Lapsuuden hätähuuto
Lapsina Roope ja minä tapasimme leikkiä yhteisen pihamme hiekkalaatikolla. Silloin en vielä - lapsenmielellä, tietenkään – ymmärtänyt, mitä hänen alati vahvistuva, ison pojan kaltainen, käytöksensä tarkoitti.
Kun minä vielä katselin Muumeja ja muita, vanhempieni mielestäni lapsen kehitykselle hyvää tekeviä, rauhallisen leppoisia ohjelmia, oli Roope jo nähnyt Screamit ja muut sellaiset, lapsilta kielletyt elokuvat. Hän kun oli rikkaan ja urakeskeisen perheen ainoa lapsi, joka joutui jo varhaisella iällä sopeutumaan pitkiin yksinoloihin. Roopen perheellä oli pelit ja vehkeet, ja isän peli- ja leffahyllyt vetivät poikamaisen innon täyttämää Roopea vastustamattomasti puoleensa. Meillä taas ei ollut edes dvd-soitinta, tietokoneista puhumattakaan. Vanha vhs-video ja saman ikäinen stereolaitteisto sentään löytyivät.
Vähitellen aloimme vieraantua toisistamme. Roopen jatkuvasti muuttuva käytös kummastutti minua – näin jälkikäteen luulen hänen ottaneen suoranaisia vaikutteita elokuvista. Hän luultavasti muutti käytöstään aina viimeksi näkemänsä pläjäyksen suuntaan. Jopa lapsenmielelläni tajusin, että Roopen maailmankatsomuksessa oli tapahtunut radikaali – miltei peruuttamaton – muutos. Silloin en muutoksen syitä tietenkään ymmärtänyt. Tajusin vain, että se iloinen ja leppoisa pikkupoika, joka joskus oli ystävävistäni paras, oli poissa. Hänet oli korvannut pikkuaikuinen, joka puhui oudoista asioista ja käytti outoja sanoja. ”Seksi ja ne kaikki muut sellaiset, mitähän ne ovat ja mitä ne tarkoittavat?” mietin. Kun mainitsin asiasta vanhemmilleni, he reagoivat väkevästi ja ottivat pikimmiten yhteyttä Roopen vanhempiin. Vastuuntuntoiset, vaikkakin köyhät, vanhempani joutuivat kuitenkin toteamaan Roopen isän ja äidin käyttäytyvän piittaamattomasti, sanoisinko, lapsenomaisella sinisilmäisyydellä. ”Meidänkö Roope muka katsoisi salaa jotakin kiellettyä? Eihän hän nyt sellaista tekisi… miten te edes kehtaatte epäillä moista?” näin äitini kertoi Roopen isän silloin sanoneen.
Siihen loppui minun ja Roopen välinen ystävyys. Varmuuden vuoksi meidät sijoitettiin eri kouluihinkin. Ehkä hieman ihmettelin vanhempieni toimintaa, vaikken Roopesta enää pitänytkään. Olisihan se ollut kiva, jos olisi ollut naapurissa joku, jonka kanssa kulkea kouluun. Myöhemmin ymmärsin, kuinka kauaskatseisesti ja viisaasti vanhempani olivat toimineet: he näkivät Roopesta, että tämä oli saanut ensikosketuksensa ja -innostuksena aikuisten maailmaan aivan liian varhain. Roope saattaisi hyvinkin olla massaviihteestä omaksutun maailmankatsomuksen potentiaalinen uhri.
Vuosia myöhemmin tapasimme toisemme yllättäen, aikuistuneina ja itsenäistyneinä, työhaastattelussa. Olimme nimittäin suuntautuneet samalle alalle. Äärimmäisen kunnianhimon vanhemmiltaan perinyt Roope oli menestynyt elämässään järjestäin paremmin kuin minä. Koulunsa hän oli aina läpäissyt erinomaisin arvosanoin eikä ystävistä kuulemma ollut puutetta. Silti aistin hänen persoonassaan jotakin ristiriitaista. Tiedättehän, kun joskus ihmisistä vain huomaa, että jokin on vialla. Silti Roopesta ei pelkän ulkoisen olemuksen perusteella näin olisi uskonut: hänhän oli sangen sulavatapainen ja -puheinen nuorimies. Mutta kuitenkin vaistosin, että jokin todellisuudentaju tai vastaava Roopelta oli kadoksissa.
