Tässä kaksi tarinaani. Ensimmäinen on vuodentakainen ja toinen on tältä vuodelta.
Outo puu"Pienellä mäellä oli vanhan puun alla -"
"Ja mielenkiintoinen puu se olikin! Se on kasvanut siellä aikojen aamuhämärästä lähtien ja sillä - "
"Ja aina sinä keskeytät minut! Ei siinä puussa nyt mitään sen ihmeellisempää ollut - "
"Mitä sillä meinaat. Oli se meilenkiintoinen!"
¨"Kuka tässä oikein kertoo tarinaa, häh?"
"No niin, nyt voi tarinamme alkaa.
Pienellä mäellä vanhan puun alla istui kurttuinen ja nuhraantuneen oloinen hahmo. Ei siinä tietenkään ollut mitään ihmeellistä, mutta puu ja mäki olivat tavattoman eriskummallisia. Puu oli seissyt samalla paikalla aikojen ammuhämäristä asti. Heti sen jälkeen se oli siihen tulle tupsahtanut, kun Luoja oli päättänyt kyllästyä auringolla leikkimiseen ja luonut maailman pelilaudakseen. Siellä se kasvoi ja kasvoi - kunnes lopetti kasvamisen, ja siellä se seisoo vielä silloin, kun maailma tuhoutuu. Ja paikka taas... Se oli ehkä sitäkin oudompi. Kaukaa, mutta ei liian kaukaa, katsottuna se näytti mäeltä. Ei! Läheltä katsottuna se näytti tosiaan mäeltä, mutta kun sitä katsoi tarpeeksi kaukaa (joka ei muuten ole hirveän pitkä matka, ehkä noin kymmenen askelta), näki, että se oli tähti. Pieni punainen tähti. Se oli tosiaan outoa. Tähdellä siis kasvoi puu, joka oli ollut siellä... Aivan, sen te jo tiesittekin.
Palataampa siihen pieneen ja nuhruiseen hahmoon, joka sivumennen sanoen oli kääpiö. Eikä mikä tahansa, vaan kultaseppäkääpiö, joka on - ainakin hänen omasta mielestään- varsin varteen otettava käsite. Ja sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, ei sitten tuon taivaallista. Ja se miten kääpiö, anteeksi, kultaseppäkääpiö, oli tälle tähdelle päätynyt, on eräänlainen ihme, joka ei myöskään kuulu tähän tarinaan.
Eräänä lukemattomista päivistä, joina kääpiö istui puun alla.. Ai, että miksei hän lähtenyt pois? No eihän hän voinut tähdeltä hypätäkään! Eikä hän tiennyt, miten oli tähdelle päätynyt, joten samaa reittiä hän ei voinut mennä takaisin. Riittikö? Kiitos. Siis kääpiö istui puun alla ja mietti, mitä vain kääpiö voi miettiä: mitähän tänään saisi ruuaksi ja milloinhan juomana olisi kääpiöpirtua. Hän ei tiennyt, miten ruoka hänen luokseen tuli, mutta aina, kun hänellä oli kova nälkä, ruoka vain jotenkin aineellistui hänen eteensä. Mutta nyt hänellä ei ollut nälkä.
Ja siinä kääpiö istui ja tuijotti taivaan kannen öiseen pimeyteen. (Tähdellä ei ollut pimeää, mutta miten tämä oli mahdollista, sitäkään kääpiö ei tiennyt.) Ja yhtä äkkiä, kun kentti saa lukon auki (ja se on äkkiä se) ilmestyi taivaan rantaan (ai, että mihin taivaanrantaan, älä minulta kysy, en minä tiedä, keksipä itse!) pieni oksennuksen värinen piste. Kääpiö hätkähti ja terästi kuulo- ja näköaistejaan.. Piste lähestyi todella uhkaavan näköisenä nopeasti suurenevana täplänä, joka oli edelleen oksennuksen värinen. Kääpiö nousi seisomaan ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin ja toisen taakse, koska ei halunnut pudota tähdeltä. Piste lähestyi edelleen. Ja edelleen: Ja kun kääpiö luuli sen olevan vielä kaukana, se olikin aivan hänen nenänsä edessä ja osoittautui perhoseksi. Oksennuksen väriseksi sellaiseksi.
Kääpiö ällistyi perhosta nii, että pyllähti siihen paikkaan ja puristi vasemmalla kädellään oikeaa rintaansa. Ja älysi, että sydän se kääpiöilläkin on vasemmalla puolella ja vaihtoi nolostuen kättä ja puolta. Tällä aikaa oksennuksen värinen perhonen liihotteli hänen päänsä päällä ja kääpiö oli varma, että se nauroi hänelle.
"Miten pääsit tänne?" hän kysyi peitellen närkästystään, sillä ajatteli, että jos lähellä olisi toinen tähti, hän voisi päästä sinne jotenkin. Perhonen huomautti kohteliaasti, että hän voisi harkita kylvyssä käyntiä, haju alkoi kuulemma käydä sietämättömäksi tuulen alapuolella. Ja taas kääpiö nieli vihansa, mikä oli jo suoranainen ihme, sillä hän oli erittäin lyhytpinnainen kääpiö.
