, vaan viisaana elämäni pahimpana krapulapäivänä lähdin miehen luona käymään. En tiedä oliko viisas idea, ei se puhuminen mihinkään johda tässä vaiheessa, samoja asioita pyöritellään, asioita mitä en halua uudelleen kuulla. Kuinka hänestä tuntui että yritti liikoja, oli virhe palata yhteen, jotain puuttui, huijasi vaan itseään. Kiitos vaan kun hajotat mua vielä enemmän romuksi. Toisaalta oli ehkä hyvä tavata, tulipahan lopullinen varmuus että se on nyt siinä, enempää en edes minä kestäisi. Mutta silti, miten ihmeessä vieläkin kuitenkin toivon. Jos meistä joskus tulisi vielä kavereita, ja sitä kautta hän tajuaisi kuinka paljon minusta välittää ja haluaisi palata yhteen. Jos hän saisi sekavan olonsa hoidettua, päänsä selvemmäksi siitä, mitä haluaa. Se kun ei ole missään vaiheessa ollut selvää, vaikka kuinka vakuutteli minut haluavansa.

Mitä mieltä olette siitä oikeasta? Voiko niitä olla useampia? Mielestäni se on elämäntilanteesta, hetkestä, sattumasta kiinni. Niitä on oltava useampia, johan itsekin koen tavanneeni kaksi. Toisaalta, jos olisi tavannut sen oikean, miksi suhde loppuisi?

Tämän edellisen tavatessani olin ällikällä lyöty jo ekalla tapaamisella. Tuli erittäin kummallinen, vahva olo siitä että tässä se on, EI OLE MUUTA VAIHTOEHTOA. En vain pysty unohtamaan sitä oloa. Jos niin olisi, miten kävi näin? Jos se kuitenkin on minulle se oikea, sittenhän on vielä toivoa. Ehkä emme tällä hetkellä voisi olla yhdessä hänen sekavuuden takia, mutta entä tulevaisuudessa? Näiden ajatusten kautta tulee ajatus, että jos en häntä saa, en halua ketään muutakaan. Olenko sitten loppuelämäni yksin siksi, etten saa sitä yhtä ainoaa, jonka haluaisin. Kaikki muu tuntuu niin merkityksttömältä, millään ei ole väliä kun en voi olla hänen kanssaan.

Eli niinpä kai, takana mahtava tulevaisuus.. Miten te ootte selättänyt toivon? Vai eikö sitä enää ollutkaan? Tulipa taas pitkät pohdinnat.. mut kai se jotain helpottaa. Pieni askel kerrallaan, tänään ei oo ollut niin kamala olo kun eilen oli. Eipä tää yksin kotona kipeenä oleminen asiaa auta, rypee vaan pahemmin.

rusullinen kirjoitti:

Oon ajatellut jo varmaan viikon ajan että voisin tänne kirjoitella oloja. Jotenkin ei oo saanut aikaseksi. Kiva sinänsä tietää että muillekin se on ihan yhtä vaikeeta, omat ajatukset ja tunteet mitä käy läpi uudestaan ja uudestaan, on tuttuja muillekin. En ookaan ihan seonnut. Että tsemppiä sinullekin YksiN@inen!

Pahimpina hetkinä mua auttaa kirjoittaminen. Ei välttämättä ole edes yksittäistä asiaa, mistä haluaisi kirjoittaa, senkun ottaa vaan kynän käteen niin tekstiä tuleekin huomaamatta monta sivua. Ja silti, ei ne ajatukset mihinkään muutu, junnaa samaa rataa aina, päätyy samaan lopputulokseen. Ja sitten just kun on tullut siihen tulokseen, ettei se toimisi enää, vaikka se toinen yhtäkkiä sitä myös haluaiskin, miettii taas että mitä jos sittenkin. AINA. Mitä jos sittenkin..

