Mistä tulee, ja mitä on itsetuhovietti?
Minulla on elämässäni kaikki hyvin. Koen että elämäni on mielenkiintoinen seikkailu jonka haluan kokea tässä muodossaan loppuun saakka. Minulla ei todellakaan ole mitään syytä eikä halua riistää omaa henkeäni.
Kuitenkin: kiivetessäni korkeisiin torneihin, kerrostalojen katoille tai jyrkänteille, minulle tulee valtava halu hypätä. Kohdata kuolema - heti. Sama juttu ylikulkusilloilla joiden alta pikajunat porhaltavat tai maantiesuoralla, jossa rekat huristavat jalankulkijaa vastaan vain parin askeleen etäisyydeltä. Vain kaksi askelta ja loppu...
Omaa kuolemaa miettiessäni minulle nousee mieleen sanat "se on täytetty". Mikä on täytetty? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmaksi tulen että elämän tarkoitus on kuolema.
Minulla on elämässäni kaikki hyvin. Koen että elämäni on mielenkiintoinen seikkailu jonka haluan kokea tässä muodossaan loppuun saakka. Minulla ei todellakaan ole mitään syytä eikä halua riistää omaa henkeäni.
Kuitenkin: kiivetessäni korkeisiin torneihin, kerrostalojen katoille tai jyrkänteille, minulle tulee valtava halu hypätä. Kohdata kuolema - heti. Sama juttu ylikulkusilloilla joiden alta pikajunat porhaltavat tai maantiesuoralla, jossa rekat huristavat jalankulkijaa vastaan vain parin askeleen etäisyydeltä. Vain kaksi askelta ja loppu...
Omaa kuolemaa miettiessäni minulle nousee mieleen sanat "se on täytetty". Mikä on täytetty? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmaksi tulen että elämän tarkoitus on kuolema.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Elämän paras puoli on kuolema - niin ajattelen ja tunnen itse tykönäni. Ilman sitä mikään ei tuntuisi miltään, tai korkeintaan haalealta lusmuilulta. Elämässä pitää olla särmää jotta se tuntuisi vaivan arvoiselta, ja kuolema antaa sen särmän. Tai ajatus että ei kuolekaan - silloin kun on oikein tuskissaan... mutta se on eri juttu. En silti menisi niin pitkälle että ajattelisin kuoleman olevan elämän varsinainen tarkoitus. Jaakko Heininen sanoo että elämän tarkoitus on olla kotona. Varmaan lohduton ajatus monille ihmisille. Minusta elämän tarkoitus on eläminen. Ja kuoleminen sen tehtyään. Se on kova kakku lusittavaksi!
" ... elämän tarkoitus on olla kotona."
Siis 'ei muualla' tai 'kotona' siellä, missä kulloinkin sattuu olemaan. Sehän on hiton rauhoittava olotila. Niin kuin nyt vaikkapa vappuna, ei tarvinnut mennä minnekään. Voi olla kotona tekemässä mitä nyt sattuu olemaan tekemässä eikä tarvitse katsoa kalenterista, miltä juuri nyt kuuluisi tuntua, missä kuuluisi olla. Kun katsoi televisiosta tuhansia ihmisiä Ulallanlinnalla tai ison kaupungin kaduilla, ei tullut tunne, että elämä oli toisaalla, sitä on 'kotona'.
En usko itsetuhoviettiin terveen yksilön ja lajin keskuudessa. (Onko ihmislaji nyt terve...)
Voisi ajatella että taipumus tehdä tempauksia joissa voi nirrikin lähteä on lajillemme ominainen tapa MENNÄ ETEENPÄIN. Laji, joka ei ole rohkea ja utelias ei kehity; ei pysy kauaa hengissä - taantuma seuraa. Luonto ei tunne paikoillaanpysymistä. Jos ei mitään muuta muutosta ala tulla, paukahtaa komeetta niskaan avaruudesta.
Olisikohan se ollut joku teosofinen taho joka sanoi että halu pompata tornista alas johtuu siitä vetovoimasta jonka Maaemo kohdistaa ihmiseen. Kyse ei ole ilmeisesti pelkästä gravitaatiosta. En muista miten juttu meni. - Ed. elämässäni olen saattanut, hassua kyllä, nimenomaan suorittaa benjihypyn ilman köyttä silkkaa epätoivoisuuttani. Muistan tietynlaisen tornin ja sen portaat... Oletan että se on viimeisiä muistikuviani.
Tässä elämässäni olen miettinyt kuolemaa ehkä 6-8-vuotiaasta melkein päivittäin. Tuolloin kuolema ilmaantui elämääni yhtäkkisenä tiedostamisena kun satuin olemaan yksin kotona. Menin niin paniikkiin että meinasin kiipeillä seinille, kun ajattelin kuinka joskus tulee kuolemaan ja mätänemään.
