Tulin katsomaan keskustelupalstalta naisena, homoseksuaalina, vasta eronneena, löyisikö täältä vastapuhelua omille yksityisille, täältä irrallisille tunteilleni. Ei minulla ollut tarkoitusta kirjoittaa tänne mitään, mutta kun luin uudestaan ja uudestaan ihmisten kipuilusta, vihasta, katkeruudesta, joka kumpuaa ihmisten mielistä eron jälkimainingeissa, en voinut olla laskematta sormiani näppäimille...
Väkisinkin herää kysymys mihin ihmisten keskinäinen kunnioitust toista kohtaan on hävinnyt tässä yhteiskunnassa ja oravan pyörässä missä tunnumme elävän? Entä mihin häviää eron hetkellä se rakkaus, jota on tuntenut toista kohtaan hetkeä aikaisemmin? Ei se puhdas, viaton rakkaus joka on ollut läsnä häviä mihinkään, ei se rakkaus jos on oikeasti rakastanut, eikä vain luullut rakastavansa. Kyllä se pysyy ja säilyy, kulkee mukana silloinkin kun ero on tullut. Se kipuiluttaa, itkettää, kutsuu - suorastaan huutaa kuuntelijaa, on ikävänä käsin kosketeltavana, mutta ettäkö se muuttuisi hetkessä vihaan, katkeruuteen, ilkeyteen ja pahansuopaisuuteen. Niinkö tosiaan?
Jos en itse omana itsenäni riittä parisuhteessa, vaan toinen haluaa jotain muuta, hän ihastuu - rakastuu johonkuhun toiseen ja tekee sen pohjalta elämässään henkilökohtaisia päätöksiä joihin toinen ei enää kuulu, niin kuinka häntä silloin voisi olla päästämättä lähtemään ja menemään? Vaikka se satuttaakin järjettömästi, voi sen kyllä tehdä kunniallisesti ja säilyttää oman ihmisyytensä. Joskus vain irti päästäminen on suurempaa rakkautta kuin kiinni pitäminen.
Väkisinkin herää kysymys mihin ihmisten keskinäinen kunnioitust toista kohtaan on hävinnyt tässä yhteiskunnassa ja oravan pyörässä missä tunnumme elävän? Entä mihin häviää eron hetkellä se rakkaus, jota on tuntenut toista kohtaan hetkeä aikaisemmin? Ei se puhdas, viaton rakkaus joka on ollut läsnä häviä mihinkään, ei se rakkaus jos on oikeasti rakastanut, eikä vain luullut rakastavansa. Kyllä se pysyy ja säilyy, kulkee mukana silloinkin kun ero on tullut. Se kipuiluttaa, itkettää, kutsuu - suorastaan huutaa kuuntelijaa, on ikävänä käsin kosketeltavana, mutta ettäkö se muuttuisi hetkessä vihaan, katkeruuteen, ilkeyteen ja pahansuopaisuuteen. Niinkö tosiaan?
Jos en itse omana itsenäni riittä parisuhteessa, vaan toinen haluaa jotain muuta, hän ihastuu - rakastuu johonkuhun toiseen ja tekee sen pohjalta elämässään henkilökohtaisia päätöksiä joihin toinen ei enää kuulu, niin kuinka häntä silloin voisi olla päästämättä lähtemään ja menemään? Vaikka se satuttaakin järjettömästi, voi sen kyllä tehdä kunniallisesti ja säilyttää oman ihmisyytensä. Joskus vain irti päästäminen on suurempaa rakkautta kuin kiinni pitäminen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Erittäin järkevästi sanottu...Vaik ei aina helppoa ole luovuttaa.Irti päästäminen kai kaikkein vaikeinta on,mut se onnistuu ajan kans sekin,olen sen itse kokenut.
