Palveltuaan välillä maailmanrauhaa eli opetettuaan afgaanipoliiseita työnteon alkeisiin (kuten lukutaitoon) Lehtolaisen sankarinna palaa Espooseen. Hengellinen isä, poliisipomo Taskinen on perustanut M Kalliolle oman erillisyksikön, EpäTyypillisten Rikosten solun. Vissiin pitääkseen lempipoliisittarensa lähellään ja välttääkseen laitoksen sisäisiä urakehityskiistoja.
Vielä Kallion pitää käydä mutka Kabulissa, avaamassa uusi poliisikoulu. Siinähän käy köpelösti, kuten tosimaailmassakin. Ei tykkää huumeparonit hyvää kun virkavalta viisastuu. Onneksi komisario Kallio selviää tienvarsipommista, muuten kirja olisi jäänyt kovin lyhyeksi.
ETR-solukin saa hetikohta hommia, kun Tyttökerhon, jota jännityskirjallisuudessamme ylen tarkoin seurattu Iida-tytärkin käy, vakiporukkaa alkaa hävitä tuntemattomaan. Tyttökerho pyörii melkein pääosassa kirjassa. Sen on perustanut vanhan polven kulttuurilady, jonka varallisuus ei hupene vaikka ylläpitääkin jätkiltäkielletty-paikkaa maahanmuutaja- ja muille tytöille.
En tiedä, ovatko Lehtolainen ja Snellman palaveeranneet femakkokirjailijoiden kesäpäivillä ja sopineet, jotta jatka sie siitä mihin Parvekejumalat loppuu. Sopisi kuvioon, en voi todistaa. Samassa teemamaastossa vaellellaan molemmissa ja vähitellen vanha sianlihansyöjäheterokin ymmärtää, millaista on elää tyttönä fanaattisessa muslimiperheessä. Kolmen sukupolven miespuolisten piikana ja komenneltavana. En kadehdi.
Ai niin, tapahtuuhan siinä murhakin ja sen kimpussa Kallion solu raataa yötäpäivää kohdaten islamin vaikenemisen muurin, hallalaisten mamuvastaisen työryhmän, nettikirjoittelijoiden (!?!) vihan ja muutaman todistajan. Vanhan kunnon jalkatyön korvaa melkein kokonaan netissä roikkuva poliisi Puupponen. Onneksi ei täysin, jotta jotain pientä toiminnantynkää saadaan lukijoille syötettäväksi.
Syömistä kirjassa totisesti riittää, ja teen litkimistä. Lehtolainen ei pääse perisynnistään, pikkuasioiden lavertelusta ja venytyksestä. Ei vie juonta eteenpäin eikä syvennä henkilökuvaa, vaikka tiedämme nyt montako palaa kääretorttua Koivu kulloinkin syö, ja senkin onko tarjolla mansikka- vai kääretorttua. Iidan vaarin noidannuolikin saa kohtuuttomasti sivuja. Antas Lehtolainen vaarin vanheta rauhassa siellä Arpikylällä, ei hänen nuoruusmuistoillaan ole mitään lisäarvoa lukijalle.
Välillä syntyy vaikutelma, että Lehtolainen on Tammelle sellainen kultamunia muniva hanhi, ettei kellään kustantamossa ole kanttia palauttaa käsikirjoitusta maininnalla: On tässä ainesta, mutta tiivistä turhat ( noin kolmannes) pois ja palaa sitten asiaan.
Selviäähän se murhakin, tosin ensimmäinen tunnustaja ei ehkä ole syyllisin, laajassa katsannossa. Kadonneetkin löytyvät, ja Afganistanin yhteys vahvistuu. Vaikka se aluksi tuntui typerältä syrjähypyltä maailmanpolitiikkaan.
Kaikkiaan tämä on kuitenkin selvästi parempi kuin edeltäjä, se ilvessekoileva Henkivartija. Rohkenen suositella, jos kestää lavertelevan tyylin.
Vielä Kallion pitää käydä mutka Kabulissa, avaamassa uusi poliisikoulu. Siinähän käy köpelösti, kuten tosimaailmassakin. Ei tykkää huumeparonit hyvää kun virkavalta viisastuu. Onneksi komisario Kallio selviää tienvarsipommista, muuten kirja olisi jäänyt kovin lyhyeksi.
ETR-solukin saa hetikohta hommia, kun Tyttökerhon, jota jännityskirjallisuudessamme ylen tarkoin seurattu Iida-tytärkin käy, vakiporukkaa alkaa hävitä tuntemattomaan. Tyttökerho pyörii melkein pääosassa kirjassa. Sen on perustanut vanhan polven kulttuurilady, jonka varallisuus ei hupene vaikka ylläpitääkin jätkiltäkielletty-paikkaa maahanmuutaja- ja muille tytöille.
En tiedä, ovatko Lehtolainen ja Snellman palaveeranneet femakkokirjailijoiden kesäpäivillä ja sopineet, jotta jatka sie siitä mihin Parvekejumalat loppuu. Sopisi kuvioon, en voi todistaa. Samassa teemamaastossa vaellellaan molemmissa ja vähitellen vanha sianlihansyöjäheterokin ymmärtää, millaista on elää tyttönä fanaattisessa muslimiperheessä. Kolmen sukupolven miespuolisten piikana ja komenneltavana. En kadehdi.
Ai niin, tapahtuuhan siinä murhakin ja sen kimpussa Kallion solu raataa yötäpäivää kohdaten islamin vaikenemisen muurin, hallalaisten mamuvastaisen työryhmän, nettikirjoittelijoiden (!?!) vihan ja muutaman todistajan. Vanhan kunnon jalkatyön korvaa melkein kokonaan netissä roikkuva poliisi Puupponen. Onneksi ei täysin, jotta jotain pientä toiminnantynkää saadaan lukijoille syötettäväksi.
Syömistä kirjassa totisesti riittää, ja teen litkimistä. Lehtolainen ei pääse perisynnistään, pikkuasioiden lavertelusta ja venytyksestä. Ei vie juonta eteenpäin eikä syvennä henkilökuvaa, vaikka tiedämme nyt montako palaa kääretorttua Koivu kulloinkin syö, ja senkin onko tarjolla mansikka- vai kääretorttua. Iidan vaarin noidannuolikin saa kohtuuttomasti sivuja. Antas Lehtolainen vaarin vanheta rauhassa siellä Arpikylällä, ei hänen nuoruusmuistoillaan ole mitään lisäarvoa lukijalle.
Välillä syntyy vaikutelma, että Lehtolainen on Tammelle sellainen kultamunia muniva hanhi, ettei kellään kustantamossa ole kanttia palauttaa käsikirjoitusta maininnalla: On tässä ainesta, mutta tiivistä turhat ( noin kolmannes) pois ja palaa sitten asiaan.
Selviäähän se murhakin, tosin ensimmäinen tunnustaja ei ehkä ole syyllisin, laajassa katsannossa. Kadonneetkin löytyvät, ja Afganistanin yhteys vahvistuu. Vaikka se aluksi tuntui typerältä syrjähypyltä maailmanpolitiikkaan.
Kaikkiaan tämä on kuitenkin selvästi parempi kuin edeltäjä, se ilvessekoileva Henkivartija. Rohkenen suositella, jos kestää lavertelevan tyylin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.