Erityisesti kevät/kesä-aikoina kuolema on jatkuvasti läsnä mielessäni. En saa siitä mitään potkua irti, enkä tule hullua hurskaammaksi. Tuntuu älyttömältä hakea kuolemasta gloriaa tämän typerän, mitättömän arkisen elämän aherrukseen... Että kaikki on jotenkin muka ihmeen paljon merkillisempää koska se on kaikki niin vitun ainutlaatuista kun tulen joskus kuolemaan.
Onhan se. En minä vastaan väitä.
Mutta jos kuolema on aina mielessä, niin siitä on kyllä tullut imettyä kaikki sen erikoisuus ja merkillisyys (niin kuoleman kuin elämän) viimeistä pisaraa myöten. Jäljellä on vain tympääntyneisyys ja kyllästyminen.
Kuolema on yhtä mielenkiintoista kuin LADA!
(Tässä taas näkee kuinka erilaisilla linjoilla me kaikki täällä voimme olla henk.koht. aatoksissamme.)
>Ed. elämässäni olen saattanut, hassua kyllä, nimenomaan suorittaa benjihypyn ilman köyttä silkkaa epätoivoisuuttani. Muistan tietynlaisen tornin ja sen portaat... Oletan että se on viimeisiä muistikuviani.
Olen miettinyt vuosien varrella pääni puhki minkä vuoksi lapsena sain sen paniikkikohtauken kuoleman/mätänemisen ideasta, ja minkä vuoksi nuorena aikuisena usein heräsin keskellä yötä puhtaaseen kauhuun: en ehtinyt ajatella yhtään mitään kun tuo kuolema/mätänemis-ruletti alkoi pyöriä päässä. Mitään edeltäviä unikuvia ei ikinä tullut mieleen, ei mitään syytä kauhulle.
On tullut mieleen että olisinko joskus tullut elävältä haudatuksi. Olisikohan niin että en kuollutkaan siinä tornista syöksyssä, vaan huonosti itseni tappaneena päädyin johonkin epäpyhien raatojen varastoon kitumaan hiljaa hengiltä... Halvautuneena lahojen raatojen läjässä kunnes nääntyy janoon tai jotain...
Niin kauan kuin en muista koko stooria tarkkaan tämä asia tulee aina silloin tällöin piinaamaan minua. Turhaahan se tietysti on, mutta en minä sitä itse pysty valitsemaan on/off.
Paniikkitaipumus voi tietysti saada alkunsa niin monesta seikasta, ei siihen välttämättä tarvita tuonkaltaisia tunnelmia menneestä kuin itse hahmotan.
Sinua Chandi olisi tosi mielenkiintoista kaivella regressioterapialla! Ties mitä sieltä takaelämästä putkahtaisi esille.
Vaan eivät ole kovin halpoja nuo regressiot. Enkä myöskään epäluuloisena ihmisenä kovin helposti lähde kaiveltavaksi kelle tahansa...
Olin kerran Heli Sarren vetämällä luennolla, jossa hän demonstroi nopeasti jonkin regressionpoikasen erään naisen kanssa. Kumppanini kanssa minua jäi vähän epäilyttämään se kuinka helposti sieltä pullahtikaan joku traaginen juttu. Jännää kyllä... meitsin juttuja jos lukee, niin ei ehkä ihan ensimmäiseksi pitäisi minua skeptisenä tai epäluuloisena ihmisenä. Mutta sellainen kuitenkin olen, osin. :P
"Elämän tarkoitus on kuolema" - mutta sitä ennen kypsyminen. "Se on täytetty" sopii käsitykseeni, joka mahdollisesti lähtee kasvin elinkaaresta. On synnytty, kukoistettu, tuotettu hedelmää ja kuihduttu pois. Kypsää viljaa, tarkoitus täytetty.
"Elämä - kuolema työssään", sanoo Teemu Mäki.
Minkä kuvaat itsetuhoviettinä, koen lähinnä niin, että syvyys ja hyppääminen houkuttavat -ei itsestäni lähtevänä impulssina vaan - syvyydessä tai muussa vaarassa olevien voimien vaikutuksesta. En ole tarkemmin kuvittelemieni voimien laatua ajatellut, koska pidän tärkeänä tehdä eron itseni ja niitten välillä. Niillä ei saa olla sellaista valtaa ylitseni, että tekisin jotain typerää. Luulen, että ne voimat ovat koituneet monen kohtaloksi - ilman sen kummempaa harkintaa.