"Miksi ylipäätään olet täällä? Pilkkamaassa minua, vai? ole hyvä ja mene pois!" se ei ollut mikään kohtelias pyyntö. Ja kääpiö saikin kuulla 'todella mukavan' huomion rodustaan ja parrastaan.
Kääpiön muutenkin huono itsehillintä petti. Hän olisi todella mielellään liitannut perhosen käsiensä väliin, mutta tyytyi kaivamaan taskustaan harmaan piipun ja täyttämään sen maailman huonoimmalla piippukessulla, jota hän piti itse mitä parhaimpana. Hän sytytti piippunsa ja tuprutteli savut perhosen päälle, joka oli täten tukehtua yskäänsä.
Toivuttuaan pahimmista yskimisistä perhonen esitteli kääpiölle laajan sanavalikoimansa, joka alkoi korvavaikusta ja loppui - sitä ei tarvitse mainita, sillä paikalla on naisia ja lapsia! Tästäkös kääpiö kimpaantui, kun perhonen manasi häntä kaikilla mahdollisilla manauksilla ja sen jälkeen lausui Siolindiën valitus laulun etuperin, muinaikieleksi ja takaperin. Kääpiö tempaisi piipun suustaan ja heitti huonosti tähdätyn piippu ammuksen kohti perhosta. Ja osui keskelle pienen, oksennuksen värisen perhosen vasenta siipeä. Ja siipi putosi. Mutta sitä nopeammin putosi perhonen ja nopeimmin putosi kääpiön piippu. Kääpiö katseli tyytyväisenä perhosen menoa ja suri sekunnin murto-osan piippunsa perään, jonka hänen iso-isoisosisoisänsä oli veistänyt. Ja kaivoi sitten uuden piipun nuttunsa uumenista."
"Ja mitä tästä opimme?"
"Emme mitään?"
"Aivan, emme mitään."
((Ja tässä toinen))
Hän on historiaa
Vesi oli kylmää. Pistelevä tunne levisi jaloista ja levisi ympäri kehoa pienten neulojen tavoin. Kuin kävelisi siilin päällä, Daix mietti, mutta peseytyi silti purossa. Piti olla puhdas kaupunkiin mennessä. Siellä olisi hänelle töitä.
Hallamin patriisi Jacob oli lähettänyt hakemaan Daixia kaksi viikkoa aikaisemmin. ilmeisesti patriisi halusi jostakusta palavasti eroon Hallamin kaupungissa. Patriisi Jacob oli kuuleman mukaan hyvin omituinen mies, mutta niin oli arvonimikin, patriisi. Se oli hallintotapa, jossa oli ääni ja mies. Ääni oli miehellä ja se mies oli patriisi, joka ei hallinnut diktaattorin tavoin, sillä hän ei syönyt aamiaiseksi nallekarkkeja.
Aamun tuoma valo paljasti Hallamin korkeat ja harmaat muurit, vaikka Daix oli pitänyt niitä jo kauan silmällä. Ne tuntuivat naurettavilta. Hallam oli köyhä ja hiljainen kaupunkivaltio. Sen käveli läpi puolessa tunnissa, ja kaikki talot olivat pieniä ja olkikattoisia luukun ottamatta patriisin taloa (joka toimi myös oikeustalona, sillä patriisi oli mies, jolla oli oikeus) ja Jumalten kirkkoa, johon oli käytetty paljon viattomien veronmaksajien varoja, ja sitten se oli jätetty unohduksiin.
Daix puki päälleen uudet vaatteen, jotka olivat tarttuneet hänen matkaansa jollain ihmeen tavalla. Tyköistuva jakku, joka oli valmistettu tumman sinisestä sametista, mustat polvihousut ja mustat saappaat. Tummat vaatteet sointuivat hänen sysimustaan ihoonsa ja korostivat hänen vitivalkoisia hiuksiaan. Daix oli mustahaltia eli drow, maan alla elävää rotua, taitavia taistelijoita ja matriarkkakulttuurin sortamaa. Daixin oma kansa oli ajanut hänet maan päälle, pois joukostaan, ja hän oli siitä edelleen katkeroitunut, vaikka siitä oli kulunut 150 vuotta.
Daix sitoi märät valkoiset hiuksensa taakse mustalla nauhalla ja lähti astelemaan kohti tietä, joka vei kaupungin porteille. Hän oli niin arvokkaan näköinen, että portinvartijat päästivät hänet sisään kyselemättä sen enempää. Tai ehkä siksi, että heitä oli käsketty tekemään niin.
Daix pikemminkin aavisti kuin huomasi, että häntä seurattiin. Hän kääntyi hämärälle sivukujalle ja kipaisi äänettömään juoksuun tempaisten samalla saappaan varrestaan ohuen ja neulanterävän tikarin. Hän kääntyi oikealle ja huomasi joutuneensa umpikujaan. Vauhtiaan hidastamatta hän hyppäsi ja onnistui lennähtämään lähimmälle olkikatolle.
