Yksin, kaksin vai kolhoosissa? Miten mieluiten asuisit ja missä?
Asumismuoto?
Yksi hullu kysyy :)
44454
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Asun yksin, omassa talossa, ja niin olen yleensä asunut, missä?
Kaakkois-Suomessa
jos annat siihen suostumuksen.
Oletko koskaan kuullut tai lukenut, että 60 ikäiset asuisivat kolhoosissa???? Ainakaan Suomessa???
Jos haluat jutella tällä palstalla, niin kerro ensin itse, miksi se juuri SINUA kiinnostaa?
Jos palataan Suomen varhaishistoriaan, niin silloin oli kyllä hieman pakkokin asua yhdessä monta sukupolvea, siis oli mummot ja vaarit ja vaarien vaarit ja mummot, mikäli sattuivat olemaan elossa.
Meitähän on sota runnellut hyvinkin paljon. Itsenäisyytemmekin jälkeen käytiin hyvinkin hirvittävä sisällisota. Senkin vaikutukset heijastuvat edelleen maamme puoluekantoihin ja vaaliemme äänestystuloksiin.
Tämä vastaukseni on ehdottomasti olettamuksella, että kysyjä ei ole alkuperäinen Suomen kansalainen.
Kaikkihan me tiedämme jo sen, että suomalaiset haluavat asua suurkaupungissa, (Helsingissä), järven rannalla, jossa on oma sauna ja se erämaan hiljaisuus.
Älykkäimmät ovat sen jo tajunneet, että Lapista se löytyy ja rakentavat sinne "hullunlailla" huviloitaan, mutta, mutta, mutta!! Nythän siellä onkin KAIKKI ja meteli on pahempi kuin Mannerheimintiellä Hesassa!!
Voin vain itse kertoa omasta kokemastani, että haluan ja saan nauttia viellä "äärettömästä hiljaisuudesta", joita ei elinaikanani kukaan voi tulla saastuttamaan millään moottoroiduilla äänillä.
Se oli uskomaton kokemus, kun sain kokea sen hyvin stresaavan elämänvaiheeni, en jälkeen, vaan siinä murroksessa. Ei tarvitse Lappiin lähteä, koska siellä on jo liianpaljon "huvituksia".
Todella haluan, että kysyjä tarkentaa, miksi hän kysyy moisia? Kuinka hän itse asuisi? Hah haa 60 kolhoosissa! Onhan noita viellä syrjäseuduilla, joissa aikamispojat elävät vanhempiensa rahoilla ja tuovat viellä kotiin jonkun venakon. Mutta oleteko kuulleet, kuinka rikkaan talon tytär ottaa (kielletty sana) miehen, no sanotaanko itänaapurista. Onhan näitä... ja sitten tapellaan.
sanottavan kerrostalo asumista kolhoosi asumiseksi, enempi sellaisena vitsinäkin.
kaiken tietävälle vastaaja-kysyjälle (ja muistaa taas miksei ole viime aikoina paljonkaan tänne kirjoitellut).
Vastaus 1. kysymykseesi: Olen ja tiedän niitä olevan.
Seuraavaan kappaleeseen: Olen sitä mieltä, että kuka tahansa saa tulla tänne keskustelemaan ihan omin ehdoin.
Kysyjä-aloittaja on syntyperäinen suomalainen, joka on kiinnostunut monenlaisista asioista ja on osallistunut keskusteluihin näillä palstoilla enemmän ja vähemmän aktiivisesti vuodesta 2004 lähtien.
Hän tutkii yhteisöllistä asumista ja on tehnyt aiheeseen liittyviä vierailuja suomalaisiin senioriyhteisötaloihin sekä tutustumismatkoja mm. Saksaan ja Ruotsiin.
Asuisin mieluiten samalla tapaa kuin 1943 ja se oma asuntoni olisi (tulee olemaan!) Helsingissä meren lähellä, yhteisöllisessä kerrostalossa kaikenikäisten mukavien naapurien kanssa, joista nuorimmat eivät ole vielä syntyneetkään.