kunnioittaa kumppaniaan sen verran, että tekee asiansa kauniisti. Antaa vielä hetken aikaa hänelle, josta haluaa päästä irti. Vastaa kysymyksiin, selittää, kertoa, ymmärtää toisen äkillisen hädän ja ikävän reaktiona, eikä alkaa laukoa suustansa ilkeyksiä ja tehdä tekoja vielä ilkeämpiä, kun haluaa toisesta snap vain eroon, sillä punaisella sekunnilla. Sitten kun toinen ihmettelee ja kyselee ja elääkseen eteenpäin tarvitsee vastauksia kysymyksiinsä, ei anneta enää aikaa yhtään, ei ole yhtään ymmärrystä eikä myötätuntoa. On vain mielessä oma mukavuus ja omat tunteet, ja toiseen puretaan sitten kaikki turhaumat ja syytetään syljetään ja sihistään, kun toinen tarvitsisi edes vielä sen viimeisen keskustelun.
Ja sille, joka itsensä ehkä tästä kirjoituksesta löytää, haluan sanoa, ettet saanut minun loukkaamisesta, minkä niin suurella mielihyvällä suoritit, yhtään sulkaa hattuusi. Et, koska minä olin helppo kohde. Minun sydän oli helppo valloittaa, vielä helpompi murskata... Olisinpa vain tiennyt julmuutesi, sen suuren intohimon ja rakkautesi kääntöpuolen, ennen kuin leikkiin kanssasi ryhdyin.
Asiat voi hoitaa kauniisti loppuun, ajatella muitakin kuin omaa mukavuuttansa, kun kerran on ryhtynyt leikkimään toisten tunteilla. Mutta tietenkin, jos sillä ei ole mitään väliä sinulle miten ihmisiä kohtelet, niin jatkat tietenkin niin kuin olet tähänkin asti tehnyt, ja elät varmaankin elämäsi tyytyväisenä loppuun asti. Tai niin ainakin luulet, mutta muista, että jokainen vastoinkäyminen omassa elämässäsi voikin olla seurausta toisille aiheuttamastasi kärsimyksestä.
Niin, mikähän siinä sitten mahtaa olla? Hyvin usein parisuhteessa käyttämämme mallit tulee mallioppimisen kautta omasta lapsuudesta. Yhteiskunta arvottaa itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä. Kaikille se ei sovi. Joidenkin on pakko siirtyä suhteesta toiseen, etteivät he varmasti jää hetkeksikään yksin.
Eihän kukaan meistä oikeasti halua yksin olla.
Itse olen kokenut kaksi aika karmeeta eroa, ja kummassakin tapauksessa syyt olivat joko a) huuma on hiipunut ja siksi ihastuin toiseen tai b) elämä on arkea ja sä tunnut vaan hyvältä kaverilta. Syyt voivat olla hyvinkin totta, mutta käytännön tapa erota on aina ollut pettäminen ja siirtyminen seuraavaan äärettömän onnelisena jo heti seuraavana päivänä. Tottakai mä tunnun vaan kaverilta, jos toinen elää huumaa toisen kanssa. Tuollaisesta jää päälle shokin omainen tila, jonka ohimeno kestää! Kontrasti toisen uuteen huumaan ja omaan ahdistukseen on järjetön.
Moni meistä ei oikeasti ymmärrä parisuhteen vaiheita. Alkuhuuman kesto on rajallinen. Rakkaus muuttuu ajan myötä. Alkuhuuma on tottakai mukavaa. Näet toisessa vain kultaa ja olet itsekin toiselle pinkkien lasien läpi ihailtu yksilö. Kun naamiot riisutaan ja saat tilaa olla oma itsesi, parisuhde muuttuu. On oltava rehellinen ollakseen onnellinen. Toinen ei välttämättä pidäkään ihan kaikista puolistasi. Etkä sinäkään hänen. Miksi tämä itsenäistymisen vaihe tuntuu niin myrkylliselle nykyaikana? Arki on mahdollisesti saatu kuntoon, mutta parisuhde jää jalkoihin. Ei ymmärretä, ettei aina olla väärässä suhteessa, kun arki alkaa viedä voiton suhteesta. Jotain pitää tehdä!
