Heikko itsetunto on aina ollut yksi vaikeimpia esteitä elämässäni. Olen kuitenkin pragmaatikko enkä usko masennuksen tai heikon itsetunnon olevan synnynnäistä tai syntyvän ilman selkeää syytä, mikä aiheuttaa kantajalleen henkistä pahaa oloa. En ole ensinnäkään koskaan oikein sopeutunut koulumaailmaan. Olen kärsinyt kiusaamisesta ja syrjinnästä käytännössä koko peruskoulun ajan.
Kavereista minulla on aina ollut puutetta enkä vielä tänä päivänäkään ole kovinkaan sosiaalisesti hyväksytty nykyisessä oppilaitoksessani (opiskelen jo toisen asteen opintoja ja ikääkin tulee kohta jo 18 vuotta). Pakko tosin myöntää että saatan hivenen sulkeutuneesta, varautuneesta ja ujosta käyttäytymisestäni johtuen olla hieman luotaantyöntävä. Minulla on toki ollut kaverisuhteita harvakseltaan, mutta ne ovat aina tavanneet syystä tai toisesta päättyä. Peruskoulun päätyttyä useimmilla (ellei kaikille) nykyisistä luokkatovereistani on kavereita, joita on kertynyt entisistä opiskelupaikoista, harrastuksista ym. Minulle ei kertynyt yläasteenkaan aikana ainoatakaan sosiaalista kontaktia, suurin osa koulutovereistani tuossa opinahjossa oli muutenkin vihamiehiäni.
Kenties juuri tuo yläkoulun aiheuttama kurjuus on jättänyt minuun niin lähtemättömän vaikutuksen. Ala-asteen viimeisillä luokilla pidin tärkeänä ettei minua alettaisi kiusaamaan tulevassa koulussani (tämä oli muuten seikka mikä mietitytti minua toisinaan jo kolme vuotta aiemmin eli 4.luokalla). Toisin kuitenkin kävi ja niin sitten ilkkuminen, suunsoitto ja töniminen olikin jokapäiväistä.
Yläasteen aikana minäkuvaani murensi kiusaamisen lisäksi itsetiedostettu riittämättömyydentunne. Kasvupyrähdykseni alkoi hieman myöhässä eivätkä fyysiset voimanikaan vastanneet ikätovereitteni tasoa. Itsevarmuuteni oli nollissa ja tämä teki minusta otollisen parjaamisen kohteen että nyrkkeilysäkin, tätä kun vielä tavattiin harjoittaa useamman hengen voimin.
Tytöt tietysti harjoittivat samassa hengessä mukana henkistä väkivaltaa. Juuri tässä ikävaiheessa muodostuikin käsitykseni siitä kuinka arvoton ja vastenmielinen vastakkaisen sukupuolen silmissä olenkaan -nyt ja tulevaisuudessa. Luokkani heitukoilla oli aina tapana huudella kovaäänisesti ja näytellyn hysteerisesti "hyi, yöks!" kun satuin olemaan lähettyvillä, sama toistui myös luokassa jos joku näistä prinsessoista joutui vierustoverikseni, niin johan alkoi senpäiväinen pulpetin hilaaminen sivummalle. Oma käsitykseni tosin on aina ollut että 13-15-vuotiaan nuoren pitäisi jo käytöksellään osoittaa hivenen enemmän aikuismaisuutta kuin ala-asteella vaikka eipä minun mielipiteelläni sitten taidakaan olla väliä.
Koulumenestykseni ei ole koskaan ollut mitä parhainta, hillitystä käytöksestäni huolimatta. Itseäni olen pyrkinyt lohduttamaan varsinkin jälkeenpäin ajatuksella, etten koskaan ole ollut motivoitunut koulunkäyntiin, en ole ikäänkuin viitsinyt panna tikkua ristiin saadakseni hyviä numeroita enkä todellakaan pitänyt hyvää koulumenestystä minkäänlaisena mittarina, vaikka monet sitä yleisesti tuntuvat pitävän korkean älyn merkkinä. Tämän vuoksi päättötodistukseni keskiarvo oli pelkkä keskikertainen 7, ja kun tekniikan alat ammattikoulussa eivät napanneet, niin päädyin kymppiluokalle.