Muutatko Jätkäsaareen? Olen lukenut sinne nousevista taloista.
Itse asun kerrostalossa, meren äärellä, ylimmässä kerroksessa, pieni kaksio. Tavallinen 3rappuinen kerrostalo, 3 asuntoa per,kerros. rapussamme suurin osa eläkeläisiä, ja kaikki hyvänpäivän tuttuja. Helppo soittaa ovikelloa, jos apua tarvitsee. Samoin pihalla helteitä paossa, oli mukavia hetkiä. Käymme osa, myös toisillamme kahvilla, tai saatan tarjota lounaan, jollekin toiselle yksin asujalle.
Viemme, saamme myös lämpimäisiä, toisiltamme.
Kahden muun rapun asukkaistakin tunnemme n, puolet, osa on sijoitusasuntoja, tai työsuhde. Niissä vaihtuu ihmiset, joten heitä vain moikkailemme.
Autohallissa tulee välillä jäätelöt sulaneeksi, kun jäämme suustamme kiinni..
Jäi vaivaamaan tuo vastauksesi, tuolle nikille "avioliitto", kelle vastasit.
Oletkohan tarkkaan miettinyt tuon yhteisöllisyyden, olevan se paras asuinmuoto sinulle?
Jos jo joku yöllä kirjoitettu vastaus, saa sinut noin tuohtumaan? Tai ettet juurikaan viihdy palstalla?
Täälläkin on suomi pienoiskoossa, kuten asuintaloissakin, varsinkin yhteisöllisissä hankkeissa, kuherruskuukauden jälkeen voi ilmetä, etteivät kaikki olekaan niin mukavia?
Siis sinun mielestäsi. Vanhenet, ja naapurin vastasyntynyt voi seinän takana itkeä koliikkiaan viikko tolkulla yöt. Joku voi olla vaikkapa kaappijuoppo, toinen muutoin häiriötä tuottava, vaikkapa kuntoutuja. Dementoituviakin voi yhteisöön päästä livahtamaan. Entäs sitten narsistiset luonteet, joista alussa tietenkin saa miellyttävän kuvan. Entäs nuoret, voivat soittaa musiikkiaan yöt läpeensä, ja nukkua päivät?
Meitähän on kaikenlaisia ihmisiä. Kolhoosi olisi vielä kamalampaa. Kuunnella kuorsausta, toisten erilaista päivärytmin viettoa. Siivoukset, tai sekaisuuden sieto? Jne.
Itse valintasi teet. Toivottavasti sopeudut, ja muistat, ettei kaikki tule miellyttämään sinua, etkä sinä ehkä kaikkia.
Onnea matkaan!
asunut enemmän ja vähemmän yhteisöllisissä kuvioissa. Tiedän, että kaikkia on mahdotonta miellyttää vaikka kuinka yrittäisi, enkä edes yritä. Osaan kuitenkin käyttäytyä kohteliaasti, ottaa muitakin huomioon ja tulen kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen - usko tai älä. Puolustan itselleni tärkeitä asioita ja olen tarvittaessa valmis taistelemaan tiukastikin niiden puolesta. Kun demokraattiset päätökset on tehty, en jupise muiden naapureiden kanssa toisten selän takana. Arvostan myös toisten oikeutta omiin näkemyksiinsä ja erityisesti niitä suoraselkäisesti puolustavia, vaikka olisin eri mieltä.
Kun kaksi besser wisseriä osuu anonyymina paikalle, on kiva heitellä välillä jotain suorasukaisempaa ja katsoa mitä siitä seuraa. Täällähän me jokainen voimme keskustella omin ehdoin. Tässä yhteydessä en halua kertoa mihin muutan.
asumismuodolta. Iloitsen puolestasi ja toivotan hyvää jatkoonkin.
En saanut vaan mielestäni sitä kirjoitustasi, joten ihmettelin siksi. Itse en vastaile yleensä provosoiviin kommentteihin, annan olla omassa arvossaan. Koin tietenkin asian itseni kautta, joten huolestuin, miten sopeudut. Näinhän sen provon klo ajan.