Hän kyyristyi olkia vasten ja kuunteli. Odotus palkittiin: "Voi Luojan villakalsarit, senkin taliaivo! Ai tuli tänne, vai? Ei se velho oo, ei se näkymättömäks muuttua osaa!" Kulman takaa käveli huohottaen kaksi 'kaupunkinvartijjaa' (Kyllä 'kaupunkinvartijjaa. Entinen patriisi Kellynkallo oli lukihäiriöinen ja 'vatijjostoa' perustaessaan hän ei antanut tarkastaa kirjoittamaansa julistusta.), jotka olivat ilmeisesti yrittäneet seurata Daixia juosten. "En ikuna valehtelisi! Tuli se tänne, varmana tuli! Sun vikas, ettei nähty mites se katos. Olet tuollainen läskipallero. Jos pistäisit kädet taskuun ja jalat suuhun ja pyörisit, liikkuisit paljon nopeammin!" laihempi 'vartijjoista' sähisi vihaisesti. Syntyi vihainen hiljaisuus. Daix hivuttautui hiljaa toisen talon katolle ja lähti temppuilemaan kohti patriisin taloa kattoja pitkin.
"No kaipa meitin on paras mennä kertomaan patriisille, että myö kadotettiin se."
Patriisin talo oli korkea ja rakennettu prameasti punatiilestä. Katto oli kuitenkin olkea, niin kuin Hallamin kaikkien muidenkin rakennusten katot. Daix pujahti sisään yläkerroksen ikkunasta ja huomasi osuneensa juuri sopivasti patriisin huoneeseen. Patriisi ei huomannut Daixin tulemista. Samassa ovi avautui ja hän pujahti seinällä roikkuvan gobeliinin taakse. Sisään ryntäsi joku, joka huohotti raskaasti. "Herrani! Hän katosi", sanoi joku, ja Daix tunnisti äänestä laihan 'vartijjan'. "Noin vain katosi. Kai se älysi, et me seurattiin sitä. Yhtäkkiä, aivan taikaiskusta se katosi." Daix kuuli patriisin nousevan tuolistaan.
"Toivottavasti hän ei loukkaantunut siitä, että pistin teidät onnettomat seuraamaan häntä. Halusin vain, ettei hän aiheuta ongelmia kansalle. Hän on kuitenkin mustahaltia", patriisi Jacobin ääni oli vanha. Sanat tulivat jotenkin vaivalloisesti hänen suustaan. "Missä setäsi on, Raf? Luulin, että hän oli mukanasi." "Hän olikin, herra, mutta mä tulin tänne edeltä. Sen maha kattokaas. Lihavana on vaikea juosta lujaa."
Patriisi hymähti nuorelle miehelle ja paimensi tämän lempeän isällisesti huoneesta. "He tosiaan yrittivät", Daix totesi pojan mentyä. Patriisi hätkähti, mutta hänen äänensä ei ollut kovin yllättynyt: "Oletteko te Daixardht Delgrtth?" hän äänsi yllättävän hyvin drowinkielisen nimen. Patriisi kääntyi ympäri kysyvin ilmein.
"Kyllä. Oletan, että te olette patriisi Jacob", Daixin vastaus ei ollut kysymys. "Daixardht Delgrtth, kutsuu itseään Daixiksi, mikä tarkoittaa yksinäistä, karkotettu drowien valtakunnasta valtiopetoksen takia, välttyi teloitukselta, koska oli tai on ensimmäisen matriarkan poika, varas, valehtelija, murhaaja, petturi, kavaltaja, taitavin näissä ja muissakin alan lajeissa maan päällä?" patriisi Jacob luetteli, kuin koulupoika ulkoläksyä. Nyt Daix huomasi, miksi patriisin puhe oli niin vaikeaa. Patriisilla oli kasvohalvaus. Se veti oikeaa suupieltä ja silmäkulmaa alaspäin. Ei paljoa! Tuskin kukaan muu olisi sitä huomannut, mutta Daix oli drow ja mustahaltioilla oli todella tarkat silmät.
Daix nyökkäsi vastaukseksi patriisin luetteloon. Hän ei miettinyt, mistä patriisi oli saanut tietoonsa hänen henkilökohtaisen taustansa. Yhtä asiaa patriisi ei kuitenkaan tiennyt. Drowt olivat tutkineet hänen rikoksensa laajemminkin, ja jo 20 vuotta oli hänelle julistettua kuolemantuomiota yritetty saada toteen. Kuten kuvasta näkyi, se ei ollut vielä onnistunut,. Moni drow oli kuollut, mutta ei Daix. Hänen hailakan siniset silmänsä ja mustat ja herkät suippokorvansa aistivat vaaran, ja ne yhdistettyinä muihin täydellisyyttä hipoviin, hiottuihin vaistoihin, neulanteräviin aseisiin ja niitä terävämpään älyyn olivat pitäneet Daixin hengissä tähän asti.
"Missä Sahil on?" patriisi kysyi, kuin olisi huomannut asian juuri, mutta Daix oli huomannut tämän etsineen jo hetken jotain tai jotakuta katseellaan. "Kuka niin?" Daix kysyi, vaikka tiesi varsin hyvin kenestä nyt puhuttiin. "Sahil, nuorimies, jonka lähetin hakemaan teitä!" "Ai hän. Meille tuli hieman eripuraa. Toivottavasti et kaipaa häntä enää", Daix sanoi ylenkatseellisesti ja kiillotti kynsiään jakun rinnukseen. Todellisuus oli täysin erilainen, kuin Daix antoi ymmärtää. Tajuttuaan, että oli vapaana kaupungin muurien ulkopuolella, Sahil oli karannut Daixin seurasta ja lähtenyt omille teilleen.
