Tämän tekstin tarkoitus on ensisijaisesti vain selventää omia ajatuksiani, mutta saatte samalla myös vähän luettavaa ja mietittävää.
Vuosi 2001, 1. luokka
"Jokainen hetki, tunne ja kokemus kuuluu elämään. Ilman mennyttä en olisi sellainen, kuin olen juuri nyt."
Herään aamuisin kahvin tuoksuun. Käyn pientä kyläkoulua maalla, kaukana kaupungin isoista ihmisistä ja kiireisestä ympäristöstä.
Luokkahuoneeni nurkassa on avotakka, johon laitetaan tulet kovimmilla pakkasilla. Luokallani on 12 oppilasta, mutta myös esikoululaiset opiskelevat luokkahuoneessamme tilanpuutteen vuoksi.
Ikkunasta näkyy kirjavia vaahteroita, hiekkakenttä ja pieni hiekkatie, jota pitkin lapset kiipeävät joka aamu kouluun mäen päälle.
Minulla on paljon kavereita. Olen oman tien kulkija ja päätän aina itse kaikesta. En anna edes opettajien häirtä minua, vaan sanon heillekin vastaan tarpeen vaatiessa.
Opettajani on nuori, ystävällinen nainen, joka opettaa meitä maalaamaan vaahteranlehtiä mustalle kartongille ja jakaa jokaiselle kanteleen, jota opettelemme soittamaan musiikintunneilla.
Syömme luokkahuoneessamme pulpettien ääressä. Kaikilla on lämpimät, epämuodikkaat, pehmeät vaatteet. Villapaitoja, anorakkeja, sammareita, liian isoja flanellipaitoja. Oppilaat juttelevat ja leikkivät keskenään ja ensilumi sataa hiljaa ulkona. Vain minä huomaan sen, sillä istun mukavasti patterin vieressä ikkunapaikalla, ja katselen ulos pihalle, enkä kuuntele mitä opettaja kertoo jakolaskuista.
Vuosi 2004, 4. luokka
"Yritän kovasti kuulua joukkoon, mutta asia mitä en tajua on se, että tärkeintä on oppia arvostamaan ja kuuntelemaan itseään."
Käyn koulua kaupungissa, jonne muutin ollessani kahdeksanvuotias. En pidä uudesta ympäristöstä enkä uusista ihmisistä. Isoveljeni on sopeutunut erittäin hienosti kaupunkiin ja hän on saanut paljon uusia ystäviä. Sen sijaan minä istun joka päivä matalan, ruman koulurakennuksen pihalla männyn varjossa pienellä tukilla, jonka päällä pojat seisovat ollessaan pukkitappelua.
En haluaisi mitään niin kiihkeästi, kuin että pääsisin takaisin maalle kauniiden metsien ja viljapeltojen keskelle. Kaupungissa ei voi edes käydä omenavarkaissa, sillä omakotitalojen ympärillä on korkeat puuaidat ja talojen ikkunoista näkyy pihan jokaiseen kolkkaan.
Ystäviä minulla ei ole. Pojat leikkivät keskenään ja tytöt katselevat minua inhottavasti nenänvartta pitkin. En uskalla lähestyä ketään ikäistäni, joten juttelen opettajille ja istun yksin huomaamattomana kaikki välitunnit.
Kaikki luokkahuoneet ovat samanlaisia. Lattioina on vihreät kokolattiamatot ja katossa näkyy vesivaurioiden aiheuttamia tummia läikkiä. Koulu on ulkoa päin ruman moderni, matala tiilirakennus, jonka seinissä on kapeita halkeamia.
Opettajat ovat kiireisiä hapannaamoja ja kaikki ovat keskittyneitä omiin ongelmiinsa. Kaikki tuijottavat omaan napaansa.
Joka syksy aloitan puhtaalta pöydältä. Erilainen kampaus, erilaiset vaatteet, erilainen asenne. Loppujen lopuksi valun kuitenkin takaisin samaan lokeroon, samaan pisteeseen, jossa olen ollut siihen asti. Minun on turha yrittää kuulua joukkoon.
Vuosi 2001, 1. luokka
"Jokainen hetki, tunne ja kokemus kuuluu elämään. Ilman mennyttä en olisi sellainen, kuin olen juuri nyt."
Herään aamuisin kahvin tuoksuun. Käyn pientä kyläkoulua maalla, kaukana kaupungin isoista ihmisistä ja kiireisestä ympäristöstä.
Luokkahuoneeni nurkassa on avotakka, johon laitetaan tulet kovimmilla pakkasilla. Luokallani on 12 oppilasta, mutta myös esikoululaiset opiskelevat luokkahuoneessamme tilanpuutteen vuoksi.
Ikkunasta näkyy kirjavia vaahteroita, hiekkakenttä ja pieni hiekkatie, jota pitkin lapset kiipeävät joka aamu kouluun mäen päälle.