Vuoden opiskelu paikassa, mikä yleisimmin mielletään "tyhmien luokkana", on yksi häpeällisimpiä meriittejä koko kuluneen elämäni aikana. Hieman vanhempana olen toivonut voivani todeta lahjakkuuteni olevan älyllisempää luokkaa, joskaan en siitäkään ole kovin vakuuttunut. Jos olisin oikeasti älykäs, olisiko elämäni voinut mennä niin pahasti myttyyn kuin olen omin silmin nähnyt? Eipä minussa ole mitään sosiaalisesti, fyysisesti tai ulkonäöllisesti ihailua herättävää, niin väliinputoajia tässä siinä tapauksessa ollaan. Tuona yhtenä ylimääräisenä lisävuotena peruskoulun jälkeen sain nostettua keskiarvoani ilman suurempia ponnisteluja numerolla, mutta tuntiessani huijaavani järjestelmää ja epävarmuudessa siitä etten pärjäisikään lukiossa älyllisen kapasiteettini puolesta, hakeuduin ammatilliseen opistoon, joskaan opetettava ala ei ole kovinkaan lähellä sydäntäni. Ei pidä kuitenkaan valittaminen sillä itse olen laiskuudellani itseni tähän tilanteeseen ajanut ja vaikka tunnenkin itsekin ko.paikassa jatkuvasti ulkopuoliseksi, niin ainakaan minua ei enää kiusata ja koulunkäyntikin tuntuisi pääosin ihan neutraalilta.
Urheilussa en ole koskaan menestynyt, tytöt eivät minua huoli ruman ulkonäköni takia, joten ainoa keino millä voin peitota aikaisemmin mainitsemani puutteet olisi osoittaa olevani selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Olen miettinyt että ainoa keino sen edes mahdolliseen ilmentämiseen olisi valvotuissa olosuhteissa tehty älykkyystesti. Tosin jos tulokset tulevat olemaan heikot, elämänhaluni himmenee entisestään, toisaalta jos voisin kokea onnistuvani edes tässä tilanteessa, voisin luopua itsesäälistäni, en nimittäin pidä tätä vaihtoehtoa aivan mahdottomana.
Kavereista minulla on aina ollut puutetta enkä vielä tänä päivänäkään ole kovinkaan sosiaalisesti hyväksytty nykyisessä oppilaitoksessani (opiskelen jo toisen asteen opintoja ja ikääkin tulee kohta jo 18 vuotta). Pakko tosin myöntää että saatan hivenen sulkeutuneesta, varautuneesta ja ujosta käyttäytymisestäni johtuen olla hieman luotaantyöntävä. Minulla on toki ollut kaverisuhteita harvakseltaan, mutta ne ovat aina tavanneet syystä tai toisesta päättyä. Peruskoulun päätyttyä useimmilla (ellei kaikille) nykyisistä luokkatovereistani on kavereita, joita on kertynyt entisistä opiskelupaikoista, harrastuksista ym. Minulle ei kertynyt yläasteenkaan aikana ainoatakaan sosiaalista kontaktia, suurin osa koulutovereistani tuossa opinahjossa oli muutenkin vihamiehiäni.
Kenties juuri tuo yläkoulun aiheuttama kurjuus on jättänyt minuun niin lähtemättömän vaikutuksen. Ala-asteen viimeisillä luokilla pidin tärkeänä ettei minua alettaisi kiusaamaan tulevassa koulussani (tämä oli muuten seikka mikä mietitytti minua toisinaan jo kolme vuotta aiemmin eli 4.luokalla). Toisin kuitenkin kävi ja niin sitten ilkkuminen, suunsoitto ja töniminen olikin jokapäiväistä.
Yläasteen aikana minäkuvaani murensi kiusaamisen lisäksi itsetiedostettu riittämättömyydentunne. Kasvupyrähdykseni alkoi hieman myöhässä eivätkä fyysiset voimanikaan vastanneet ikätovereitteni tasoa. Itsevarmuuteni oli nollissa ja tämä teki minusta otollisen parjaamisen kohteen että nyrkkeilysäkin, tätä kun vielä tavattiin harjoittaa useamman hengen voimin.