Hyvä kun selvensit.
Onnea uuteen asumisyhteisöösi.
Ps, 9v selvitty tässä yhtiössä, ilman ensimmäistäkään riitaa. ;)) eiköhän jatkossakin.
vaan olisi mahdollista asuisin yksin. Lapset ovat jo omillaan.
Asuisin omillani jos mitenkään mahdollista.
Vaan. Myötä ja vastoin käymisissä, niinhän se vala vannottiin. :(
Kyllä kyllä, tiedän ...............
en suostuisi asumaan miehen kanssa enää! Lapsilla on jo omat perheet ja olen niin itsekäs, etten halua miestä passattavaksi. Elämässäni ei ole ollut kuin sellaisia miehiä, joita olen saanut passata (oma hölmöys). Kerrakin avioliiton alkuaikoina jalkani oli poikki ja sain kuljettaa kahvia kipsi jalassa herralle ja hänen veljelleen. Ei se avioliitto sitten kauan kestänytkään. Sen jälkeen en ole miestä ottanut asumaan kanssani, muuten olen kyllä seurustellut! Ei tulisi mieleenikään enää vanhoilla päivilläni miestä ottamaan! Säälin kyllä sellaisia ikäisiämme ihmisiä, jotka ovat vielä naimisissa. Olen joutunut montaa tuttavaparia seuraamaan, eikä kenelläkään heistä ole asiat hyvin! Sanoisinkin, että kyllä vanhempikin pariskunta voi erota!
Kyllä mies koulutetaan mieleiseksi mieheksi. Niin minä tein. Kyllä se pirulainen passoitti äitinsä jäljiltä. Pellolle piti raahata ruoat ja juomat, kun ei muka ehdi sisälle tulla syömään ja juomaan, kun viljakuorman tuo kuivurille, joka on pihapiirissa. Kuitenkin oli aikaa jaaraata naapurin ukkojen janssa pihalla, eikä mitään kiirettä.
Kun mulla oli molemmat jalat leikattu, niin tää pirulainen vielä kiukutteli, kun hänelle ei oltu käyty kaupassa hakemassa maitoa. Minulla oli lupa käydä vaan vessassa, ei enempää. Ja ite kulki kaupan ohi mennen tullen hirvimettälle kulkiessaan.
Annoin silmä silmästä ja hammas hampaasta, kun hän itse oli leikattu. Sovittiin, et vaihdetaan kuukaudeksi roolit. Minä hoidan ison karjan yksin, ja hän hoitaa sisähommat, ruuan, lapset, ja minä lupasin kaupassa vielä käydä.
Sopimus tehtiin, ja ukko valitti naapurin ukoille, että miten ihmeessä nainen vielä huushollista ehtii mihinkään, kun häneltä menee aamusta ilataan, laittaa ruokaa, hoitaa lapset, hoitaa pyykit, ja imuroida. On hän aivan puhki väsynyt, eikä ole päivässä edes huiliaikaakaan.
Tämä kuukauden pätkä avasi miehen silmät. Ei enää syytellyt, että Sinä et tee mitään, sullahan on aikaa yms.
Nyt mies passaa hyvin herkästi ja hereästi vastaan naukumsta.
Jokseenkin samat kokemukset, mutta naisesta.
Meitä on moneen junaan ja vielä jää laiturillekin.
Itse asuisin yksin kämpässäni, mutta lähellä pitäisi asua se oma kulta. Siksi, että kun se halipula yllättää jomman kumman, niin olisipa sitten paikka minne mennä...
Kyllä melkein kuka tahansa on valmis heittäytymään passattavaksi ja alkaa vaatia lisää, jos toinen haluaa päteä sillä tavoin ja kokee, että vain hän osaa ja tietää, miten keittiössä tai kodinhoidossa asiat pitää tehdä.