Patriisi naurahti. "Olisihan se pitänyt arvata, mutta nyt", hän sanoi. "Minulla on olisi vielä töitä ennen kuin kerron sinulle tulevasta tehtävästäsi. Voisit kierrellä täällä tai kaupungilla. Syömme lounasta puolenpäivän aikaan. Kerron teille silloin tulevasta tehtävästäsi", patriisi jatkoi äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä.
Daix pysäytti miehen, jonka uskoi vaatetuksen perusteella olevan patriisin kamariherra. Miehellä oli päällään muodinmukainen musta frakkitakki ja viininpunaiset polvihousut valkoisine sukkineen. Hän kyseli mieheltä kauttarantain kaikenlaista patriisista. Mies vastaili avuliaasti kaikkeen mihin pystyi. Ennen kuin Daix päästi miehen jatkamaan askareitaan hän kysyi tältä vielä: "Onko patriisilla paljon vihamiehiä?" "Kaikki veronmaksajathan ovat hallitsijan vihamiehiä", mies naurahti, mutta jatkoi sitten: "Ei, ei minun tietääkseni. Uskoisin, että hän olisi kertonut siitä minulle." "Entäpä tuo kasvohalvaus? Mistä se on peräisin?" Daixia oli mietityttänyt tämä seikka. "Kasvohalvaus? Se on ollut hänellä vasta parisen viikkoa. Se tuli noin vain. Ehkä päivää ennen kuin hän lähetti hakemaan teitä", mies kertoi ja lähti sitten työnsä pariin.
Tämä sai jonkin asian liikkeelle Daixin mielessä. Se oli jotain, mikä pitäisi muistaa tai ainakin se tuntui siltä. Ehkä se oli vain muista, jostakusta, jonka hän oli jo unohtanut. Asiaa miettien Daix lähti kiertelemään kaupungille.
Keskipäivän koittaessa Daix ja patriisi aloittivat ateriansa suuressa ruokasalissa, jonka seinät olivat täynnä luontoaiheisia ryijyjä. Tarjolla oli mitä hienoimpia liharuokia ja hedelmiä, vaikka kuinka monelle hengelle, mutta heitä oli vain kaksi syömässä. Daix ihmetteli tätä kovin, mutta söi silti hyvällä ruokahalulla, kunnes huomasi, että joku sulki ruokasalin oven (muka huomaamattomasti).
"Ah, niin Daixardht, olisin minun pitänyt tietää, että olet aina hyvin tarkka pakenemisteistä, etkö olekin?" patriisi sanoi oudon pilkallisella äänellä, kun Daix lopetti syömisen. Daix katseli miestä tajuamatta, mitä nyt oli tekeillä. "Tällä kertaa sinulla ei ole hätää poikaseni, oikeus kyllä tapahtuu", patriisin ääni nousi monella oktaavilla ja samalla muuttui Daixille liiankin tutuksi. Hän tunnusteli hiljaa vasemmalla kädellään jakkunsa helmaan ompelemaansa partaveitsen terää samalla, kun katsoi tiivisti patriisia. Patriisi kumartui ja tarttui kasvoihinsa molemmin käsin. Vaalea, ryppyinen iho lähti irti, ja samalla purkautui loitsu, joka paljasti patriisin kuoren alta lumoavan kauniin drownaisen, Beaxardhtin, Daixin siskon.
"Kyllä velikulta, tänään me saimme sinut", Beaxardht sanoi, ja Daix tiesi katsomattakin, että huone oli täynnä mustahaltioita. Hän raapaisi keskisormensa vasten partaterää ja sai siihen syvän haavan. Sormella hän piirsi toisen käden ranteeseen lukin kuvan. Tämä oli loitsu, jonka jokainen drow saa synnyinlahjakseen (samoin he osaavat loitsia syvän pimeyden kehän, jossa vain hän itse pystyy näkemään), se antaa tekijälleen lukin kyvyn tarttua kiinni ja kiipeillä esimerkiksi katossa.
"Tänään me tapamme sinut, rakas veljeni. Tällä kertaa oikeus tapahtuu!" Beaxardht nauroi ja viitasi sotureitaan käymään kimppuun. Daix mutisi loitsusanat ja loihti huoneen täyttävän pimeyden. Beaxardht kiljaisi raivosta.
Daix hypähti pöydälle ja siitä kattoon ja lähti kulkemaan kuin hämähäkki kohti isoa takkaa viivyttelemättä, sillä Beaxardht pystyisi murtamaan pimeyden millä hetkellä hyvänsä, tosin nyt hän laukoi ympäriinsä polttavia tulisia palloja täysin sokkona.
Daix keplotteli itsensä äkkiä takkaan ja sieltä tilavaan savuhormiin. Näin suurta ylivoimaa vastaan hän ei pystyisi taistelemaan. Drowtaistelijoita oli ainakin viitisenkymmentä. Daix pääsi katolle. Noki poltteli sormen haavassa. Savupiipun kautta kuului hänen siskonsa raivo: "Vielä jonain päivänä hän on historiaa!"
Daix hymyili. Taas hän oli selvinnyt. Ehkä ensikerrallakin olisi yhtä hyvä tuuri.