Tytöt tietysti harjoittivat samassa hengessä mukana henkistä väkivaltaa. Juuri tässä ikävaiheessa muodostuikin käsitykseni siitä kuinka arvoton ja vastenmielinen vastakkaisen sukupuolen silmissä olenkaan -nyt ja tulevaisuudessa. Luokkani heitukoilla oli aina tapana huudella kovaäänisesti ja näytellyn hysteerisesti "hyi, yöks!" kun satuin olemaan lähettyvillä, sama toistui myös luokassa jos joku näistä prinsessoista joutui vierustoverikseni, niin johan alkoi senpäiväinen pulpetin hilaaminen sivummalle. Oma käsitykseni tosin on aina ollut että 13-15-vuotiaan nuoren pitäisi jo käytöksellään osoittaa hivenen enemmän aikuismaisuutta kuin ala-asteella vaikka eipä minun mielipiteelläni sitten taidakaan olla väliä.
Koulumenestykseni ei ole koskaan ollut mitä parhainta, hillitystä käytöksestäni huolimatta. Itseäni olen pyrkinyt lohduttamaan varsinkin jälkeenpäin ajatuksella, etten koskaan ole ollut motivoitunut koulunkäyntiin, en ole ikäänkuin viitsinyt panna tikkua ristiin saadakseni hyviä numeroita enkä todellakaan pitänyt hyvää koulumenestystä minkäänlaisena mittarina, vaikka monet sitä yleisesti tuntuvat pitävän korkean älyn merkkinä. Tämän vuoksi päättötodistukseni keskiarvo oli pelkkä keskikertainen 7, ja kun tekniikan alat ammattikoulussa eivät napanneet, niin päädyin kymppiluokalle.
Vuoden opiskelu paikassa, mikä yleisimmin mielletään "tyhmien luokkana", on yksi häpeällisimpiä meriittejä koko kuluneen elämäni aikana. Hieman vanhempana olen toivonut voivani todeta lahjakkuuteni olevan älyllisempää luokkaa, joskaan en siitäkään ole kovin vakuuttunut. Jos olisin oikeasti älykäs, olisiko elämäni voinut mennä niin pahasti myttyyn kuin olen omin silmin nähnyt? Eipä minussa ole mitään sosiaalisesti, fyysisesti tai ulkonäöllisesti ihailua herättävää, niin väliinputoajia tässä siinä tapauksessa ollaan. Tuona yhtenä ylimääräisenä lisävuotena peruskoulun jälkeen sain nostettua keskiarvoani ilman suurempia ponnisteluja numerolla, mutta tuntiessani huijaavani järjestelmää ja epävarmuudessa siitä etten pärjäisikään lukiossa älyllisen kapasiteettini puolesta, hakeuduin ammatilliseen opistoon, joskaan opetettava ala ei ole kovinkaan lähellä sydäntäni. Ei pidä kuitenkaan valittaminen sillä itse olen laiskuudellani itseni tähän tilanteeseen ajanut ja vaikka tunnenkin itsekin ko.paikassa jatkuvasti ulkopuoliseksi, niin ainakaan minua ei enää kiusata ja koulunkäyntikin tuntuisi pääosin ihan neutraalilta.
Urheilussa en ole koskaan menestynyt, tytöt eivät minua huoli ruman ulkonäköni takia, joten ainoa keino millä voin peitota aikaisemmin mainitsemani puutteet olisi osoittaa olevani selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Olen miettinyt että ainoa keino sen edes mahdolliseen ilmentämiseen olisi valvotuissa olosuhteissa tehty älykkyystesti. Tosin jos tulokset tulevat olemaan heikot, elämänhaluni himmenee entisestään, toisaalta jos voisin kokea onnistuvani edes tässä tilanteessa, voisin luopua itsesäälistäni, en nimittäin pidä tätä vaihtoehtoa aivan mahdottomana.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älykkyyttä on kaikenlaista. Ei se ole pelkästään sitä, että saa matikasta kymppejä, ymmärtää joidenkin teknisten laitteiden toimintaa tai tietää, mikä kuvio tulee älykkyystestissä seuraavaksi. Sinun ei tarvitse olla huippuälykäs, huippu-urheilija tai mikään kehomies, vaikka jotkut sitä vaatisivatkin. Et voi olla sellainen, niinkuin kiusaajasi haluavat sinun olevan, eikä kannatakaan. Kannattaa puuhailla niitten juttujen parissa, joista pitää ja joissa on hyvä, vaikka tämä nyt klisee onkin.