Tulee välillä niin järjetön ikävä. Niin raastava paha olo, että se tuntuu möykkynä rinnassa. Aloin miettimään sitä, että mitä mulla oikeastaan on ikävä? Voiko se todella olla mukamas niin, että mä olin rakastunut siihen unelmaan siitä, millanen toinen ihminen olis, siihen että mulla oliskin elämänkumppani? En mä usko sitä. Kyllä uskon rakastaneeni ihan sitä ihmistä itsessään, kaikkine vikoineen ja epäilyksineen. Eihän kukaan ole täydellinen. Mutta siltikin, se satutti niin paljon. Rikkoi mun sydämeni palasiksi. Sitten otti sen omakseen, kokosi palaset yhteen. Vain murskatakseen sen heti perään entistä pienemmäksi tomuksi. Kuka sen nyt enää pystyy kokoamaan? Ei ole enää palasia, jotka liimata yhteen, on vain hienoa tomua.. On se ikävä kyllä fyysistäkin ikävää. Kaipaa läheisyyttä, toisen kainaloon, pusuttelua, seksiä. Nyt kun tietää mitä voi olla, on niin vaikea olla ilman. Miten kukaan muutenkaan haluaa olla yksin kun voi olla kaksin..

Mitä ihmettä se tarkoittaa että rakastaa jollain tavalla, mutta se ei riitä hänelle itselleen? Mä en vaan käsitä sitä. Sitten tuo saa miettimään, että kyllähän se musta välitti, kyllä rakasti, mutta ei halunnut/uskaltanut sitoutua. Eli siltä puuttu sittenkin se lopullinen halu. Kyse ei ollut tunteiden puutteesta? Niinkö itselleni uskottelen, jotta voisin pitää edes sen pienen toivon hivenen samalla kun kieriskelen tuskissani.

Satuttiin reilu viikko sitten törmäämään keikalla. Olin ensimmäistä kertaa kuukausiin ulkona kavereiden kanssa. Tietysti piti olla samassa paikassa.. Tietysti se tuli mulle jutteleen, sen jälkeen kun kaverini oli käynyt kunnolla ripittämässä. En halunnut puhua. Yöllä oli tullut pitkä viesti facebookiin, päivällä viesti kännykkään, haluanko selvittää asioita vai en. En vastannut kumpaakaan, vaan viisaana elämäni pahimpana krapulapäivänä lähdin miehen luona käymään. En tiedä oliko viisas idea, ei se puhuminen mihinkään johda tässä vaiheessa, samoja asioita pyöritellään, asioita mitä en halua uudelleen kuulla. Kuinka hänestä tuntui että yritti liikoja, oli virhe palata yhteen, jotain puuttui, huijasi vaan itseään. Kiitos vaan kun hajotat mua vielä enemmän romuksi. Toisaalta oli ehkä hyvä tavata, tulipahan lopullinen varmuus että se on nyt siinä, enempää en edes minä kestäisi. Mutta silti, miten ihmeessä vieläkin kuitenkin toivon. Jos meistä joskus tulisi vielä kavereita, ja sitä kautta hän tajuaisi kuinka paljon minusta välittää ja haluaisi palata yhteen. Jos hän saisi sekavan olonsa hoidettua, päänsä selvemmäksi siitä, mitä haluaa. Se kun ei ole missään vaiheessa ollut selvää, vaikka kuinka vakuutteli minut haluavansa.

Mitä mieltä olette siitä oikeasta? Voiko niitä olla useampia? Mielestäni se on elämäntilanteesta, hetkestä, sattumasta kiinni. Niitä on oltava useampia, johan itsekin koen tavanneeni kaksi. Toisaalta, jos olisi tavannut sen oikean, miksi suhde loppuisi?

Tämän edellisen tavatessani olin ällikällä lyöty jo ekalla tapaamisella. Tuli erittäin kummallinen, vahva olo siitä että tässä se on, EI OLE MUUTA VAIHTOEHTOA. En vain pysty unohtamaan sitä oloa. Jos niin olisi, miten kävi näin? Jos se kuitenkin on minulle se oikea, sittenhän on vielä toivoa. Ehkä emme tällä hetkellä voisi olla yhdessä hänen sekavuuden takia, mutta entä tulevaisuudessa? Näiden ajatusten kautta tulee ajatus, että jos en häntä saa, en halua ketään muutakaan. Olenko sitten loppuelämäni yksin siksi, etten saa sitä yhtä ainoaa, jonka haluaisin. Kaikki muu tuntuu niin merkityksttömältä, millään ei ole väliä kun en voi olla hänen kanssaan.