Outo puu"Pienellä mäellä oli vanhan puun alla -"
"Ja mielenkiintoinen puu se olikin! Se on kasvanut siellä aikojen aamuhämärästä lähtien ja sillä - "
"Ja aina sinä keskeytät minut! Ei siinä puussa nyt mitään sen ihmeellisempää ollut - "
"Mitä sillä meinaat. Oli se meilenkiintoinen!"
¨"Kuka tässä oikein kertoo tarinaa, häh?"
"No niin, nyt voi tarinamme alkaa.
Pienellä mäellä vanhan puun alla istui kurttuinen ja nuhraantuneen oloinen hahmo. Ei siinä tietenkään ollut mitään ihmeellistä, mutta puu ja mäki olivat tavattoman eriskummallisia. Puu oli seissyt samalla paikalla aikojen ammuhämäristä asti. Heti sen jälkeen se oli siihen tulle tupsahtanut, kun Luoja oli päättänyt kyllästyä auringolla leikkimiseen ja luonut maailman pelilaudakseen. Siellä se kasvoi ja kasvoi - kunnes lopetti kasvamisen, ja siellä se seisoo vielä silloin, kun maailma tuhoutuu. Ja paikka taas... Se oli ehkä sitäkin oudompi. Kaukaa, mutta ei liian kaukaa, katsottuna se näytti mäeltä. Ei! Läheltä katsottuna se näytti tosiaan mäeltä, mutta kun sitä katsoi tarpeeksi kaukaa (joka ei muuten ole hirveän pitkä matka, ehkä noin kymmenen askelta), näki, että se oli tähti. Pieni punainen tähti. Se oli tosiaan outoa. Tähdellä siis kasvoi puu, joka oli ollut siellä... Aivan, sen te jo tiesittekin.
Palataampa siihen pieneen ja nuhruiseen hahmoon, joka sivumennen sanoen oli kääpiö. Eikä mikä tahansa, vaan kultaseppäkääpiö, joka on - ainakin hänen omasta mielestään- varsin varteen otettava käsite. Ja sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, ei sitten tuon taivaallista. Ja se miten kääpiö, anteeksi, kultaseppäkääpiö, oli tälle tähdelle päätynyt, on eräänlainen ihme, joka ei myöskään kuulu tähän tarinaan.
Eräänä lukemattomista päivistä, joina kääpiö istui puun alla.. Ai, että miksei hän lähtenyt pois? No eihän hän voinut tähdeltä hypätäkään! Eikä hän tiennyt, miten oli tähdelle päätynyt, joten samaa reittiä hän ei voinut mennä takaisin. Riittikö? Kiitos. Siis kääpiö istui puun alla ja mietti, mitä vain kääpiö voi miettiä: mitähän tänään saisi ruuaksi ja milloinhan juomana olisi kääpiöpirtua. Hän ei tiennyt, miten ruoka hänen luokseen tuli, mutta aina, kun hänellä oli kova nälkä, ruoka vain jotenkin aineellistui hänen eteensä. Mutta nyt hänellä ei ollut nälkä.
Ja siinä kääpiö istui ja tuijotti taivaan kannen öiseen pimeyteen. (Tähdellä ei ollut pimeää, mutta miten tämä oli mahdollista, sitäkään kääpiö ei tiennyt.) Ja yhtä äkkiä, kun kentti saa lukon auki (ja se on äkkiä se) ilmestyi taivaan rantaan (ai, että mihin taivaanrantaan, älä minulta kysy, en minä tiedä, keksipä itse!) pieni oksennuksen värinen piste. Kääpiö hätkähti ja terästi kuulo- ja näköaistejaan.. Piste lähestyi todella uhkaavan näköisenä nopeasti suurenevana täplänä, joka oli edelleen oksennuksen värinen. Kääpiö nousi seisomaan ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin ja toisen taakse, koska ei halunnut pudota tähdeltä. Piste lähestyi edelleen. Ja edelleen: Ja kun kääpiö luuli sen olevan vielä kaukana, se olikin aivan hänen nenänsä edessä ja osoittautui perhoseksi. Oksennuksen väriseksi sellaiseksi.
Kääpiö ällistyi perhosta nii, että pyllähti siihen paikkaan ja puristi vasemmalla kädellään oikeaa rintaansa. Ja älysi, että sydän se kääpiöilläkin on vasemmalla puolella ja vaihtoi nolostuen kättä ja puolta. Tällä aikaa oksennuksen värinen perhonen liihotteli hänen päänsä päällä ja kääpiö oli varma, että se nauroi hänelle.
"Miten pääsit tänne?" hän kysyi peitellen närkästystään, sillä ajatteli, että jos lähellä olisi toinen tähti, hän voisi päästä sinne jotenkin. Perhonen huomautti kohteliaasti, että hän voisi harkita kylvyssä käyntiä, haju alkoi kuulemma käydä sietämättömäksi tuulen alapuolella. Ja taas kääpiö nieli vihansa, mikä oli jo suoranainen ihme, sillä hän oli erittäin lyhytpinnainen kääpiö.
"Miksi ylipäätään olet täällä? Pilkkamaassa minua, vai? ole hyvä ja mene pois!" se ei ollut mikään kohtelias pyyntö. Ja kääpiö saikin kuulla 'todella mukavan' huomion rodustaan ja parrastaan.
