Olen toisen vuoden korkeakouluopiskelija. Ongelmani on, ettei oma ala tunnu enää lainkaan mielenkiintoiselta. Tämän lisäksi alan työllistyminen on melko epävarmaa. Käytännössä tiesin jo opiskelujeni alun ensimmäisenä päivänä, että kaikki ei ole kohdallaan. Silti tästä elämästä on ollut niin hankala irtaantua. Opintopistevaatimukset ahdistavat, kun ei tiedä, mitä tulisi niiden eteen opiskella. Olen aloitellut useita sivuaineita, mutta kurssien loppuunsaattaminen on tuntunut jotenkin hankalalta.
Toinen ongelmani on yksinäisyys. Olen mukana järjestötoiminnassa yliopiston ulkopuolella, mutta yliopistossa minulla ei ole (eikä ole ollut) lainkaan ystäviä. Asun työttömän kumppanini kanssa, ja kotona aika kuluu usein hänen lohduttamiseensa turhautuneisuuden ja masennuksen johdosta. Omille tunteille ei ole kotona aikaa. Olin ensimmäisen opiskeluvuoteni hyvin masentunut ja olen harkinnut vakavasti oman käden kautta poistumista en yksin opiskeluhuolien, vaan myös kroonisen toimintakykyä alentavan sairauden vuoksi.
Tiedän käytännössä, että tulevaisuuden toiveammattejani olisivat ammattivalokuvaaja ja poliisi. Studiovalokuvausta olen harrastanut hyvällä menestyksellä jo vuosia. Poliisiksi minun ei kannata kuulemma perheeni mukaan edes haaveilla, sillä krooninen ihosairauteni on siihen ryhtymiselle kuulemma ylittämätön este. Se lienee este myös naisten vapaaehtoiselle asepalvelukselle, jota olen pitänyt vaihtoehtona eräänlaiselle tauolle tästä kaikesta. Krooninen sairauteni vaikeuttaa suuresti arkea, muttei olisi este esimerkiksi poliisin työlle. Olen tehnyt silloin tällöin siivoustyötä turvatakseni toimeentuloni, vaikka se on ollut terveydelleni todella haitallista - olen siis todella työnhaluinen kaikesta huolimatta. Olen luonteeltani hyvin empaattinen, maanläheinen ja muutoin hyväkuntoinen ihminen. Valitettavasti vain terveet pärjäävät - ja valitaan.
Onko muita, jotka harhailevat ilman suuntaa minne tähdätä? Elämä tarvitsisi epäilmettä jotain suurta rakenteellista remonttia. Mitä te olette tehneet, kun oikeaa suuntaa ei ole löytynyt ja paineet suuret?
Toinen ongelmani on yksinäisyys. Olen mukana järjestötoiminnassa yliopiston ulkopuolella, mutta yliopistossa minulla ei ole (eikä ole ollut) lainkaan ystäviä. Asun työttömän kumppanini kanssa, ja kotona aika kuluu usein hänen lohduttamiseensa turhautuneisuuden ja masennuksen johdosta. Omille tunteille ei ole kotona aikaa. Olin ensimmäisen opiskeluvuoteni hyvin masentunut ja olen harkinnut vakavasti oman käden kautta poistumista en yksin opiskeluhuolien, vaan myös kroonisen toimintakykyä alentavan sairauden vuoksi.
Tiedän käytännössä, että tulevaisuuden toiveammattejani olisivat ammattivalokuvaaja ja poliisi. Studiovalokuvausta olen harrastanut hyvällä menestyksellä jo vuosia. Poliisiksi minun ei kannata kuulemma perheeni mukaan edes haaveilla, sillä krooninen ihosairauteni on siihen ryhtymiselle kuulemma ylittämätön este. Se lienee este myös naisten vapaaehtoiselle asepalvelukselle, jota olen pitänyt vaihtoehtona eräänlaiselle tauolle tästä kaikesta. Krooninen sairauteni vaikeuttaa suuresti arkea, muttei olisi este esimerkiksi poliisin työlle. Olen tehnyt silloin tällöin siivoustyötä turvatakseni toimeentuloni, vaikka se on ollut terveydelleni todella haitallista - olen siis todella työnhaluinen kaikesta huolimatta. Olen luonteeltani hyvin empaattinen, maanläheinen ja muutoin hyväkuntoinen ihminen. Valitettavasti vain terveet pärjäävät - ja valitaan.
Onko muita, jotka harhailevat ilman suuntaa minne tähdätä? Elämä tarvitsisi epäilmettä jotain suurta rakenteellista remonttia. Mitä te olette tehneet, kun oikeaa suuntaa ei ole löytynyt ja paineet suuret?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ota yhteyttä opiskeluterveydenhoitoon ja käy jutustelemasa tilanteestasi ja voinnistasi. ihon hoito? kai siihen apuja löytyy.
ammatinvalinta- tai opintopsykologi voivat myös auttaa tilenteessasi.
tsemppiä ja rohkeasti vaan apua/selkiinnytystä hakemaan tilanteesi!
Olen itsekin hakenut oikeaa alaa ja opiskelupaikkaa monta vuotta, nyt 27v. Olen huomannut että ihmisen kohtalo on melkein aina epävarmuus. Pitkäaikaistyöttömyys voi muuttua yhdessä päivässä töissä käymiseksi ja töissä käynti voi viikossa vaihtuakin yhtäkkiä opiskeluun... Nuorilla tuntuu aina olevan koko ajan tietty "vaihde" päällä: "mun pitää tehdä näin, mun pitää tehdä näin"... Kaikkea mitä ne näkee telkkarista ja näkee muiden tekevän... Eräretkeily on hyväksi. Mutta älä ala turhaan säälimään itseäsi, vaikka mitään varmaa suuntaa ei heti löytyisikään. Itsesääliin vajoaminen ja siinä vellominen tulee välttää!