Eli niinpä kai, takana mahtava tulevaisuus.. Miten te ootte selättänyt toivon? Vai eikö sitä enää ollutkaan? Tulipa taas pitkät pohdinnat.. mut kai se jotain helpottaa. Pieni askel kerrallaan, tänään ei oo ollut niin kamala olo kun eilen oli. Eipä tää yksin kotona kipeenä oleminen asiaa auta, rypee vaan pahemmin.

Lue lisää

Voi luoja, mistä se taas tuli? Ihan hillitön ikävä. Niin kova, että oikeen pahaa tekee. On ikävä kaikkea sitä, mitä toinen ihminen edusti. Kyllähän sitä suhteen päätyttyä suree muutakin kun vaan päättynyttä suhdetta. Kaikkea muuta menetettyä mitä siihen liittyy. Tietysti sitä menetettyä henkilöä itsessään, menetettyä tulevaisuutta.. yhteistä tulevaa kotia (ei sentään ehitty muuttaan yhteen vaikka oli haussa..).. ja varmaan kyllä oon surenut samalla myös muita menetettyjä asioita, kuten pappaani, joka kuoli just samoihin aikoihin kun erottiin. Kyllä mä todellakin oon surrut. Kui paljon oon itkeny! Ulvoin kun haavotettu eläin, huusin! Toivottavasti naapurit ei tykänny pahaa.. :)

Silti on kiva huomata, että oon mä jotenkin kummasti mennyt eteenpäin lähtöpisteestä. Edes vähän, ihan käsittämätöntä.. Näkee sen esim kirjotuksista ja siitä olosta. En enää ihan 24/7 mieti asiaa, kyllä se joka päivä mielessä edes käy, mutta ei valtaa mieltä ihan täysin. Pystyy keskittyyn muuhunkin, jaksaa tehdä jotain muutakin kun maata suruissaan kotona kun ei muuhunkaan kykene. Vaikka toki edelleen oon tolkuttoman väsynyt. Normaaliin verrattuna. Mutta ei kai pieni depis ihme oo?

Jotenkin sitä vaan jaksaa vetää päivien läpi. Opiskella, edes olla koulussa, nähä ihmisiä, liikkua rajojen mukaan. Kivaa se on kun ei tarvii olla yksin koko aikaa. Pääsee tekemään muuta, ajattelemaan muuta. Mutta annas ollakaan kun kotiin tulee ja viimeistään siinä vaiheessa kun nukkuun käy, niin johan alkaa päässä surraan. Sillon sitä miettii, että miten ihanaa nyt oliskaan käydä nukkumaan toisen kainaloon. Tai aamulla herätessä kun avaa verhot ja näkee ihanan talvisen auringonpaisteen, olis niin kiva syödä aamupalaa sen toisen istuessa vastapäätä. Pusutella lähtiessä, sanoa että soittele kun pääset niin katotaan missä oon, koska nähään taas. Odottaa sitä hetkeä kun pääsee kotiin ja tietää että joku on odottamassa. Nyt sitä tulee kotiin ja ihan sama millanen kaaos täällä on kun kukaan ei sitä nää (patterinsäätäjää lukuunottamatta....). Tosin siltikin itelle on paljon mukavampaa olla puhtaassa ja siistissä kodissa. Sillon kun vituttaa, niin mä siivoon, hyvää agressionpurkamista, suosittelen!