Kääpiön muutenkin huono itsehillintä petti. Hän olisi todella mielellään liitannut perhosen käsiensä väliin, mutta tyytyi kaivamaan taskustaan harmaan piipun ja täyttämään sen maailman huonoimmalla piippukessulla, jota hän piti itse mitä parhaimpana. Hän sytytti piippunsa ja tuprutteli savut perhosen päälle, joka oli täten tukehtua yskäänsä.
Toivuttuaan pahimmista yskimisistä perhonen esitteli kääpiölle laajan sanavalikoimansa, joka alkoi korvavaikusta ja loppui - sitä ei tarvitse mainita, sillä paikalla on naisia ja lapsia! Tästäkös kääpiö kimpaantui, kun perhonen manasi häntä kaikilla mahdollisilla manauksilla ja sen jälkeen lausui Siolindiën valitus laulun etuperin, muinaikieleksi ja takaperin. Kääpiö tempaisi piipun suustaan ja heitti huonosti tähdätyn piippu ammuksen kohti perhosta. Ja osui keskelle pienen, oksennuksen värisen perhosen vasenta siipeä. Ja siipi putosi. Mutta sitä nopeammin putosi perhonen ja nopeimmin putosi kääpiön piippu. Kääpiö katseli tyytyväisenä perhosen menoa ja suri sekunnin murto-osan piippunsa perään, jonka hänen iso-isoisosisoisänsä oli veistänyt. Ja kaivoi sitten uuden piipun nuttunsa uumenista."
"Ja mitä tästä opimme?"
"Emme mitään?"
"Aivan, emme mitään."
((Ja tässä toinen))
Hän on historiaa
Vesi oli kylmää. Pistelevä tunne levisi jaloista ja levisi ympäri kehoa pienten neulojen tavoin. Kuin kävelisi siilin päällä, Daix mietti, mutta peseytyi silti purossa. Piti olla puhdas kaupunkiin mennessä. Siellä olisi hänelle töitä.
Hallamin patriisi Jacob oli lähettänyt hakemaan Daixia kaksi viikkoa aikaisemmin. ilmeisesti patriisi halusi jostakusta palavasti eroon Hallamin kaupungissa. Patriisi Jacob oli kuuleman mukaan hyvin omituinen mies, mutta niin oli arvonimikin, patriisi. Se oli hallintotapa, jossa oli ääni ja mies. Ääni oli miehellä ja se mies oli patriisi, joka ei hallinnut diktaattorin tavoin, sillä hän ei syönyt aamiaiseksi nallekarkkeja.
Aamun tuoma valo paljasti Hallamin korkeat ja harmaat muurit, vaikka Daix oli pitänyt niitä jo kauan silmällä. Ne tuntuivat naurettavilta. Hallam oli köyhä ja hiljainen kaupunkivaltio. Sen käveli läpi puolessa tunnissa, ja kaikki talot olivat pieniä ja olkikattoisia luukun ottamatta patriisin taloa (joka toimi myös oikeustalona, sillä patriisi oli mies, jolla oli oikeus) ja Jumalten kirkkoa, johon oli käytetty paljon viattomien veronmaksajien varoja, ja sitten se oli jätetty unohduksiin.
Daix puki päälleen uudet vaatteen, jotka olivat tarttuneet hänen matkaansa jollain ihmeen tavalla. Tyköistuva jakku, joka oli valmistettu tumman sinisestä sametista, mustat polvihousut ja mustat saappaat. Tummat vaatteet sointuivat hänen sysimustaan ihoonsa ja korostivat hänen vitivalkoisia hiuksiaan. Daix oli mustahaltia eli drow, maan alla elävää rotua, taitavia taistelijoita ja matriarkkakulttuurin sortamaa. Daixin oma kansa oli ajanut hänet maan päälle, pois joukostaan, ja hän oli siitä edelleen katkeroitunut, vaikka siitä oli kulunut 150 vuotta.
Daix sitoi märät valkoiset hiuksensa taakse mustalla nauhalla ja lähti astelemaan kohti tietä, joka vei kaupungin porteille. Hän oli niin arvokkaan näköinen, että portinvartijat päästivät hänet sisään kyselemättä sen enempää. Tai ehkä siksi, että heitä oli käsketty tekemään niin.
Daix pikemminkin aavisti kuin huomasi, että häntä seurattiin. Hän kääntyi hämärälle sivukujalle ja kipaisi äänettömään juoksuun tempaisten samalla saappaan varrestaan ohuen ja neulanterävän tikarin. Hän kääntyi oikealle ja huomasi joutuneensa umpikujaan. Vauhtiaan hidastamatta hän hyppäsi ja onnistui lennähtämään lähimmälle olkikatolle.