Minulla on paljon kavereita. Olen oman tien kulkija ja päätän aina itse kaikesta. En anna edes opettajien häirtä minua, vaan sanon heillekin vastaan tarpeen vaatiessa.
Opettajani on nuori, ystävällinen nainen, joka opettaa meitä maalaamaan vaahteranlehtiä mustalle kartongille ja jakaa jokaiselle kanteleen, jota opettelemme soittamaan musiikintunneilla.
Syömme luokkahuoneessamme pulpettien ääressä. Kaikilla on lämpimät, epämuodikkaat, pehmeät vaatteet. Villapaitoja, anorakkeja, sammareita, liian isoja flanellipaitoja. Oppilaat juttelevat ja leikkivät keskenään ja ensilumi sataa hiljaa ulkona. Vain minä huomaan sen, sillä istun mukavasti patterin vieressä ikkunapaikalla, ja katselen ulos pihalle, enkä kuuntele mitä opettaja kertoo jakolaskuista.
Vuosi 2004, 4. luokka
"Yritän kovasti kuulua joukkoon, mutta asia mitä en tajua on se, että tärkeintä on oppia arvostamaan ja kuuntelemaan itseään."
Käyn koulua kaupungissa, jonne muutin ollessani kahdeksanvuotias. En pidä uudesta ympäristöstä enkä uusista ihmisistä. Isoveljeni on sopeutunut erittäin hienosti kaupunkiin ja hän on saanut paljon uusia ystäviä. Sen sijaan minä istun joka päivä matalan, ruman koulurakennuksen pihalla männyn varjossa pienellä tukilla, jonka päällä pojat seisovat ollessaan pukkitappelua.
En haluaisi mitään niin kiihkeästi, kuin että pääsisin takaisin maalle kauniiden metsien ja viljapeltojen keskelle. Kaupungissa ei voi edes käydä omenavarkaissa, sillä omakotitalojen ympärillä on korkeat puuaidat ja talojen ikkunoista näkyy pihan jokaiseen kolkkaan.
Ystäviä minulla ei ole. Pojat leikkivät keskenään ja tytöt katselevat minua inhottavasti nenänvartta pitkin. En uskalla lähestyä ketään ikäistäni, joten juttelen opettajille ja istun yksin huomaamattomana kaikki välitunnit.
Kaikki luokkahuoneet ovat samanlaisia. Lattioina on vihreät kokolattiamatot ja katossa näkyy vesivaurioiden aiheuttamia tummia läikkiä. Koulu on ulkoa päin ruman moderni, matala tiilirakennus, jonka seinissä on kapeita halkeamia.
Opettajat ovat kiireisiä hapannaamoja ja kaikki ovat keskittyneitä omiin ongelmiinsa. Kaikki tuijottavat omaan napaansa.
Joka syksy aloitan puhtaalta pöydältä. Erilainen kampaus, erilaiset vaatteet, erilainen asenne. Loppujen lopuksi valun kuitenkin takaisin samaan lokeroon, samaan pisteeseen, jossa olen ollut siihen asti. Minun on turha yrittää kuulua joukkoon.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vuosi 2009, 9. luokka
"Elän vain puoliksi valveilla. En kiinnitä huomiota mihinkään, en varsinkaan itseeni ja omiin tarpeisiini."
Pelkään kaikkia ja kaikkea. En näytä sitä ulospäin, mutta ne, jotka tuntevat minut hyvin, huomaavat todellisen tilani jopa paremmin, kuin minä itse.
Menen päivä päivältä pahempaan ja pahempaan jamaan. Tunnen sisimmässäni, kuinka elämäni luisuu pois raiteiltaan ilman, että kukaan voi sille mitään.
Raahaudun aamuisin kouluun. Olen niin vastahakoinen näkemään luokkatovereitani ja opettajia, että tuntuu melkein kuin kävelisin puoli kilsaa jäljessä kehostani. En keksi mitään syytä nousta ylös vuoteesta, siispä jään nukkumaan ensin kerran viikossa. Sitten useammin. Lopulta unirytmini on niin sekaisin, että en saa nukutuksi yöllä ja jään vuoteeseen makaamaan aamuisin. En välitä paskaakaan miten koulu menee. Silmien ympärillä on tummat renkaat ja olen laihtunut hurjasti. Kasvoni ovat kalpeat. Oksennan aina syötyäni ja käytän vaatteita, jotka saavat vyötäröni näyttämään todella kapealta. Minulle huomautellaan jatkuvasti painostani ja on jopa hankalaa kävellä vastatuuleen. Iltaisin menen vessaan moneksi tunniksi. Leikkaan tukkaani. Se lyhenee päivä päivältä, kunnes lopulta jäljellä on enää parin sentin mittainen sänki. Katson peiliin ja itken. Tykkään katsoa itseäni silloin, kun harmaissa silmissäni on kyyneleitä ja näytän pieneltä ja viattomalta. Toivon, että joku pitäisi minusta huolta.