Parisuhde vaatii työtä ja tahtoa. Läheisyys ja toisen huomioon ottaminen pitää aktiivisesti muistaa ja niitä toteuttaa. Nyt ja heti ja kaikki ilmaiseksi mentaliteetilla ei parisuhteessa pärjää. Naisten makuuhuoneeseen arki ja ongelmat heijastelevat hyvin helposti. Näin on heterosuhteessakin. Naisen seksuaalisuus on hyvin pitkälle myös aivoissa. Jos ei ole hyvä olla jostain syystä, seksi ei maistu. Lesbosuhteissa syy voi olla myös erilaisissa tavoissa nauttia seksistä. Alussa kaikki vähän käy, mutta jossain vaiheessa on osattava ilmaista itseään ja opastaa toista tekemään seksielämästäsi tyydyttävää.
Pitkän parisuhteen aikana tulee ihastumisia muihin. On naivia uskoa, etteikö näin olisi. Avain on siinä, mitä sille tunteelle tekee. Jos lähdet pettämään, olemassa oleva parisuhde kuolee. Toinen ei ehkä siitä vielä tiedä, mutta myös pettäjän suhtautuminen omaan kumppaniinsa muuttuu pysyvästi. Hän voi tuntea häpeää ja kokea, että kerrasta poikki ero on parempi kuin jäädä kantamaan vastuuta ja tuntea olonsa vielä pahemmaksi.
En enää haluaisi kokea tuon tyyppisiä eroja, mutta en tiedä yhtään konkreettista tapaa olla varma, etteikö näin silti voi käydä taas.
ihmistä edes luotu nyhjään yhden kanssa lopun elämää,kysympä vaan taikka edes yhden kanssa kerrallaan.ollaans kerranki rehellisiä !
taakse piiloon mihin ihminen on luotu tai ei, se pitää jokaisen selvittää itse omalla kohdallaan mihin on ''luotu''. Se vaan taitaa olla niin että vaikka kuinka vaihtaisi ja saisi uutta kipinää niin sekin ajan mittaan muuttuu kuitenkin. Ja nämä suhdehyppelijät onkin sitten oma lukunsa, ei kiitos.
Tämä "luominen" on taas vastuun siirtämistä pois itseltään jollekin toiselle taholle. Luojaansa on tietenkin helppo syyttää, koska häntä ei saa koskaan siitä pölkylle.
Ei tietenkään meitä ole luotu yhtään mihinkään. Uskon, että montaa ihmistä voi rakastaa, eikä huonossa suhteessa pidä kärvistellä. Pointti piili siinä, että moni hyvä suhde kaatuu siksi, ettei uskalleta elää parisuhteen muita vaiheita kuin vain huumaa.
Ero on monestikin oikein, mutta sen voi tehdä niin, ettei toista satu enempää kuin on tarpeeksi.
Itsestäänhän se on kiinni, kuinka paljon siinä omassa paskassaan haluaa lillua. Yhtä paljon on itsestään selvää, ettei lähde mukaan sellaiseen leikkiin, jota ei lopulta tule kuitenkaan kestämään. Jokainen "luo" oman onnensa.
(no memories no nothi).Omasta todellisesta rakkastaan ei niinvain pääse irti,vaikka haluaisikin.Sydämmen syvyyksiin ne muistot jää,kukaan ei niitä pois ottaa voi.Välillä ne pintaan ja mieleen tulevat,mitä kummallisimmista asioista.Kuulu en joukkoon ihmisien,jotka kaikkia aina olevinaan rakastavat.Heille sana rakkaus merkitsee samaa kuin toisille yhtä tyhjän kanssa.Jos erotessasi et tunne kipua surua et ole rakastanutkaan.Jollet osaa rakastaa itseäsi et osaa rakastaa muitakaan.Mielestäni ihmiselämässä eiole kuin yksi aito rakkaus,seon eriasia koska sen löytää.Ihmisistä voi pitää silti paljon,vaikka rakkaus puuttuu.KOMMENTOI.