No, niinhän siinä sitten kävi, että Roope sai sen työpaikan enkä minä. Tunsin kateutta mutta myös sääliä: ajattelin, mitenköhän kovan hinnan Roope oli maksanut saavuttaakseen saman aseman kuin minä. Olikohan hän koskaan viettänyt normaalia elämää ikäisekseen – jos nyt sellaisen käsitteen voi edes määritellä. Mutta tietysti juuri Roopen kaltaiset ihmiset ovat niitä, joita kutsutaan menestyjiksi ja joiden ajatellaan olevan yhteiskunnan tukipilareita. Tiesiköhän kukaan, millainen hänen lapsuutensa oli ollut?
Joitakin vuosia myöhemmin luin nuorten aikuisten kuolonrallista, jossa ajajat olivat ilmeisesti yrittäneet matkia silloisen aikakautemme kulttikaahailuelokuvaa. Leikkipyssyjäkin onnettomuuspaikalta kuulemma löytyi. Viikkoja onnettomuuden jälkeen Roopen entinen työpaikka julistettiin uudelleen haettavaksi. Samoihin aikoihin luin lehdestä Roopen kuolinilmoituksen. Tunsin sääliä, vain ja ainoastaan sääliä – en kateutta tai muita negatiivisia tunteita.
Tällaisen hinnanko järkevä nuori mies joutui maksamaan siitä, että häneltä jäi lapsuus joskus elämättä?

Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin, kommentteja otetaan mielellään vastaan, vaikka tämä nyt onkin tällainen vanha ja nopeasti väsätty räpellys...
Minusta Roope oli monessakin mielessä "terveempi" kuin sinä. Roope uskalsi elää. Oletko uskovainen, vai vain muuten vihanja kaunan vallassa?
Juttu oli hyvin kylläkin kirjoitettu!
Haluaisinpa minäkin kuulla lisää kommentointia tästä tekstistä.
Tämä tekstisi nimittäin sai minut ymmälle. Mustavalkoinen käsittelytapa ihmetytti. Oliko tämä jonkin sortin ironinen heitto? Millään muulla tavalla en voi ymmärtää tekstin moralisoivaa perusvirettä. Rakentavana palautteena kielestä sanoisin, että kaipasin rosoa ja persoonallisuutta noiden kliseiden vastapainoksi. En tiedä, ehkä tätä ei ollut tehty tarpeeksi kunnianhimoisesti. Jos parannusehdotuksia otat vastaan, niin:
-henkilöiden elämänkaaret voisi mielestäni kuvata jotenkin vähemmän yleistävästi, selittelevästi. Mitä lukija nyt sai itse oivaltaa? Ei mitään. Olisi jännittävää nähdä, jos muokkaisit tätä. Keskittyisin ehkä itse joihinkin yksittäisiin tapauksiin.
-henkilöiden erilaisuutta, voisiko sitä kuvata vaikka panemalla heidät kohtaamaan jossakin vaiheessa. Dialogi on niin kaunista.
-pyrkisit eroon yleispätevästä äänensävystä.
"Vuosia myöhemmin tapasimme toisemme yllättäen, aikuistuneina ja itsenäistyneinä, työhaastattelussa."
"Koulunsa hän oli aina läpäissyt erinomaisin arvosanoin eikä ystävistä kuulemma ollut puutetta. Silti aistin hänen persoonassaan jotakin ristiriitaista."
-Loppulause on vailla mitään järkeä
"Tällaisen hinnanko järkevä nuori mies joutui maksamaan siitä, että häneltä jäi lapsuus joskus elämättä?"
tosi hyvin kuvaa kahta ihmistä...