Yksi ystävättäreni sai vasta 50-vuotiaana kokea miltä tuntuu, kun mies hemmottelee naistaan. Olimme keskustelleet asiasta aikaisemmin, mutta hän ei kuulemma ollut tosissaan uskonut sellaisia miehiä olevan olemassakaan. Luuli minun satuilleen ja iloitsi uudesta kumppanistaan.
Moni mies olisi alkuaikoina valmis tekemään kaikenlaista kotona, mutta melkein yhtä monet naiset haluavat päteä ja suojella omaa reviiriään kotona. Jo lapsena omaksuttu hyvän naisen ja vaimon malli istuu tiukassa, vaikka mies haluaisi muuta. Esim. tyttäreni mies riemuitsi seurusteluaikoinaan siitä, että SAI tehdä meillä kaikenlaista, mitä itse halusi. Kotonaan hän ei saanut tehdä muuta kuin viedä roskat ulos. Mies halusi opetella tekemään ruokaa ja nauttii siitä edelleen, varsinkin kun vaimonsa arvostaa hänen tekemisiään ja antaa miehelle tilaa kotonaan.
Mielestäni parasta on elämä hyvän kumppanin kanssa, mutta mieluummin elän yksin kotonani ellei sellaista ole tarjolla.
elää vanhuuttani yksin, vaikka passaisin ennemmin..
Ihmisiä, mieltymyksiä ja kohtaloita on yhtä paljon kuin niiden kokijoita.
Olen täysin varma ettei pitkäaikainen kumppanini mistään hinnasta vaihtaisi nykyistä olotilaansa yksin oloon tai kenekään muun kanssa asumiseen!
Ihmettelen kirjoittajien materialistista lähestymistapaa!
Kuka passaa? Voi pyhä pulivari! Sekö on avainkysymys?
Aktiivivuodet kantoi vaimoni suurimman taakan arksista asioista rakennustarvikkeiden hankinnasta ja rakennuksen aputöistä aina perheen raha-asioiden hoitoon saakka.
Siinä sivussa kaikki kotityöt. Opetti kylläkin penskat osallistumaan niihin.
12-vuotta olin kaikki arkiviikot pois paikkakunnalta.
Tehtävien jako oli täysin luonnollinen.
Koskaan ei vaimo purnannut osaansa eikä edes vähimmässäkään määrin osittanut tyytymättömyyttään.
22-vuotta kassalla istumista ja nuo menneet vuodet ilmeiseti aikaan saivat sen ettei hän ole pahemmin hinkunut kotitöiden perään.
Kerran vuodessa tekee sapuskan etten minä pääse kehumaan tehneeni kaikki.
Loma-aamut olen hoitanut 100%:sti.
Ilman mitään "koulutusta" minusta on hienoa että voin tehdä kaverini elämän noilta osin mukavammaksi.
Tekstiilihuoltoa ja tiskikoneen panostusta lukuun ottamatta olen jo yli 10-vuotta hoitanut kaiken muun.
Sitäkin aikaisemmin tein niin työttömyyspäkieni aikoina.
Ruuan laitto on harrastukseni mutta siivoaminen on pakkopullaa mutta siitäkin huolehdin noin 80%:sti.
Jos kumppanin kaikinpuolinen hyvinvointi, puolin ja toisin, on tärkeää niin passaamisesta puhuminen on tarpeetonta!
Eipä moista pidä yleistää!!!
Kyllä meillä aina kumppanini kanssa kotityöt tehtiin kukin kykyjensä mukaan... Yhdessä "toista passaamatta" ja näin saimme yhteistä aikaa maksimaalisesti... Kyllähän hänen sairastuttuaan minä hoitelin nämä kotihommelit, mutta en kyllä koskaan tuntenut että olisin joutunut passariksi...
Nyt yksin ollessani olen oppinut arvostamaan omaa ja toisten vapautta... Asustelen yksin ja onhan noita "tyttösiä" jotka myös haluavat asua yksin... Vierailu puolin ja toisin ei sido toinen toistaan liian kiinteästi, vaan antaa vapauden viettää yhteistä aikaa molempien halutessa niin... Tottakai vierailun isäntänä ollessani teen parhaani, jotta vieraani viihtyisi... Samoin vastavierailulla emäntä...