Onneksi ihmiselle on luotu kyky rakastaa ja tiedän omasta kokemuksesta, että niitä oikeita ihmisiä on enemmän kuin yksi. Eiköhän se mene jotenkin niin, että elämänkokemuksen ja iän mukana myös elämänarvot ja ymmärrys yleensäkin elämään muuttuvat ja niitä ns oikeita ihmisiä huomaa tulevan elämään ja itsestä löytyykin kyky rakastaa sydän avoinna sillä samalla vilpittömyydellä ja puhtaudella, kuin ennenkin. Ja ketjun aloittajalle terveiset. Ymmärrän sinua, sillä ihminen joka koskettaa syvintä tunne maailmaa, ei sitä viha poista tai muuksi muuta. Miksi vihata jotain jota rakastat.
Tuo on aivan totta! Itselläni ero tapahtui 8 vuotta sitten .
Aitoa rakkautta en ole sen jälkeen kokenut . Pitänyt olen kyllä ,mutta sitten
yritykset uuden suhteen suhteen luomiseen ovat jääneet,koska en vain
ole ollut valmis niihin. Muistot tulevat menneestä mieleen ja ei niille mitään voi.
Sinulle mä 2010 kaikkea hyvää!
Mulla oli ero juuri pari kuukautta sitten. Tänäänkin juuri äsken olen itkenyt tuskaani miksi tässä piti käydä näin. Hänkin rakastaa mua yhä, näen sen hänen katseestaan, mutta jos annan hiemankin ymmärtää, että roikun hänessä, hänestä tulee kylmä ja torjuva. Olemme siis tekemisissä ystävinä eikä kummallakaan ole ketään uutta eikä suhteemme päättynyt minkään törkeä syyn takia esim. pettäminen, fyys. väkivalta. Mua jotenkin havahdutti tuo lauseesi "joskus vain irtipäästäminen on suurinta rakkautta". Niinpä niin, kunpa vain pystyisin siihen. En ehkä pysty päästämään irti sen takia, koska en halua. Miksi en? Tämä on todella vaikea prosessi. Olemme hyvissä väleissä eikä kumpikaan halua, eikä ole aihettakaan, alkaa vihata toista. Hän laittoi suhteen poikki. Miten hemmetissä pääsen tästä yli? En jaksaisi enää ikävöidä. Ikävöin joka päivä häntä. Aina silloin tällöin, kuten tänään, tulee uudestaan tuskatiloja eron takia. En jaksaisi enää.
Kiitos siitäkin kun sanoit, että ei vilpitön aito rakkaus mihinkään katoa jos sitä on ollut. Niinhän se on, minä ja rakas exäni sen kummatkin sanoimme sen ääneen. Mutta miksi tämä on mulle niin pirun vaikeaa. Kunpa vaan voisin simbsalabim irrottaa tunteeni hänestä. Aiemmin erojani on helpottanut se, että hetikohta ellei jo valmiiksi ole jo ollut uusi kiikarissa. Ja se metodi on väärä. Nyt en halua tehdä sitä virhettä, että yritän dumpata tunteeni häntä kohtaan "vaihtarilla". Katson kerrankin tämän asian loppuun asti. Mutta miten mä kestän tämän kaipauksen ja toisinaan hyökkäävät tuskatilat? Help me.
mutta kun ei siinä muutakaan voi, kun olla ja kestää ja antaa niitten tulla vaan. Just niin kauheina ja raatelevina kun ne tulevat, eikä yrittää mennä karkuun tai muuten estellä niitten tulemista.
