Kärsimysten alamaisena, isäntänsä tukena
Huusin rauhaa loputtomien rasitusten keskellä. Kaipasin hellyyttä ja pehmeiden sormien hyväilyä. Mutta toiveeni jäivät kumisemaan tyhjyyttään äärettömälle hiekka-aavikolle. Edes öitäni en saanut enää viettää rauhassa; pehmeä makuualustakin tuntui olevan liikaa pyydetty.
Tietysti olin kokenut rasituksia ennenkin, mutta nuorenahan niistä lähinnä nauttii. Yleensä koettelemukseni olivat olleet lyhytaikaisia, ja pian niiden jälkeen pääsin nauttimaan hyvästä ravinnosta ja ansaitusta levosta. Niin ajattelin tämänkin rasitusryppään toteutuvan, mutta turhaan.
Rauhattomat yöt ja kosketuksen kaipuu löivät koettelemuksilleni kuitenkin vain alkutahdit. Loputtomilta tuntuvat päivät kuluivat tuskallisen hitaasti, ja fyysistä kestokykyäni koeteltiin rajusti paitsi iskuilla ja repivillä liikkeillä myös puutteellisella ravinnolla. Nääntyneenä jouduin todistamaan ystävieni kuolemia ympärilläni. Toinen toisensa perään he kaatuivat. Ystävieni kuollessa menetin myös seuralaiseni ja kommunikointivälineet. Jäin yksin yksinäiselle aavikolle. Hiekkamyrskyt tuiversivat harva se päivä, ja hiekanjyväset upposivat kehooni aiheuttaen purevaa kipua. Viiltävä tuska raastoi varttani samalla, kun sodan järjettömyys ulotti valtansa yhä laajemmalle.
Taistelujen muuttuessa vaativammiksi paine ympärilläni kasvoi: jouduin kestämään vimmattua tärinää, puristusta ja repiviä liikkeitä niin ylös kuin alaskin. Kerran luodinviuhahdus repäisi minusta palasen mukanaan. Tuskani oli suunnaton, mutta valitukseni katosivat niin kuin yksinäinen hiekanjyvänen hukkuu hiekkakasaan. Kommunikointiyhteydet olivat poikki ja ensiaputarvikkeet lopussa. Jatkuvasti heikentyvä muonatilanteeni ei ainakaan parantanut oloani. Seuraavan taistelun koittaessa en varmaa jaksaisi enää kannatella asetta, ajattelin. Äärimmäisessä mielettömyyskamppailussa aloin toivoa rauhaa, ikuista ja kestävää rauhaa, josta saisin nauttia ylhäisessä yksinäisyydessäni. Toivoin, suorastaan rukoilin herraani lopettamaan tämän järjettömyyden.
Lopulta, kun aloin oppia sopeutumaan fyysiseen tuskaan ja yksinäisyyteen, minut kiskaistiin keskelle viimeistä, rajuinta taisteluani koskaan. Tein kaikkeni selvitäkseni, mutta keskellä raastavia kärsimyksiäni rukoukseni viimein kuultiin. Siinä samassa tunsin oloni äkillisesti kevenevän – ase lennähti otteestani. Varteni valahti suoraksi, ja kaikki verenvirtaus ympärilläni lakkasi. Viimeinen, repäisevä kolahdus ja kaikki elämä ympärilläni pysähtyi. Toiveeni oli kuultu: ikuinen rauha kutsui. Mutta pyysinkö itselleni leposijaa keskellä loputonta hiekkamerta, jonne vielä hautautuisin ja jonne lopulta jäisin suojatta myrskyjen ja arkeologien armoille. Tuskin.
Mutta ylhäinen yksinäisyys koituu lopulta aina meidän luiden kohtaloksi.
Huusin rauhaa loputtomien rasitusten keskellä. Kaipasin hellyyttä ja pehmeiden sormien hyväilyä. Mutta toiveeni jäivät kumisemaan tyhjyyttään äärettömälle hiekka-aavikolle. Edes öitäni en saanut enää viettää rauhassa; pehmeä makuualustakin tuntui olevan liikaa pyydetty.