Joten, päivä kerrallaan, kyllä sitä muutosta tapahtuu. Ehkä mun sydän kuroutuu taas kasaan murunen kerrallaan.

rusullinen kirjoitti:

Voi luoja, mistä se taas tuli? Ihan hillitön ikävä. Niin kova, että oikeen pahaa tekee. On ikävä kaikkea sitä, mitä toinen ihminen edusti. Kyllähän sitä suhteen päätyttyä suree muutakin kun vaan päättynyttä suhdetta. Kaikkea muuta menetettyä mitä siihen liittyy. Tietysti sitä menetettyä henkilöä itsessään, menetettyä tulevaisuutta.. yhteistä tulevaa kotia (ei sentään ehitty muuttaan yhteen vaikka oli haussa..).. ja varmaan kyllä oon surenut samalla myös muita menetettyjä asioita, kuten pappaani, joka kuoli just samoihin aikoihin kun erottiin. Kyllä mä todellakin oon surrut. Kui paljon oon itkeny! Ulvoin kun haavotettu eläin, huusin! Toivottavasti naapurit ei tykänny pahaa.. :)

Silti on kiva huomata, että oon mä jotenkin kummasti mennyt eteenpäin lähtöpisteestä. Edes vähän, ihan käsittämätöntä.. Näkee sen esim kirjotuksista ja siitä olosta. En enää ihan 24/7 mieti asiaa, kyllä se joka päivä mielessä edes käy, mutta ei valtaa mieltä ihan täysin. Pystyy keskittyyn muuhunkin, jaksaa tehdä jotain muutakin kun maata suruissaan kotona kun ei muuhunkaan kykene. Vaikka toki edelleen oon tolkuttoman väsynyt. Normaaliin verrattuna. Mutta ei kai pieni depis ihme oo?

Jotenkin sitä vaan jaksaa vetää päivien läpi. Opiskella, edes olla koulussa, nähä ihmisiä, liikkua rajojen mukaan. Kivaa se on kun ei tarvii olla yksin koko aikaa. Pääsee tekemään muuta, ajattelemaan muuta. Mutta annas ollakaan kun kotiin tulee ja viimeistään siinä vaiheessa kun nukkuun käy, niin johan alkaa päässä surraan. Sillon sitä miettii, että miten ihanaa nyt oliskaan käydä nukkumaan toisen kainaloon. Tai aamulla herätessä kun avaa verhot ja näkee ihanan talvisen auringonpaisteen, olis niin kiva syödä aamupalaa sen toisen istuessa vastapäätä. Pusutella lähtiessä, sanoa että soittele kun pääset niin katotaan missä oon, koska nähään taas. Odottaa sitä hetkeä kun pääsee kotiin ja tietää että joku on odottamassa. Nyt sitä tulee kotiin ja ihan sama millanen kaaos täällä on kun kukaan ei sitä nää (patterinsäätäjää lukuunottamatta....). Tosin siltikin itelle on paljon mukavampaa olla puhtaassa ja siistissä kodissa. Sillon kun vituttaa, niin mä siivoon, hyvää agressionpurkamista, suosittelen!

Joten, päivä kerrallaan, kyllä sitä muutosta tapahtuu. Ehkä mun sydän kuroutuu taas kasaan murunen kerrallaan.

Lue lisää

Päivä kerrallaan, ei sitä oikein muuten voi tehä. Sydän kyllä kuroutuu kasaan, vaik välillä tuntuu et palaset ei enää ihan sovikkaan paikoilleen. Jotein niitten palojen välistä puuttuu.. Mutta arpikudos on normaalia ihoa vahvempi, sitten joskus :)

Itellä ei entisen elon ajattelu aiheuta enää niin pahoja kipuja.. Ikävää välillä pukkaa, mut reissun aikana on sattunu ja tapahtunu paljon hienoja asioita. Ei vaan oo pystyny murehtimaan :) Tietty en tiedä miltä sitten tuntuu kun palaa "oikeeseen elämään" takas Suomeen. Päivä kerrallaan!

Voin kyllä kaikille särkyneille sydämille suositella irtiottoa. Tulee katottua asioita ihan eri näkökulmista kun on tarpeeks fyysistä etäisyyttä. Suru ja tuska seuraa mukana, mutta on se (ainakin minun mielestä) huomattavasti kivuttomampaa näin. Jokainen tietty tavallaan :)

Kyllä täälläkin on tullu monena aamuna sekotettua kyyneleet aamukahviin.. se tuo hienon pikantin lisän makuun :) Suru pitää surra, itkut itkeä ja koittaa vaan jaksaa taistella. Minä uskon onnellisiin loppuihin!!