Kyllähän tietenkin noilla yksinasuvilla "tyttösillä" on aina noita asunnon fiksaustöitä, mutta moisethan luontuvat itsestään... Usein kuuluu kysymys: "Mitä minä voin tehdä"... "Riittää kun olet nättinä vieressä", on useimmiten vastaukseni....
tässä - joskus, ja omassa kotona,
eli enimmäkseeen yksin pienessä rivitaloasunnossa. Helsinkiin pääsee tunnissa ja kaverin omakotitalo ynnä mökki järven rannalla ovat kahden tunnin matkan päässä. Laajat metsät ovat täällä lähellä eli on hiljaisuutta ja vilskettä, mitä kulloinkin haluaa. Mutta en ole kranttu, ihan hyvin voisin asua Helsingissä kerrostalossa. Se on vaan niin kallista. Ihmisten ilmoilla eli jonkinlaisessa taajamassa haluan asua, yksin omakotitalossa kaukana muista ei ole minun juttuni.
usein olevani samaa mieltä 1943:n kanssa. Niin tälläkin kertaa. Totean samalla, että on aina ilo lukea kirjoituksiasi, joista heijastuu seesteinen elämänkokemus ja positiivisuus. Kiitos!
eli samalla aaltopituudella olemme? Olen todella löytänyt elämääni rauhan, niin varmaan Sinäkin. Tuntuu hienolta, kun sadesää ei houkuttele metsää raivaamaan. Tytär tulee kohta ja lähdemme sieneen ja teemme sienipitsaa, on luvattu selkeämpää. Tuosta asumisesta vielä, että mieluiten asuisin täällä mieheni kanssa, mutta se mahdollisuus on peruuttamattomasti ohi.
Minä asun molemmisa. Kesällä enempi, mutta talvellakin maalla pienessä omakotitalossa, kaupungissa on kolmio kerrostalossa, vaihtelen paikkaa mielialan mukaan.
En kestä syksyn pimeyttä ja talven kylmyyttä yksin maalla, ainakaan jos ei välillä pääse pois.
Havaijilla tyttöporukalla. Ole hyvä.
kotkotkot, jatkuvaa kaakatusta, ja nokkimista.
Kaksin oman rakaan kanssa omassa kodissa ! Olis vielä se oma rakas, mutta sairas vei mennessään.
Joo, kaksin elellään 230 neliön kolhoosissa. Eikä yhtään oo liikaa tilaa. Näin asuisin, mutta yksi puuttuu, järvi, jossa saisi uida. Mutta kaikkea hyvää ei saa
paritalossa veden rannalla, ihanteellista. Kämppä yhdessä tasossa, helppo siivota. Kolhoosiasumista harjoitellaan välillä mökillä ystävien tai lasten ja heidän perheidensä kanssa...Ei se tietenkään ole samaa kuin jatkuva asuminen yhteisössä, mutta antaa viitteitä, joten EI kiitos! Yksin saan myös olla melko usein ja nautin siitä, olen nytkin yksin, tosin flunssaisena.
Eli kun on kokeillut kaikkea kolmesti niin on alkeelliset perusteet mielipiteen muodostukseen.
Sopii nyt myös asumiseemme.
Kahdestaan
Keskustan
Kolmiossa
Taakse päin katsoessani totean meidän asuneen aviossa ollessamme yhdeksässä kerrostalossa (joista kahden asunto oli omamme), kahdessa omakotitalossa vuokralla ja yhdessä omassa talossa.
Tuon rumban jälkeen olemme nyt asustaneet nykyistä kolmiotamme reilu 7-vuotta.
...juuri haluamallani tavalla, yksin lähiökaksiossa Helsingissä.
Yksin olen aina arvoisessani seurassa;)
parhaassa seurassako :))
Asun yksin 58 neliötä kerrostalo kaksio lähiössä T:re.