Minä en tahdo miettiä kuolemaa, ymmärrän, että joskus rakkaani kuolevat pois ja itsekin joku kaunis päivä kuukahdan, mutta se on sen ajan murhe.
Jostainsyystä elämässäni on ollut paljon surua ja murhetta viimeaikoina, ja kuolemanläheisyys on ollut käsinkosketeltavaa.
Onko tämä elämä sitten henkäys kahden tyhjyyden välissä, vai olemmeko vain matkalla ja onko tämä yksi etappi, ei osaa sanoa.
Olen kuitenkin sinut oman kuolemani kanssa.
Vanha sanonta, miten elät, siten kuolet.
Olen tuota itsetuho asiaa miettinyt myös.
Varsinkin tajutessaan oman mitättömyyden ja riittämättömyyden.
Mutta miksi kiiruhtaa? Päivät on luettu sitten, kun potkaistaan tyhjää.
Entä vaarallisten lajien harrastajat? Nauravatko he kuolemalle?
Suurin osa ihmisistähän pelkää kuolemaa.
Onko se vanhukselta kypsymättömyyttä, pelätä kuolla?
Äitini lupasi tulla kummittelemmaan kuoltuaan. Kauhisteltuani asiaa, hän lupasi tulla lintuna.
Kuolemansa jälkeisenä kesänä, satakieli lauloi kauniisti kesän puutarhassani. Ei aijemmin moista lajia siellä ollut esiintynyt. Sattumaako?...
>>Entä vaarallisten lajien harrastajat? Nauravatko he kuolemalle?
Suurin osa ihmisistähän pelkää kuolemaa.
Onko se vanhukselta kypsymättömyyttä, pelätä kuolla?>>
Minä en pelkää kuolemaa. Pelkään sairautta, kärsimyksiä, kipuja, mutta en kuolemaa. Minulle kuolema on ansaittu lepo kun työ on saatu päätökseen.
Tuota itsetuhoviettiä vielä mietin... Siis extreme-lajit eivät viehätä kyllä pätkääkään. Niissähän voi korkeintaan satuttaa itsensä, siis kokea "melkein kuoleman" ilman todellista täyttymystä. Extreme-lajit ovat kuolemalla runkkamista ilman että mälli lentää...
Olisin varmaan ajat sitten hypännyt rekan eteen ellei mielessäni olisi olleet milloin surevat vanhemmat, hätääntynyt rekkakuski, ja nyt vaimo ja tytär. "Itsellä ei ole niin väliä, juu...."
"Täyttymys" on jotain mitä on elämässään tavoitellut ja saavuttanut, ja siitä seuraa sitten luonnollisesti askel eteenpäin, jota nyt sitten odotellaan ja kulutetaan aikaa; viihdytetään itseämme kunnes kuolo korjaa.
Tiedän kyllä mitä todelliset itsarifiilikset ovat. Ryvin niissä raskaasti joskus parikymppisenä opiskelijana kun huhtikuun kevätmasikset aina iskivät luonnon puhjetessa elämään. Liekö todellisuutta monelle tälläkin hetkellä?
Itsetuhovietti on jotain muuta. Siihen ei liity romantisoitua kuvaa kuolemasta, ei "kärsimysten lopettamista", ei turhuuden tai tarkoituksettomuuden tunnetta, vaan nimenomaan vietti, "viehätys". Chandia mukaillen: en taida tässä suhteessa olla ihan terve yksilö.
Joka tapauksessa, luulin ja uskoin vakavasta että monilla muillakin on tämä sama fiilis. Täh? Eivätkö muut tunne viehätystä ja vetoa itsetuhoon?
>huhtikuun kevätmasikset aina iskivät luonnon puhjetessa elämään. Liekö todellisuutta monelle tälläkin hetkellä?
Kyllähän tuo ja nimenomaan huhtikuun tuska on tuttu niin monelta vuodelta että juuri siksi siitä ei juuri viitsi mainitakaan. Mieli ei ehkä ehdi siihen samaan junaan auringonvalon ja äkkiä silmille rävähtävän kukoistuksen kanssa, kun on juuri vihdoin viimein tottunut siihen että on kylmä, pimeää ja lunta. (Henk.koht. tosin inhoan vuoden varrella eniten juuri sitä mahon kevään aikaa, jolloin on vielä ruskeaa ja harmaata ja paska lentää tuulen mukana. Tänä vuonna tämäkin on näyttänyt muuttuvan siihen suuntaan ettei jaksaisi sitä kukoistustakaaan.)
Olisipa kiva tietää mistä päiväntasaajan seudulla elävät ihmiset masentuvat. Josko mistään... Ja pitääkö sitten kehitellä kaikenlaista "kivaa" riesaksi kun puuttuu tuo 4 vuodenaikaa -tekijä elämästä masennuksen syynä...