Voin kertoa, että sellaiset tuskatilat itselleni tuli vielä puolen vuoden jälkeenkin, ja taas itkin ja taas muistelin ja ikävöin... kunnes ne pikku hiljaa jäivät kokonaan pois. Minua auttoi toisen sydänsurullisen ihmisen löytäminen, ja hänen kanssaan turvallisesti yhdessä itkeminen ja puhuminen ja kertominen kuinka paha on olla. Niin kuin vertaistuki.
Mietin vain, miksiköhän hän haluaa erota sinusta, jos kumpikin vielä rakastatte toisianne...
Lyhyesti selitettynä olen käsittänyt, että hän halusi erota siksi, koska mun luonne ei ole niin kehittynyt, jotta hän olisi halunnut sitoutua muhun. Ja varmaan joistakin omista syistäänkin johtuen ei sitten ollut valmis parisuhteeseen. Jos olisin ollut paremmalla tolalla elämässäni ja itseni kanssa kaikin puolin, hän olisi jatkanut ehkä. En tiedä.
kovin nuoria, jos ette ole valmiita parisuhteeseen, eikä luonnekaan ole kehittynyt. Ihmisen kehittyminen vaan on elämän mittainen prosessi, tuskin ystäväsi tulee valmista pakkausta koskaan löytämään. Ajattelin, että olette siis jo yhdessä asuva monivuotinen pari.
En voinut olla löytämättä omaa elämäntilannettani kirjoituksestani. Erottiin tyttöystäväni kanssa nelisen kuukautta sitten "ystävinä" 3-vuotisen yhdessäolon jälkeen. Meillä myöskään eron syynä ei ollut pettäminen tai väkivalta, vaan tyttöystäväni tylysti kertoi eräs kaunis päivä ettei enää tunne minua kohtaan niinkuin joskus ennen. Suhteemme ennen tätä päivää oli ollut jo jonkinaikaa aika kylmä ja yksipuolinen, ei seksiä, läheisyyttä tai mitään muutakaan, kaikki pienetkin hellyydenosoitukset jäivät pois yksi kerrallaan, minun tunteeni eivät vain olleet muuttuneet miksikään, rakastin ja rakastan yhä niin että tekee kipeää. Suostuin eroon ystävinä vain siksi että kokonaan hänen menettämisensä olisi tehnyt ehkä vieläkin kipeämpää (mikäli se on edes mahdollista) ja vieläkin toisinaan itken ikävää vaikka näemme toisiamme lähes päivittäin, se ei vain ole sama asia. Ehkä joskus ajan kanssa tämäkin olotila helpottaa tai ainakin viimeistään sitten kun löytää rinnalleen uuden rakkauden.
Paljon paljon zemppiä ja mukavaa syksyä!!
Tulin juuri äsken tälle palstalle ja sä oli laittanut hetki sitten viestin. Tuntuu tosi mukavalta, että en ole yksin tässä maailmassa tilanteeni kanssa (itsekästä, mutta totta!). Ihan hämmästyttävää miten samankaltainen tilanne meillä kummallakin on. Tosin mä päästin hänestä äskettäin lopullisesti irti ja sen jälkeen olen ajoittain tuntenut suurta raivoa häntä kohtaan. Sen irtipäästämisen jälkeen en ole ollut häneen missään yhteydessä eikä hänkään muhun, koska kerroin hänelle, että ikävöin häntä. Sitä hän ei sitten ilmeisesti voinut sietää ja sen jälkeen tapahtuikin tämä "suuri irtipäästäminen". Mutta... silti aina välillä, joka päivä, tulee häntä ikävä vaikka mielessäni ja käytännössä olen antanut hänen mennä. Minulla ei ole mitään aavistustakaan milloin olemme taas uudestaan missään tekemisissä, ehkä hän soittaa mulle, mutta tuskinpa vaan. Parempi niin toistaiseksi. Itselläni ei ole juuri nyt halua olla tekemisissä, nyt haluan antaa mennä aikaa ennen kohtaamista. On helpompaa ettei häntä näe tai kuule niin kauan kuin on jotain odotuksia, niin hienovaraisiakin ettei niitä itse huomaa. Pääasia ettei ole polttanut siltoja takanaan sillä tavalla, että olisi jotain mistä tuntea tunnontuskia eli kannattaa olla exää kohtaan mahdollisimman neutraali vaikka olisi ihan raivona ettei pahenna omia asioitaan silloin kun jo valmiiksi tietää ettei mitään ole tehtävissä. Tsemppiä sulle myös.