..etkö nyt hiukan liioitellut? Tiedän, että mediassa on ollut juttuja esimerkiksi kauhuleffojen turmelevasta vaikutuksesta lapsiin ja kaikenmaailman pelien yhteydestä väkivaltaiseen käyttäytymiseen, mutta itse en vain osta sitä, että lapset olisivat joitakin palikoita, jotka imevät itseensä kaiken roskan yhtään suodattamatta, vaikka vanhemmat eivät asiaan puuttuisikaan. Ja kulttielokuvan kaahailukohtaus...älä viitsi. Jos Roope kerran oli aikuinen, ei hän nyt sentään niin typerä olisi huolimatta "vaikeasta" lapsuudestaan. :)
Tällaisen tekstin pohjalta ois hyvä suorittaa psykoanalyysi ;)
Kyseessähän on kirjoittajan henkilökohtainen kokemus nuoruudessa. Lapsen on joskus hankala ymmärtää miksi se ensi ystävyys ei sitten kestänytkään, etenkin jos myöhemmin elämässään ei saa muodostettua yhtä vahvoja tunne siteitä muihin ihmisiin. Tekstin läpi paistaa se että työhaastattelu ja kaverin kuolema olivat fiktiivisiä tapahtumia, sen sijaan kohtaaminen oli luultavasti aito tapahtuma. Toisaalta kohtaamisessa ei kovin montaa sanaa vaihdettu, molemmat vetivät omat johtopäätelmänsä toisen nykyisestä elämäntilasta. Halveksiva asenne puolestaan kertoo siitä miten olisit halunnut ehkä nähdä miten tuo ystävyys olisi lähtenyt kehittymään, jos sille vain olisi annettu mahdollisuus. Jos jätit elämäsi aikana tekemättä jotain tärkeitä valintoja niin yleensä prosessoit ne sitä kautta, jos ystävyys olisi jatkunut niin olisi minulla ehkä ollut tarpeelliset resurssit tehdä se mielenkiintoisempi valinta. Tämmöinen "traumaattinen" kokemus saattaa johtaa itsensä syyllistämisen sijaan itsensä häpeämiseen; jos jokin ei onnistu niin vika ei ollut siinä että et yrittänyt tarpeeksi (olisit voinut vaikuttaa tapahtumaan), sen sijaan koet epäonnistumisen syyksi useammin riittämättömyyden (et voinut mitään). Tämä johtaa usein katkeruuteen kuin että sen sijaan syyllistämällä itseäsi motivoisit itsesi kehittämään itseäsi.
Koska tekstistä ei voi päätellä miltä osin se varmasti oli fiktiivistä ja miltä osin ei, sekä kirjoittajan motiiveja näille tunteille ei voi yksiselitteisesti päätellä, on kyseessä vain teoreettinen mahdollisuus kyseisestä persoonasta... niin mä oon täs viimeset kaksviikkoa opiskellu sosiaali psykologiaa ja filosofiaa, ei siis mitään henkilökohtaista =D
Tekstinä tuo kirjoitelma oli kirjoitettu analyysin tapaan. Kirjallisuudessa hienoja piirteitä ovat juuri nuo jutut mitkä lukija "mukamas" itse oivaltaa. Pitää jättää sitä tulkinnan varaa ja pitää se ovi lukijan henkilökohtaiseen elämään avoinna, tavallaan että lukija pystyy näkemään itsensä tarinassa eikä jotain hekilöä jota tarina yrittää kuvailla.
Heh, kiitos (kivasta ja odotetunlaisesta) palautteesta. Tämä teksti ei todellakaan (niin kuin ei ole toinenkaan juttuni täällä) mikään vakava pläjäys. Tämän esimerkiksi kirjoitin yhden ruotsin tunnin aikana kauan kauan sitten... Uskokoon ken haluaa! Sisällöltäänhän juttu on hölmö, ja juoni näyttäytyy ennalta-arvattavana, mutta Lapsuuden hätähuuto oli minulle tyyliharjoitus, jonka jostain syystä päätin tänne nettiin laittaa...