Tietysti olin kokenut rasituksia ennenkin, mutta nuorenahan niistä lähinnä nauttii. Yleensä koettelemukseni olivat olleet lyhytaikaisia, ja pian niiden jälkeen pääsin nauttimaan hyvästä ravinnosta ja ansaitusta levosta. Niin ajattelin tämänkin rasitusryppään toteutuvan, mutta turhaan.
Rauhattomat yöt ja kosketuksen kaipuu löivät koettelemuksilleni kuitenkin vain alkutahdit. Loputtomilta tuntuvat päivät kuluivat tuskallisen hitaasti, ja fyysistä kestokykyäni koeteltiin rajusti paitsi iskuilla ja repivillä liikkeillä myös puutteellisella ravinnolla. Nääntyneenä jouduin todistamaan ystävieni kuolemia ympärilläni. Toinen toisensa perään he kaatuivat. Ystävieni kuollessa menetin myös seuralaiseni ja kommunikointivälineet. Jäin yksin yksinäiselle aavikolle. Hiekkamyrskyt tuiversivat harva se päivä, ja hiekanjyväset upposivat kehooni aiheuttaen purevaa kipua. Viiltävä tuska raastoi varttani samalla, kun sodan järjettömyys ulotti valtansa yhä laajemmalle.
Taistelujen muuttuessa vaativammiksi paine ympärilläni kasvoi: jouduin kestämään vimmattua tärinää, puristusta ja repiviä liikkeitä niin ylös kuin alaskin. Kerran luodinviuhahdus repäisi minusta palasen mukanaan. Tuskani oli suunnaton, mutta valitukseni katosivat niin kuin yksinäinen hiekanjyvänen hukkuu hiekkakasaan. Kommunikointiyhteydet olivat poikki ja ensiaputarvikkeet lopussa. Jatkuvasti heikentyvä muonatilanteeni ei ainakaan parantanut oloani. Seuraavan taistelun koittaessa en varmaa jaksaisi enää kannatella asetta, ajattelin. Äärimmäisessä mielettömyyskamppailussa aloin toivoa rauhaa, ikuista ja kestävää rauhaa, josta saisin nauttia ylhäisessä yksinäisyydessäni. Toivoin, suorastaan rukoilin herraani lopettamaan tämän järjettömyyden.
Lopulta, kun aloin oppia sopeutumaan fyysiseen tuskaan ja yksinäisyyteen, minut kiskaistiin keskelle viimeistä, rajuinta taisteluani koskaan. Tein kaikkeni selvitäkseni, mutta keskellä raastavia kärsimyksiäni rukoukseni viimein kuultiin. Siinä samassa tunsin oloni äkillisesti kevenevän – ase lennähti otteestani. Varteni valahti suoraksi, ja kaikki verenvirtaus ympärilläni lakkasi. Viimeinen, repäisevä kolahdus ja kaikki elämä ympärilläni pysähtyi. Toiveeni oli kuultu: ikuinen rauha kutsui. Mutta pyysinkö itselleni leposijaa keskellä loputonta hiekkamerta, jonne vielä hautautuisin ja jonne lopulta jäisin suojatta myrskyjen ja arkeologien armoille. Tuskin.
Mutta ylhäinen yksinäisyys koituu lopulta aina meidän luiden kohtaloksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kommentoin juuri äsken edellistäsi, ja siinä sanomani pätee tähänkin. Tuntui, että tämä oli kirjoitettu yhdeltä istumalta, vailla järjen hiventä. Tämä jäi täysin hämäräksi. Katsoen vaikka loppulausetta.
..eli siis samaa mieltä edellisen kanssa. Hiukkasen sekavaa oli, vaikka aihe sinänsä olikin kiinnostava ja potentiaalinen. Kommunikointivälineet..jotenkin pistivät silmään tuonkaltaiset yleisnimitykset, ja ehkä "tuska"-sanaa jankutettiin hieman liikaa. :)
Tämä juttu on vitsi, jonka kirjoitin nopeasti lukiossa... Idean sain, kun suunnittelimme kavereitteni kanssa utopistisia seikkailuja.. Paljastettakoon, että tässä pääosassa oli kyynärvarsi... Katsotaan, jos vaikka laittaisin tänne vielä jonkin järkevämmän jutun arkistostani. Tyyliharjoitusta nyt lähinnä tämäkin.. =)