Jos tuntuu ettet osaa mitään, niin eipä tunnu enää, koska sanon, että olet loistava kirjoittaja. Noin pitkä teksti ja meikäläinen luki sen silti loppuun asti, vieläpä ihan mielellään :)
En tiedä, mitä koulukiusaaminen tekee ihmismielelle. Kai pahimmasta itsesäälistä on mahdollista päästä eroon? Se tekisi hyvää. Itselläni ei onneksi ole kiusaamisesta kovin paljoa kokemusta, vaikka olen aina ollut ujo arkajalka. Ajan myötä jostain on tullut hieman itsevarmuutta, joten osaan olla hieman enemmän sellainen kuin oikeasti olen ja joskus hiljaa mielessäni nauraa kaikille vaatimuksille ja odotuksille siitä, millainen pitäisi olla.
Minun on kuitenkin todettava, että olen totta puhuakseni epäonnistunut tähän astisessa elämässäni kaikessa, mikä on kykenevä lujittamaan itsetuntoa sekä vahvistamaan sitä kuvaa, joka herättää ihailua ja arvostusta muissa ihmisissä. Heikko itsetuntoni oli tosiaan kehittynyt jo ala-asteella, niin aloitusviestissä mainitsin ja kun kiusaaminen sitten väliaikaisesti loppui ennen yläasteelle menoa, tiesin ettei minäkuvani kestäisi aikanaan toista vastaavanlaista retuutusta.
Toisin kuitenkin kävi ja niinpä eristäydyin muista ihmisrodun edustajista täysin, en tosin voi jälkikäteen sanoa että se olisi ollut kaikin puolin huono asia. Ala-asteella minulla vielä oli joitakin kavereita, mutta nekin viimeiset käänsivät minulle selkänsä, ei kai kukaan nyt vaarantaisi mainettaan sillä että liikuskelisi jonkun jo valmiiksi epäsuositun ja halveksitun henkilön kanssa? Yläasteellakin oli joku harva joka esittäytyi ystävän valeasussa, mutta jolla kuitenkin aina oli tähtäimessä alistaa ja parjata minua, jolla ei juuri ollut keinoja eikä tarvittavia voimavaroja puolustautua. Nämä samaiset "backstabberit" olivatkin sitten aina valmiita vaihtamaan puoltaan kiusaajieni tukijoukkoihin.
Minulle ei todellakaan riitä se että abstraktiivisesti tiedän olevani älyllinen tai lahjakas, en voi nimittäin koskaan olla siitä kyllin varma, eikä asemanikaan tule sitä paitsi paranemaan ellen ala pikkuhiljaa saamaan asioista esille näyttöä. Olen vuosien mittaan oppinut sen etten enää harrasta enkä haaveile muusta kuin mistä olen aidosti henkilökohtaisella tasolla kiinnostunut. Tunnen olevani kuin toisesta maailmasta mikäli yrittäisin samaistua muiden ikäisteni ihmisten maneereihin. Siinä elämässä kun arvostetaan ulkonäköön panostamista ja ulkoista kauneutta, asetetaan sosiaaliset kiemurat kaiken muun edelle ja joka ikinen mielipide on määrätty kokonaisen joukon taholta = säästypähän ainakin ajattelun vaivalta.
Taidan olla valtaväestön silmissä varsinainen kummajainen, se seikka tosin ei minua enää liiemmin häiritse enkä sillä liikaa päätäni vaivaa toisin kuin joskus nuorempana jolloin välttelin jopa ulkona liikkumistakin. "Ne toiset" eivät ota minuun kontaktia enkä minä vastaavasti heihin. Muut ihmiset ovat minulle loppujen lopuksi aika yhdentekeviä, en heitä mielessänikään kumartele. Tarvitsen vain sen viimeisen todisteen itselleni sekä muille että olen pohjimmiltani parempi tai että ainakin voisin korvata tietyillä lahjakkuuden osa-alueilla ne lukuisat puutteet mitä minulla on keskivertoon henkilöön nähden.