Ja kyllä se *bluf* katoaminen Maan päältäkin kiehtoo kun tarpeeksi keljuuntuu oloonsa. Meitsi vain kaihtaa kaikenlaista kivuliasta ja äänekästä, pitäisi olla sellainen sekunnin murto-osassa häviäminen, taikatemppu...
Mutta mutta. Jos nyt (taas) vedetään väkisin ja väenvängällä näitä depiksiä magiaan päin, niin voikohan synkkyyksistä repiä synkkää voimaa? Tällä palstalla on aika selväksi tehty että masennuksesta ei hyödy mitään, mutta onko se niin? Mikä on masentuneen ihmisen funktio, ellei hän siis todellakaan näytä pääsevän masennuksesta tai alttiudesta siihen kuuna kullan valkeana?
(Tänään onneksi sataa, hura.)
Masiksista olen päässyt mutta itsetuhovietti on jäänyt. Aikoinaan oli leffa (taisi olla kirjakin) "Huhtikuu on kuukausista julmin". Joskus muistan lukeneeni tutkimuksen että itsemurha-alttius olisi korkeimmillaan keskimäärin 22 vuoden iässä huhtikuussa...
Depikset ja masikset ovat mielestäni nimenomaan maagista käyttövaraa. Niitä täytyy oppia vain ymmärtämään ja käsittelemään energiana. Surusta ja kaihosta se don Juan Matuskin varoitteli - siis siitä ettei anna niille valtaa vaan ottaa ne haltuun.
Jokainen joka väittää omaavansa jotain kuudenteen aistiin viittaavaa yms. vakavoituu välittömästi kun asiasta tulee puhe. Oli sitten muuten millainen pelle tahansa. Niinkuin nyt Jari Sillanpääkin.
Jotain tekemistä tällä on vasemman polun kanssa. Pohjalaiset ovat heimona perimmiltään aivan saatanan synkkää sakkia. Kristinuskossakin tahtoo aina unohtua toi Armo ja Rakkaus, kun taas "vanhan liiton" opetukset on se mitä seurataan. Kovan linjan lestat, körtit ja hellarit ovatkin Pohjanmaalla mielestäni lähempänä vasemman polun viitoittamaa polkua kuin UT:n pelastusoppia.
Sensijaan kälättävista karjalaisista minun on vaikea kuvitella nousevaksi ketään Mustia Mestareita. Siis ihminen joka ei kestä kolmen sekunnin hiljaisuutta muuten kuin tajuttomana ei voi oppia tuntemaan noituuden maailmaa. Sellaiset oppii vain laulamaan toisiaan suohon (savolainen erityistaito) mutta siihen se sitten jääkin...
on sitä parasta vuodenaikaa minulle. Nautin suuresti, kun maa alkaa paljastua pälvinä. Keväällä kaikki on muka niin selkeää, kunnes kulkeudutaan kesän "sekavaan" yltäkylläisyyteen.
Mutta vuoden pimein aika masentaa, vanhemmiten vain enemmän.
Kyllähän sitä synkkämiälisyyttä esiintyy, senkin näkee etäämpää paremmin, itte on siihen kuitenkin niin tottunu.
Karjalaisuuttakin on sekaantunu pohjalaasiin siirtolaisten myötä, paitsi "tiätysti" ei ruattalaaselle pohjanmaalle.
Joo, sanoo rengit päissään, huamenna sitten ihmetellään, että kaikkia sitä tuloo puhuttuakin...
Elämän tarkoitus on kyllä kuolema mutta myös oppiminen, opettaminen ja henkinen kehittyminen, sekä jälleen toisessa olomuodossa syntyminen..
Elämän lopettaminen oman käden kautta kuin vaikean tehtävän keskenjättäminen tai luovuttaminen.. JOs halu ja mielenkiinto elämää kohtaan puuttuu en näe mitään syytä jatkaa sitä.. Kun olen tehtäväni täällä ja tässä olomuodossa täyttänyt jatkan sitä jossain muualla, näin ollen ihminen on kuolematon jos kokee tehtävänsä olevan kesken.. Uusi tehtävä alkaa jossain jos vanha loppuu.. mutta ellei usko voivansa enää kehittyä henki/sielu kuolee... Sen kehittyminen pysähtyy.. se voi syntyä uudelleen mutta vailla päämäärää jolloin taas tulee uusi itsemurhaa hautova epäonnistuja...
Tämä on minun näkemykseni näin pikaisesti kirjoitettuna... toivottaasti alan päästä taas samaan vireeseen mitä olin viime syksynä...
Pol