Yhteneväistä meillä ennen suhteittemme loppua on ollut näemmä myös se, että hän alkoi vähitellen karsastaa kaikkea läheisyyttä, enää mikään ei ollut hyvä.
Meitä on monta samassa tilanteessa olevia. Minäkin olen 'irtipäästänyt' ja silti joka hetki kaipaan, valtavasti. Voimia.
Ajattele, että tunteesi ovat merkki siitä, että sinussa asuu jotain ylenmääräisen hienoa ja ainutlaatuisen kaunista: olet kokenut henkilökohtaisen "tunnemyrskyn" erosi seurauksena. Kokemuksesi ja läpikäymäsi tunnevaihtelut tasoittuvat kyllä aikanaan. Puhuminen ja asioiden työstäminen ystäviesi kanssa auttavat sinuakin. Jos teillä on molemminpuolinen kunnioitus toista kohtaan, niin voiko silloin ystävyyden maaperä teidän kaden välillä olla viljavampaa? Vastauksen tiedät sydämessäsi :) Kaikkea hyvää sinulle.
Vaikka kirjotuksestasi on aikaa paljon, mutta itsellä on juuri nyt samat tuntemukset.. Miten tästä oikeen pääsee yli!?!?! Toinen toistaa ,ettei ole mihinkään häviämässä.. Tää on ihan niin jotain käsittämätöntä välitilaa.. Mistään ei saa kiinni.. Suukkokin tulee joskus ja sitten vasta pihalla ollaankin...
unohtuu...
että päätit kirjoittaa:)
Kirjoita lisää mietteitäsi ja ajatuksia vaikka ihan arkisistakin asioista!Tänne tarvitaan uutta "lepakon verta"!
Ei kannata pelästyä, täältä löytyy näitä verenimijävamppyyreja, mutta on täällä meitä kilttejä lepakoitakin jotka kaipaa leppoisaa vuorovaikutusta toisten naisista tykkäävien naisten kanssa;)
Piti kaivaa "le petit mortin" kirjotus. On se edelleen hyvä.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/2262179#comment-11447535
miksi minusta silti juuri nyt tuntuu siltä..
Kiitos viestiketjun aloittajalle! En ole aikoihin lukenut mitään noin hienoa, aitoa ja koskettavaa, kerrassaan upea tulkita rakkaudesta eron hetkenä.
Kiitos ja kumarrus!
Läskien kohtaus.
kiitoksista. Ja kaikille muillekin lämpimät terveiset joita tekstini sisältö kosketti ja aikaansai useamman kommentin. Peace and love.
Takia en ole halunut mennä juttuun mukaan tai saattikka sänkyyn ihmiset
toi sun kirjoitus oli hyvä esimerkki sille miten lesbot pikkuisissa piireissä toimii
ton asian aistin jo kauan sit ja sen takia ei oo huvittanut pillua antaa kenellekään ;DD
sisäännä sääli että jotkun ihmiset on niin raakoja toisa ihmisiä kohtaan
mut usko tai älä
"niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"
joskus mitä pahaa muille aiheuttaa niin se kostautuu sille vielä omaan nilkkaan
Rakkaus on vaarallista. Aluksi se sokaisee ihanuudellaan. Tekee onnelliseksi. Nostaa pohjalta. Olet valmis tekemään kaikkesi. Teet kaikkesi. Et saa silti koskaan kiitosta. Rakastat häntä silti enemmän kuin mitään. Ajatuskin erosta sattuu. Olet koukussa. Olet hyväksikäytetty. Olet loppu. Taas pohjalla. Silloin tällöin pilkahtaa valoa arjessa. Uskot parempiin aikoihin. Annat kaikkesi, teet kaikkesi, luovut kaikesta. Olet loppu. Päästät irti, koska ei ole enää edes tilaa hengittää. Olet rikki. Sydän täynnä vertavuotavia haavoja. Se sattuu yhä vuosienkin päästä. Ehkä kuitenkin seuraa jotain hyvää. Olet tehnyt työtä itsesi kanssa olet vahvempi kuin koskaan. Olet valmis kohtaamaan menneisyyden. Valmis uuteen alkuun.