Jaksamista kaikille :)

oppilas81m kirjoitti:

Päivä kerrallaan, ei sitä oikein muuten voi tehä. Sydän kyllä kuroutuu kasaan, vaik välillä tuntuu et palaset ei enää ihan sovikkaan paikoilleen. Jotein niitten palojen välistä puuttuu.. Mutta arpikudos on normaalia ihoa vahvempi, sitten joskus :)

Itellä ei entisen elon ajattelu aiheuta enää niin pahoja kipuja.. Ikävää välillä pukkaa, mut reissun aikana on sattunu ja tapahtunu paljon hienoja asioita. Ei vaan oo pystyny murehtimaan :) Tietty en tiedä miltä sitten tuntuu kun palaa "oikeeseen elämään" takas Suomeen. Päivä kerrallaan!

Voin kyllä kaikille särkyneille sydämille suositella irtiottoa. Tulee katottua asioita ihan eri näkökulmista kun on tarpeeks fyysistä etäisyyttä. Suru ja tuska seuraa mukana, mutta on se (ainakin minun mielestä) huomattavasti kivuttomampaa näin. Jokainen tietty tavallaan :)

Kyllä täälläkin on tullu monena aamuna sekotettua kyyneleet aamukahviin.. se tuo hienon pikantin lisän makuun :) Suru pitää surra, itkut itkeä ja koittaa vaan jaksaa taistella. Minä uskon onnellisiin loppuihin!!

Jaksamista kaikille :)

Lue lisää

Okei, sydän on alkanut oikeasti kuroutua, arpeutua ja vahvistua. Mutta millonka voin taas tuntea uudestaan sitä mitä meillä oli?? En tiedä, sen asian suhteen tulee oltua hukassa vielä varmaan pitkäänkin. Ihmeellisen tyhjää on sisällä tällä hetkellä...

Hiukan pelottavaa, tätä puolta en ittestäni aikasemmin tietäny. Tunteeton, en edes kaipaa toisen ihmisen kosketusta. Polttikohan lie tuo ero tunteet pois.. tuhkaksi tuuleen. Eikös sieltä pitäs uutta eloa kasvaa, tuhkainen maa on hedelmällinen maa. Vai kuinka monesti sen pellon pystyi kaskeamaan ennen kuin oli aika hyljätä se?? Mitenkähän tässä käy.. Mutta on ihana tunne levätä ilman surua ja tuskaa, rauhassa.

Toisaalta taas odotan ihmistä joka sais minussa roihut aikaseks, toisi ikävän takaisin :) Kaipuun ja lämmön. Hitto, omituinen olento on ihmislapsi tässä maailmassa.

oppilas81m kirjoitti:

Okei, sydän on alkanut oikeasti kuroutua, arpeutua ja vahvistua. Mutta millonka voin taas tuntea uudestaan sitä mitä meillä oli?? En tiedä, sen asian suhteen tulee oltua hukassa vielä varmaan pitkäänkin. Ihmeellisen tyhjää on sisällä tällä hetkellä...

Hiukan pelottavaa, tätä puolta en ittestäni aikasemmin tietäny. Tunteeton, en edes kaipaa toisen ihmisen kosketusta. Polttikohan lie tuo ero tunteet pois.. tuhkaksi tuuleen. Eikös sieltä pitäs uutta eloa kasvaa, tuhkainen maa on hedelmällinen maa. Vai kuinka monesti sen pellon pystyi kaskeamaan ennen kuin oli aika hyljätä se?? Mitenkähän tässä käy.. Mutta on ihana tunne levätä ilman surua ja tuskaa, rauhassa.

Toisaalta taas odotan ihmistä joka sais minussa roihut aikaseks, toisi ikävän takaisin :) Kaipuun ja lämmön. Hitto, omituinen olento on ihmislapsi tässä maailmassa.