Hän kyyristyi olkia vasten ja kuunteli. Odotus palkittiin: "Voi Luojan villakalsarit, senkin taliaivo! Ai tuli tänne, vai? Ei se velho oo, ei se näkymättömäks muuttua osaa!" Kulman takaa käveli huohottaen kaksi 'kaupunkinvartijjaa' (Kyllä 'kaupunkinvartijjaa. Entinen patriisi Kellynkallo oli lukihäiriöinen ja 'vatijjostoa' perustaessaan hän ei antanut tarkastaa kirjoittamaansa julistusta.), jotka olivat ilmeisesti yrittäneet seurata Daixia juosten. "En ikuna valehtelisi! Tuli se tänne, varmana tuli! Sun vikas, ettei nähty mites se katos. Olet tuollainen läskipallero. Jos pistäisit kädet taskuun ja jalat suuhun ja pyörisit, liikkuisit paljon nopeammin!" laihempi 'vartijjoista' sähisi vihaisesti. Syntyi vihainen hiljaisuus. Daix hivuttautui hiljaa toisen talon katolle ja lähti temppuilemaan kohti patriisin taloa kattoja pitkin.
"No kaipa meitin on paras mennä kertomaan patriisille, että myö kadotettiin se."
Patriisin talo oli korkea ja rakennettu prameasti punatiilestä. Katto oli kuitenkin olkea, niin kuin Hallamin kaikkien muidenkin rakennusten katot. Daix pujahti sisään yläkerroksen ikkunasta ja huomasi osuneensa juuri sopivasti patriisin huoneeseen. Patriisi ei huomannut Daixin tulemista. Samassa ovi avautui ja hän pujahti seinällä roikkuvan gobeliinin taakse. Sisään ryntäsi joku, joka huohotti raskaasti. "Herrani! Hän katosi", sanoi joku, ja Daix tunnisti äänestä laihan 'vartijjan'. "Noin vain katosi. Kai se älysi, et me seurattiin sitä. Yhtäkkiä, aivan taikaiskusta se katosi." Daix kuuli patriisin nousevan tuolistaan.
"Toivottavasti hän ei loukkaantunut siitä, että pistin teidät onnettomat seuraamaan häntä. Halusin vain, ettei hän aiheuta ongelmia kansalle. Hän on kuitenkin mustahaltia", patriisi Jacobin ääni oli vanha. Sanat tulivat jotenkin vaivalloisesti hänen suustaan. "Missä setäsi on, Raf? Luulin, että hän oli mukanasi." "Hän olikin, herra, mutta mä tulin tänne edeltä. Sen maha kattokaas. Lihavana on vaikea juosta lujaa."
Patriisi hymähti nuorelle miehelle ja paimensi tämän lempeän isällisesti huoneesta. "He tosiaan yrittivät", Daix totesi pojan mentyä. Patriisi hätkähti, mutta hänen äänensä ei ollut kovin yllättynyt: "Oletteko te Daixardht Delgrtth?" hän äänsi yllättävän hyvin drowinkielisen nimen. Patriisi kääntyi ympäri kysyvin ilmein.
"Kyllä. Oletan, että te olette patriisi Jacob", Daixin vastaus ei ollut kysymys. "Daixardht Delgrtth, kutsuu itseään Daixiksi, mikä tarkoittaa yksinäistä, karkotettu drowien valtakunnasta valtiopetoksen takia, välttyi teloitukselta, koska oli tai on ensimmäisen matriarkan poika, varas, valehtelija, murhaaja, petturi, kavaltaja, taitavin näissä ja muissakin alan lajeissa maan päällä?" patriisi Jacob luetteli, kuin koulupoika ulkoläksyä. Nyt Daix huomasi, miksi patriisin puhe oli niin vaikeaa. Patriisilla oli kasvohalvaus. Se veti oikeaa suupieltä ja silmäkulmaa alaspäin. Ei paljoa! Tuskin kukaan muu olisi sitä huomannut, mutta Daix oli drow ja mustahaltioilla oli todella tarkat silmät.
Daix nyökkäsi vastaukseksi patriisin luetteloon. Hän ei miettinyt, mistä patriisi oli saanut tietoonsa hänen henkilökohtaisen taustansa. Yhtä asiaa patriisi ei kuitenkaan tiennyt. Drowt olivat tutkineet hänen rikoksensa laajemminkin, ja jo 20 vuotta oli hänelle julistettua kuolemantuomiota yritetty saada toteen. Kuten kuvasta näkyi, se ei ollut vielä onnistunut,. Moni drow oli kuollut, mutta ei Daix. Hänen hailakan siniset silmänsä ja mustat ja herkät suippokorvansa aistivat vaaran, ja ne yhdistettyinä muihin täydellisyyttä hipoviin, hiottuihin vaistoihin, neulanteräviin aseisiin ja niitä terävämpään älyyn olivat pitäneet Daixin hengissä tähän asti.
"Missä Sahil on?" patriisi kysyi, kuin olisi huomannut asian juuri, mutta Daix oli huomannut tämän etsineen jo hetken jotain tai jotakuta katseellaan. "Kuka niin?" Daix kysyi, vaikka tiesi varsin hyvin kenestä nyt puhuttiin. "Sahil, nuorimies, jonka lähetin hakemaan teitä!" "Ai hän. Meille tuli hieman eripuraa. Toivottavasti et kaipaa häntä enää", Daix sanoi ylenkatseellisesti ja kiillotti kynsiään jakun rinnukseen. Todellisuus oli täysin erilainen, kuin Daix antoi ymmärtää. Tajuttuaan, että oli vapaana kaupungin muurien ulkopuolella, Sahil oli karannut Daixin seurasta ja lähtenyt omille teilleen.
