Kun lukee tai kuulee

ajatuksia, joihin mielellään yhtyy, on reaktiona usein: olipa hyvä kirjoitus/puhe. Siis: olipa hyvä kirjoitus HS:n kulttuuriosiossa tiistaina 7.9. Otsikolla "Taidepuhe on usein höpöhöpöä" Kaisa Heinänen kirjoittaa täyttä asiaa. Ingressissä hän sanoo saman vielä toisella tavoin: "Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, joita tavallisen katsojan on vaikea ymmärtää."

Aika laajassa kirjoituksessaan Heinänen tukeutuu vahvasti taidehistoroitsija ja tietokirjailija Satu Itkoseen, joka on paitsi asiasta puhunut ennenkin myös kirjoittanut kirjan "Selkoa nykytaiteesta". Heinäsen tekstiä on ilo lukea sikälikin, että siinä esille tulevat asiat ovat hyvin näkyneet aiemmin tälläkin palstalla (valitettavasti myös omissa teksteissäni). Heinäsen lainaukset varustan merkillä (H) ja Itkosen (I), kiinnostuneet löytänevät koko tekstin HS:sta tai netistä itsekin. Siis:

"Kuvataidealalla on totuttu briljeeraamaan sanoilla. Tyhmän tai popularisoijan leiman saa helposti. ... Usein esitetään erilaisia väitteitä maailmasta, mutta niitä ei perustella. Tai puhutaan yksityisistä kokemuksista yhteisinä."(I) "Puhutaan konteksteista, prosesseista, ja strategioista. ...Myös anglismit ja muut vierassanat kukoistavat.(H) "Eikö suomen kieli riitä?"(I)

"Mitäänsanomaton höpöhöpö elää etenkin gallerioiden näyttelytiedotteissa. ...Pahimmillaan teksti alkaa elää omaa elämäänsä ja tekstin ja taideteosten yhteys katoaa."(H) "Nykytaiteen ammattilaisille tekstin tuottaminen tuntuu olevan pakkomielle. Eikö teos ehkä ole olemassa ilman sitä taustoittavaa kirjoitusta? Onko teos huono, jos se ei avaudu ilman kirjallista ohjetta?(I)

Heinänen lainaa edelleen kuraattori-tutkija Mika Hannulaa, joka kirjoitti taidepuheesta "pahana viruksena ja vitsauksena, josta ei pääse eroon millään totutuilla lääkkeillä" ja että "Taidepuhe ei viittaa mihinkään, eikä liikuta ketään, mutta silti sitä täytyy olla paikalla ja massiivisesti - kuin siistinä äänitapettina, joka ei saa häiritä liikaa".

Virkistävää ja ajatuksia antavaa tekstiä; en todellakaan ole ymmärtänyt, miksi kuvataiteilijoiden ylimalkaan välttämättä täytyy liittää teostensa esittelyyn tekstejä. Se on arvostelijoiden tehtävä, jos katsovat sen haluavansa tehdä. Kuva on kuva on kuva, eikä ole katsojan vika jos se ei avaudu ilman tekstiä. Mutta ei, sekavaa selostusta ja tyhjänpäiväisiä aforismeja, jopa "runon" pätkiä tarjotaan kylkiäisinä näyttelyluetteloille. Ollaan joskus niin "filosofisia" sielunvireiden tulkkeja, että ainoaksi vaikutelmaksi jää naurettava yksinkertaisuus. Artikkelissa Itkonen kertoo yrityksistään tulkita tekstejä, joista avoimesti sanoo, ettei edes ammattilaisena ymmärrä niitä, ja ihmettelee, miten sitten tavallinen katsoja.

Heinäsen artikkelissa ei puututa laisinkaan niihin videoihin, joita joskus esitetään näyttelyn ohessa taiteilijan työskentelystä. Niissä hän pääsee tekstejä moninkertaisemmin sanoin paitsi kertomaan asiallisesti tekemisestään myös päästämään suustaan sellaista sanamössöä, jossa ei ole päätä eikä häntää.

Aivan edellä olevaan liittymättä totean vielä, että kävin Habitare-messuilla vartavasten katsomassa siellä olevan taidemessut. Se oli poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen katsaus sekä kotimaisten että muutaman ulkomaisen gallerian tarjonnasta. Jos vastaava on esillä tulevissa Habitare-messuilla, niin kannatta kyllä käydä vilkaisemmassa jos se sattuu matkan varrelle.