Tää mun kirjotus ei ehkä oo oikeessa paikas..
Tuskaa..sitä on mulla jatkunut kauan.. en tiedä millon pääsen tästä ahdistuksesta ja ikävästä eroon..
Mun tarina alkaa siitä kuin isälleni todettiin leukemia: verisyöpä, se taisteli ja taisteli kaikki hoidot. Hän kaljuuntui, en tunnustanut enään omaa isääni ja pahin asia oli se että isä kuoli siitä on jo kohta neljä vuotta.. ja tiedän muiden ajattelevan että mun suruaika on mennyt jo kauan aikaa sitten mutta ei vaan ole.. en vaan ole pystynyt päästämään isästä irti ja kohta neljä vuotta olen istunut psykologin kanssa ahdistavassa huoneessa.. ja itkenyt ja puhunut.. kai tää alkaa helpottaa mutta yhä on elämä vaan tuskaa.. mun koulu ja kaikki on mennyt pieleen...
Mutta sen halusin vaan ilmottaa että ne joilla on vanhemmat niin iloitkaa niistä älkääkä aina vaan niille vittuilisi.. sillä tulee päivä jollon heitä ei enään ole...
Tuskaa..sitä on mulla jatkunut kauan.. en tiedä millon pääsen tästä ahdistuksesta ja ikävästä eroon..
Mun tarina alkaa siitä kuin isälleni todettiin leukemia: verisyöpä, se taisteli ja taisteli kaikki hoidot. Hän kaljuuntui, en tunnustanut enään omaa isääni ja pahin asia oli se että isä kuoli siitä on jo kohta neljä vuotta.. ja tiedän muiden ajattelevan että mun suruaika on mennyt jo kauan aikaa sitten mutta ei vaan ole.. en vaan ole pystynyt päästämään isästä irti ja kohta neljä vuotta olen istunut psykologin kanssa ahdistavassa huoneessa.. ja itkenyt ja puhunut.. kai tää alkaa helpottaa mutta yhä on elämä vaan tuskaa.. mun koulu ja kaikki on mennyt pieleen...
Mutta sen halusin vaan ilmottaa että ne joilla on vanhemmat niin iloitkaa niistä älkääkä aina vaan niille vittuilisi.. sillä tulee päivä jollon heitä ei enään ole...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei suruaikaa ole missään määritelty enkä luule, että suru koskaan häviääkään, se vain lievenee ja elämä voittaa. Sure ihan rauhassa, sen piilottaminen ja vähätteleminen tekevät ylipääsemisestä varmasti vielä vaikeampaa. Irti sinun on kuitenkin joskus päästettävä. Ei hän tule enää takaisin, niin kamalalta kuin se saattaakin kuulostaa.
Toinen koiramme lopetettiin vuonna -96 ja toinen -99. Kyllä sitä vieläkin joskus tulee tippa silmään ja ikävä iskee. Ja miettiessä ne kaikki surulliset tapahtumat tuntuvat kuin eiliseltä.