Haluaisin asua kolhoosissa, eli yhteinen olohuone keittiö ja peseytymistilat, oma huone asukkaista 3-4.
Ei vain löydy halukkaita kaikki haluaa asua yksin.
Pienellä eläkkeellä tuo olisi edullista yhteinen Tv-ja lupa sähkö / neljällä samoin kotivakuutus lehdet/ neljä samoin nettimaksun..
Turva olisi viereisessä huoneessa.
Olisko palvelutalo sinulle sopiva asuin paikka , siellä on yhteinen olohuone ym. itse voisin muuttaa palvelutaloon jos löytäisin sopivan paikan.
Mikä ihmeen turva olisi muka viereisessä huoneessa, tyhjänähän nuo on ollut jo kauan.
Tuo asumismenojen jakaminen olisi kai se ainut hyvä puoli, jonka itse näen tuollaisessa asumisessa. Muutenhan siinä käy kuten "normaalissakin" perheessä. Eli pian olisi riitaa siitä kuka tekee ja mitä, siis niissä yhteisissä tiloissa.
...mieluiten muutenkin asuisin.
Asun yksin pienessä kerrostaloasunnossa vilkkaassa kaupunkilähiössä. Tällä hetkellä se on minulle sopiva asumismuoto. Asuntoni on sisustettu juuri oman maun mukaan ja viihdyn siinä.
Miestä en enää ota. Viiden vuoden yksinelon jälkeen arvostan ja nautin vapaudestani joka päivä.
Eläkkeeni ei riitä elättäjän rooliin, enkä enää jaksa ryhtyä passaamaan ja hoitamaan ketään.
Tällä hetkellä yksin ja kaukana kaikesta, keskellä luonnonrauhaa.
Yksinolo on joskus varsin raskasta vaikka osaankin olla yksin.
Valtavan lumitalven jälkeen olen alkanut haaveilla, jospa tästä kaupunkiin.
Olisi kirjastot, näyttelyt ja konsertit lähietäisyydellä, kaikki olisi helpompaa, vai olisiko sittenkään.
Kait siellä ikävä tulisi näitä tuttuja nurkkia, metsiä, peltoja ja rakkaita polkuja.
Mitä siellä tekisinkään. No, ainahan tänne voisi tulla kuopsuttamaan jos siltä tuntuisi.
Mutta se haave on vielä vain haave.
Nuoruudessa asuin oikeassa kolhoosissa, se olisi varmaan hyvä asumismuoto tässäkin iässä.
Siinä pitäisi olla niin samanhenkisiä ihmisiä. Hyvät ystävät keskenään onnistuisivat sillä lailla asuessaan parhaiten. Siinä olisi jokaisella oma rauha ja yhteisiä tiloja käytettävissä.
Mutta jos et haluaisi olla yksin, aina olisi joku rupattelemassa ja yhdessä tulisi keksittyä vaikka mitä.
Nykyisin rakennettavat senioritalot ovat varmaan ajatukseltaa juuri sellaisia, jokaisella oma rauha mutta yhteistä ja palveluakin löytyisi jos sitä halutaan.
Olen aivan samaa mieltä, vaan "naapurin täti" ei kai mistään elättämisestä pidä olla kysymys niinkuin moni nainen ajattelee.
kirjoittajilla tuntuu olevan onni asua omassaan, jopa useammassakin asunnossa, mutta on paljon vanhojakin ihmisiä joiden on asuttava "toisten nurkissa" ja joilla ei ole ainakaan omaa asuntoa, olkaa tyytyväisiä olette kuitenkin mielestäni ihan hyvinvoivien ihmisten tasoisia, turhaa toitotusta on kumppanin puute, koska sen asian voi hakea ja hoitaakin itse, minä itse muuttaisin mielelläni palvelutaloon jos vain olisivat halvempia vaihtoehtoja vanhemmille ihmisille, nykyisin erittäin kallista asuminen niissä
Vaikka onkin kaksi velatonta asuntoa, toinen maalla ja toinen kaupungissa, ei elämäni ole helppoa.