Patriisi naurahti. "Olisihan se pitänyt arvata, mutta nyt", hän sanoi. "Minulla on olisi vielä töitä ennen kuin kerron sinulle tulevasta tehtävästäsi. Voisit kierrellä täällä tai kaupungilla. Syömme lounasta puolenpäivän aikaan. Kerron teille silloin tulevasta tehtävästäsi", patriisi jatkoi äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä.
Daix pysäytti miehen, jonka uskoi vaatetuksen perusteella olevan patriisin kamariherra. Miehellä oli päällään muodinmukainen musta frakkitakki ja viininpunaiset polvihousut valkoisine sukkineen. Hän kyseli mieheltä kauttarantain kaikenlaista patriisista. Mies vastaili avuliaasti kaikkeen mihin pystyi. Ennen kuin Daix päästi miehen jatkamaan askareitaan hän kysyi tältä vielä: "Onko patriisilla paljon vihamiehiä?" "Kaikki veronmaksajathan ovat hallitsijan vihamiehiä", mies naurahti, mutta jatkoi sitten: "Ei, ei minun tietääkseni. Uskoisin, että hän olisi kertonut siitä minulle." "Entäpä tuo kasvohalvaus? Mistä se on peräisin?" Daixia oli mietityttänyt tämä seikka. "Kasvohalvaus? Se on ollut hänellä vasta parisen viikkoa. Se tuli noin vain. Ehkä päivää ennen kuin hän lähetti hakemaan teitä", mies kertoi ja lähti sitten työnsä pariin.
Tämä sai jonkin asian liikkeelle Daixin mielessä. Se oli jotain, mikä pitäisi muistaa tai ainakin se tuntui siltä. Ehkä se oli vain muista, jostakusta, jonka hän oli jo unohtanut. Asiaa miettien Daix lähti kiertelemään kaupungille.
Keskipäivän koittaessa Daix ja patriisi aloittivat ateriansa suuressa ruokasalissa, jonka seinät olivat täynnä luontoaiheisia ryijyjä. Tarjolla oli mitä hienoimpia liharuokia ja hedelmiä, vaikka kuinka monelle hengelle, mutta heitä oli vain kaksi syömässä. Daix ihmetteli tätä kovin, mutta söi silti hyvällä ruokahalulla, kunnes huomasi, että joku sulki ruokasalin oven (muka huomaamattomasti).
"Ah, niin Daixardht, olisin minun pitänyt tietää, että olet aina hyvin tarkka pakenemisteistä, etkö olekin?" patriisi sanoi oudon pilkallisella äänellä, kun Daix lopetti syömisen. Daix katseli miestä tajuamatta, mitä nyt oli tekeillä. "Tällä kertaa sinulla ei ole hätää poikaseni, oikeus kyllä tapahtuu", patriisin ääni nousi monella oktaavilla ja samalla muuttui Daixille liiankin tutuksi. Hän tunnusteli hiljaa vasemmalla kädellään jakkunsa helmaan ompelemaansa partaveitsen terää samalla, kun katsoi tiivisti patriisia. Patriisi kumartui ja tarttui kasvoihinsa molemmin käsin. Vaalea, ryppyinen iho lähti irti, ja samalla purkautui loitsu, joka paljasti patriisin kuoren alta lumoavan kauniin drownaisen, Beaxardhtin, Daixin siskon.
"Kyllä velikulta, tänään me saimme sinut", Beaxardht sanoi, ja Daix tiesi katsomattakin, että huone oli täynnä mustahaltioita. Hän raapaisi keskisormensa vasten partaterää ja sai siihen syvän haavan. Sormella hän piirsi toisen käden ranteeseen lukin kuvan. Tämä oli loitsu, jonka jokainen drow saa synnyinlahjakseen (samoin he osaavat loitsia syvän pimeyden kehän, jossa vain hän itse pystyy näkemään), se antaa tekijälleen lukin kyvyn tarttua kiinni ja kiipeillä esimerkiksi katossa.
"Tänään me tapamme sinut, rakas veljeni. Tällä kertaa oikeus tapahtuu!" Beaxardht nauroi ja viitasi sotureitaan käymään kimppuun. Daix mutisi loitsusanat ja loihti huoneen täyttävän pimeyden. Beaxardht kiljaisi raivosta.
Daix hypähti pöydälle ja siitä kattoon ja lähti kulkemaan kuin hämähäkki kohti isoa takkaa viivyttelemättä, sillä Beaxardht pystyisi murtamaan pimeyden millä hetkellä hyvänsä, tosin nyt hän laukoi ympäriinsä polttavia tulisia palloja täysin sokkona.
Daix keplotteli itsensä äkkiä takkaan ja sieltä tilavaan savuhormiin. Näin suurta ylivoimaa vastaan hän ei pystyisi taistelemaan. Drowtaistelijoita oli ainakin viitisenkymmentä. Daix pääsi katolle. Noki poltteli sormen haavassa. Savupiipun kautta kuului hänen siskonsa raivo: "Vielä jonain päivänä hän on historiaa!"
Daix hymyili. Taas hän oli selvinnyt. Ehkä ensikerrallakin olisi yhtä hyvä tuuri.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Siis tuo ensimmäinen tarina on Outo puu... Jotenkin nuo tulivat hienosti yhteen ja...