Noh. Itse kun huomasin rakastuneeni vakavasti, tein tietysti parhaani, että tuo nainen mut huomaisi. Käytin aamuisin aikaa laittautumiseen niin paljon, että yöuneni jäivät naurettaviksi, tein kaikenlaista epätoivoista. Sittemmin kuulin hänen perheestään ja kuulin äänestä kuinka kovin onnellinen tuo toinen oli. En minä voinut siinä vaiheessa kuin lopettaa yrittämisen. Ei minulla ollut oikeutta sekoittaa toista, vaan olla onnellinen kun tuo on onnellinen. Vaikka edelleen nukun naurettavan vähän olen saanut pientä tolkkua miellyttämisenhaluuni. Nautin niistä hetkistä jolloin se toinen vain on siinä lähellä, katsoo silmiin ja juttelee vain minulle.
Kirjoitat asiaa, hienosti...
Ihastuin viime keväänä. Se tapahtui yllättäen ja hiljalleen. Ilmaisin sen kesällä hänelle.
Pidin häntä ystävänä. Luotin häneen. Ihailin häntä sellaisena kuin hän on. En tarkoittanut loukata häntä, en ollut vaatimassa mitään, halusin sanoa, että olen ihastunut. En vaatinut mitään, en sitoutumista en mitään. Toivoin ystävyyttä jutustelua lenkkeilyn ja yhteisten päivällisten merkeissä, etc. extempore!
Hän laittoi sanoja suuhuni keskustelumme aikana. Hämmennyin ja en kyennyt sanomaan mitään. Rehellisesti sanottuna en osaa lokeroida itseäni enkä lokeroi sinuakaan! Mikäli itse niin vielä teet niin sille en voi mitään.
Oletko miettinyt sitä, että saatat olla väärässäkin!
Ihastuminen on luonnollinen tunne, jolle ei aina voi itse mitään. Olin rehellinen! Ilmeisemmin sain hänet järkyttymään pahemman kerran.
Olen kovin pahoillani siitä. Emme ole tavanneet sen jälkeen. Tunnemyrskyt jatkuivat minulla ainankin pitkään. Olen saavuttanut rauhan itseni kanssa. Kuitenkin ajattelen häntä ja sitä mitä hän mahtoi kokea ja kokee nyt. Pelkäsikö hän minua ja omia tunteitaan? Hän saattoi puhua asiasta eteenpäin. Motiivia tiedä mutta ymmärrän jollakin tapaa häntä. Halusit suojella itseään.
En olisi todellakaan arkana ihmisenä rohjennut muuta kuin halata jälleennäkemisen ilosta!! Olen aika kokematon ja arka kaikella tavalla.
Se, että tietää toisesta ihmisestä henkilökohtaisia asioiota puolin ja toisin saattaa joskus ujostuttaa ja hävettä
Toivon näkeväni päivän, jolloin voisit vielä tervehtiä minua, päivän jolloin olisimme päässeet asian yli.
Pidän sinusta tosi paljon ja toivoisin, että voisimme jatkaa ystävyyttä hyväksymällä toinen toisemme. Jokainen on semmoinen kun on!