Sairautta ja kuolemaa on riittänyt, peloittaa herätä uuteen päivään kun ei tiedä mitä kamalaa on tulossa. Nyt on liikuntakyvytön mies sairaalassa tiputuksessa puolittain tajuttomana, sai heikossa kunnossa oleva ihminen vielä jonkin pöpön mahaansa, on kuumetta eikä mikään pysy sisällä.
Riittäisi vaikka vuokrayksiö jos terveyttä olisi, millään ei ole väliä jos terveys menee. Kaksi läheistäni olen menettänyt syövälle, kun ei enää koskaan tarvisisi nähdä sitä taistelua.
aikanamme, jokainen omalla tyylillään, mutta vaikea asia on todella, kun ei ole omaa kotia kaiken muun ikävän lisänä, vaan saa sairastella milloin missäkin ja ei ole varaa myydä omaisuuttaan tarpeen mukaan.
Terveyteenkin voi santsata ihan rahallakin ja lähimmäisen auttamiseen.
Eipä varmaan monikaan ole saanut niitä, vaan kovaa työtä on vaatinut.
Itse ostin vasta -91 ensimmäisen omistusasunnon. Koskaan en saanut kaupunginasuntoa, vaan maksoin yksityselle. Lapset sain vihdoin omilleen, ja ostin velaksi yksiön. Onnea sikäli, oli lama, ja hinnat putosivat. Sitten vaihdoin kaksioon, jota maksan vieläkin. Jouduin työttömäksi,joten kahden vuoden jäljellä oleva velka, muuttui 10vuodeksi.
Tein kaikki viikonloput töitä, aikoinaan, ja viikollakin, saadakseni maksetuksi. Monet tekivät jotain hauskaa, minä en. Tiesin eläkkeeni jäävän pieneksi, ulkomailla asumiseni vuoksi, jolloin olin kotiäitinä.
Niimpä, asumisen vastikkeen ja lainan jälkeen jää kk alle 300e, millä sitten kaikki muu eläminen pitää rahoittaa.
En tietenkään voi saada yhteiskunnalta, koska eihän yhteiskunnan kuulu maksaa minun asuntoani.
Joten, valinta on ihan omissa käsissä, mitä haluaa, ja mitä ei. Minä haluan asua näin, ja maksan sitten siitä.
Sama mahdollisuus on ollut useimmilla, joten kateus pois.
-Tässä elämän ehtoossa eläkevuosien kynnyksellä riittäneekö rohkeus lainan kautta omistusasuntoon? Tätä kyselen lähinnä itseltäni,sillä puolisoni pelkää velan ottoa.Viisasta varmaankin.
Kun tulot laskevat työelämän jälkeen on 700 euroa kuukaudessa suuri summa maksaa asumisesta.Se on kuitenkin halvempi vaihtoehto kuin kovan rahan vuokrakoti ,sillä olemme saaneet hankituksi aso-asunnon,joka on melko uusi ja hyvällä paikalla pääkaupunkiseudulla suuren kauppakeskuksen läheisyydessä.Kaikki tarvittavat palvelut vieressä.Loistavat liikenneyhteydet ja vieressä rauhalliset lenkkimaasot ja kaunista luontoa.
-Asumisen historia on monipuolinen ja omassakin on asuttu.Seolisi pitkä tarina.90-luvun alun lama vei kaiken. Nekin joutuivat vastaamaan,jotka olivat vilpittömästi hoitaneet raha-asiansa.Pankki ei tuntenut armoa.
Tällä hetkellä siis onnellisesti rivitalokaksiossa asumme.Niin vähän omaisuutta ja säästöjä,ettei se riitä oman ostoon.Ja mikäli ostaisimme oman jostakin kauempaa,eivät asumiskulumme kuitenkaan
alenisi tuosta 700 eurosta ottaen huomioon lainan lyhennykset ym.
Valinnan vapaus on,mutta valinnat eivät ole aina helppoja.