Sen kutsuu elohon, Åke Edwardson

Uuden uupuessa pengotaan varastoja, tuumattiin vissiin Likessä ja kaivettiin esiin ennen Winter-kirjoja kirjoitettu esikoinen viime vuosisadan lopulta. En täysin ymmärrä miksi? Ajankohtainen toki, ainakin sään suhteen. Helleaalto koettelee Göteborgia ja noin joka kolmannella sivulla Åke-setä muistaa tästä muistuttaa. Samoin kuin suomalaisten hulluista saunatavoista. Muuten tyypit ja keinot voi leimata kliseiksi, jos haluaa päästä eroon nopeasti.
Vai tuntuuko juopohko, rapakuntoinen, eronnut, viinaa , oopperaa ja gastronomiaa harrastava yksityisetsivä, ( Jonathan Wide) entinen oikea poliisi, jotenkin ainutkertaiselta rikoskirjallisuuden hahmolta?
Pääkonna jää pimentoon, ehkä varastoon toista kääntämätöntä Wide-kirjaa varten. Samoin vaimeiden vihjailuitten tasolle jäävät syyt, miksi Wide aikoinaan jätti poliisilaitoksen. Murha toki selviää, intuition, jalkatyön ja sattuman kautta sekä tietennii siksi, kun tekijä hengen heikkoudessaan tunnustaa ihan hajunäytteen perusteella. Kaikkiaan sekava, ajassa hortoileva tarina. Jopa Tanskan natsimiehityksen ajalta, yli puolen vuosisadan takaa, ollaan hakevinaan jotain syytä nykyhetken ongelmiin. Ei ihan uskottavaa.
Toki kielenkäytöltään hetkittäin hauska, liekkö kääntäjän ansiota.
Jos olen joitakin kotimaisia dekkarinnoja joskus nimitellyt keittokirjailijoiksi niin Åke pistää paremmaksi. Hyvää ja paljon niin kokataan kuin nautitaan ravintoloissa. Onko tämä joku keino antaa hahmoille syvyyttä, ehkä. Minuun ei tee vaikutusta, mielummin luen ruokaohjeet Yhteishyvästä kuin Saposarjasta.
Ilmeisesti Ruotsissa ei Maria Langin jälkeen ole eettisesti mahdollista kirjoittaa dekkaria ujuttamatta sekaan ja väliin yhteiskunnallista sanomaa. Niin tähänkin. Huumeiden leviäminen, korruptio bisnesmaailman ja politiikan sisällä sekä uusnatsiliikkeen leviäminen nahkapäänuorten keskuudessa. Huoh, kyllä näitäkin teemoja on vatkattu kyllästymiseen asti.
Varauksin suosittelen, jos ei Joensuuta ole vielä saanut käsiinsä.