Lue lisää

Tulihan se fiilis vielä takaisin, sittenkin.. Hiljaa ja yllättäen takavasemmalta iski kimppuun. Oma rakas demoni! Löi kunnolla ilmat pihalle. Jätti siihen pellolle auringon nousun aikaan ihmettelemään. Mitä v..ua?!?

Tällä kertaa muistot tuli ensimmäisistä kuukausista. Niistä maagisista hetkistä, jännitys ja ihastus myllersi mahan pohjassa. Iho ei kestänyt odotusta, sydän raukka oli pakahtua :) Kuinka kiivasti halusinkaan sinua, vielä hiukan tuntematonta.. Se talvi ei tuntunut kylmältä. Ei hiton hitto ja perkele!! Kyllä meillä oli vaan hyvä olla keskenään. Yhtenä yönä teit minulle karjalanpiirakoita, aamulla et päästäny sängystä ja mie olin niin sinun, vain sinun!!

Rakkaani, tänään taidan kääntää ajan takaisin meihin. Tulen sinun viereesi, halaat minua hymyillen, tuoksut hyvältä ja tuot lasin mehua ennen elokuvaa? Kyllä, ikävä on..

Tällä kertaa en jaksa, ihan heti, päästää tästä kaipuusta irti. En halua, käyn läpi eloamme ja heittäydyn muistoille. Ehkä jopa annan itselleni luvan toivoa meidät taas yhteen. Haluan taas surra, ikävöidä, rämpiä itsesäälissä ja kaivaa haavat auki. Ihan sama miten typerää se on, en välitä. En jaksa olla vahva juuri nyt. Eikä minun tarvitsekaan. Siis silmät kiinni, tulethan uneeni?

Kiitos sinulle oppilas 81m kun olet jaksanut kertoa tarinaasi, joka on koskettanut minua syvästi, ja kuinka upeasti olet osannut kirjoittaa tuntemuksistasi, sitä ihailen tosi paljon.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämääsi.

Upeeta! Toi fiilis on mieletön, sillon kun se tulee. Tiedät varmaan säkin, että kyllä se mörkökin sieltä vielä joskus hiippailee. Ei ihan heti, mutta joskus ja aina vaan harvemmin. Niin ainakin kävi mulle.

Vapaus, sen tunteen kun saa päälle, vois tehdä mitä vaan. Sillon kannattaa nauttia, tehä just niin kun hyvältä tuntuu. Se olo ei nimittäin kestä iäisyyttä. Mäkin tiedän, että mä vielä joskus oon kokonainen. Ja sillon en tarvitse toista puolikasta täydentämään itseäni. Ja löydän vielä uudestaan Sen Rakkauden, toisen kokonaisen. Vielä en sitä edes halua, haluan kuroutua ensin kiinni. Mut sitten kun se uudestaan löytyy, oon ainakin valmis. Tiedän, etten tee samoja virheitä uudestaan, osaan katsoa maailmaa eri tavalla. Vielä jotkut asiat saa mut pois raiteiltaan totaalisesti ja välillä on pakko pysähtyä vielä hetkeks suremaan. Mutta ne hetket tulee koko ajan harvemmin ja siinä välissä mä huomaan jo elääkin. Kesä auttaa :)

Terkkuja ja tsemppiä ja NAUTI! :)

Hyvä, että olet päässyt erosi yli. Luin alusta asti tätä keskustelua hakeakseni jonkinlaista lohtua, koska erosin yllättäen (olin todella yllättynyt) itsekkin suunnilleen samoihin aikoihin.
Olen myös käynyt samanlaista tunnekuohua läpi ja tätä keskustelua lukiessani olen saanut tukea ajatuksesta, että en ole yksin. Helposti sitä sulkee silmänsä heikkona hetkenä ja unohtaa katsoa ympärilleen, mutta tämä keskustelu avaa aina hieman silmiä ja helpottaa tunteiden käsittelyä.

eli kiitos itsellesi oppilas ja hyvää kesää. :)

t. kauko.