Jos muilla on hauskaa ja tunnen itseni ulkopuoliseksi heidän seurassaan, hautaudun peiton alle ja itken siellä tuntikausia. Joskus viillän haavoja ranteisiini.
Iltaisin ja öisin, kun makaan hiljaa vuoteessani, kehittelen hullua tarinaa, jossa astun rinnakkaiseen todellisuuteen, jossa asiat ovat toisin. Tämä mielikuvitusmaailma on täydellinen fantasia. Kaikki on kaunista, ja olen ainoa ihminen koko maailmassa. Minun ei tarvitse pelätä ketään, koska kukaan ei tule tuomitsemaan minua.
Pelkään, että en saa jatko-opiskelupaikkaa, sillä arvosanani ovat laskeneet kuin lehmän häntä. Tunnen itseni tuhoon tuomituksi, enkä jaksa enää edes yrittää.
Kevättalvella rakastun. Hän auttaa minua ja on tukenani. Näen hänessä ja itsessäni hitusen toivoa. En meidän suhteemme, vaan oman tulevaisuuteni suhteen. Tiedän, että jos oikein yritän ja toivon, niin voin parantua.
Vuosi 2010, lukion ensimmäinen luokka
Rakastan elämääni!
Herään aamuisin ensimmäisten auringonsäteiden eksyessä sisään ikkunastani. Venyttelen nautinnollisesti vuoteessani ja katson kelloa.
Vanhempani ovat usein yötä mökillä, joten tuntuu melkein, kuin omistaisin itse koko asunnon.
Tassuttelen keittiöön. Annostelen kuppiin ruokalusikallisen mustaa kahvia ja kaadan päälle kaksi desiä täysmaitoa. Menen parvekkeelle kahvikuppeineni ja katselen, kun naapurit lähtevät töihin ja kaupunki alkaa heräilemään.
Katson itseäni peilistä. Pidän tukastani. Pidän kasvoista, hymystä, vartalosta, jokaisesta eleestäni.
Meikkaan huolellisesti. Harjaan tukan ja hymyilen peilikuvalleni. Valitsen kivat vaatteet. Yhdistelen erilaisia asusteita ja vaatekappaleita. Joka aamu erilainen yhdistelmä.
Otan isän kaapin hyllyltä pari kolikkoa ja tungen ne farkkujen taskuun hyppytunnin varoiksi.
Sieppaan koululaukun kirjoituspöydältä ja poljen kouluun kuulokkeet korvissa.
Rakastan koulunkäyntiä! Minulla on muutama ystävä ja pari kaveria. Ihmiset ovat minulle ystävällisiä, ja muistan vain himmeästi yläasteen kiusaamistapaukset ja hankalat opettajat.
Jokaisen tunnin alussa luokassa käy kova säpinä ja kaikki nauravat ja juttelevat keskenään. Kuitenkin parin minuutin sisällä oppilaat jäjestäytyvät paikoilleen ja oppitunti on virallisesti alkanut. Juon kahvia ja kirjoitan muistiinpanoja lehtiöön. Vierustoverini on mukava ja antaa minulle purkkaa.
Hyppytunnilla kävelen heseen ja istun ikkunapaikalla syömässä. Liikuntatunnilla maleksin ystäväni kanssa jäljessä muista ja nauramme yhdessä kaikille jutuille, juttelemme pojista ja kuuntelemme musiikkia.
Koulupäivän jälkeen näen vilaukselta ihastukseni. Hymyilen hänelle ja lähden pyöräilemään kotiin.
Täydellinen päivä.
Ihana teksti :) Aluksi teksti oli tosi kiva lukea, siis ekaluokkalaisesta sinusta. Niin pienen lapsen ihana, onnellinen elämä. Loppua kohden teksti muuttui ihan kamalaksi edes lukea, saati että olet joutunut elämään sen todella. Sitten taas ihana kevennys loppuun. Olen myös nyt aloittanut lukin, ja vaikka minua ei ole kiusattu enkä muutenkaan ole ollut samassa tilanteessa kanssasi, tunnen itsekin oloni kotoisammaksi lukiossa kuin yläasteella :) Tosi ihanaa lukea tälläisiä selviytymistarinoita, hyvä että olet saanut elämäsi järjestykseen. Olet todella vahva, ja hyvä esimerkki siitä, miten masennuksesta voi selvitä :) Tsemppiä lukioon ja elämään muutenkin ! ;)
Kiitos =)
kaunis teksti ;o tuo viimenen pätkä sai mut hymyilemään, onneks sait asiasi kuntoon ja oot tyytyväinen elämääsi! =)