En tahdo arkukseni kalleinta tammea,
matkapuvukseni hohtavinta palttinaa,
kantajakseni rohkean lempeää,
viisasta poikaani.
En vaadi tuhkalleni kultaista uurnaa,
takanreunusta lämpimien, sitkeiden
tytärteni kodeista.
En halua pitkitetystä piinasta
ahdistukseksi lastenlasteni silmiin.
Saatathan meitä räjähtävä ruska,
vapaana rannoillesi äyskivä meri.
Saatattehan meitä kuulaan ja kolean
päivän kirkkauden sineä sipaisevat siivet,
kesän orvoksi jättämä, parvestasi eksynyt
naurulokki, sinäkin rakkaani.
Sallittehan minun mennä, pian on aika.
Avaattehan selälleen kaikki ovenne –
tahtoisin jo liittyä taivaan tuuliin,
laskeutua vaahtopäinä kuohiviin
suolaisiin aaltoihin,
nousta hymynkareeksi kasvoillenne,
villiksi lupiiniksi huvilamme portin pieleen,
jokaisen raskaan liikenteen
väylän risteykseen...
Niin, aivan.
Juuri siihen jo keväällä jälleen
kukkineen leskenlehden tietämille.
matkapuvukseni hohtavinta palttinaa,
kantajakseni rohkean lempeää,
viisasta poikaani.
En vaadi tuhkalleni kultaista uurnaa,
takanreunusta lämpimien, sitkeiden
tytärteni kodeista.
En halua pitkitetystä piinasta
ahdistukseksi lastenlasteni silmiin.
Saatathan meitä räjähtävä ruska,
vapaana rannoillesi äyskivä meri.
Saatattehan meitä kuulaan ja kolean
päivän kirkkauden sineä sipaisevat siivet,
kesän orvoksi jättämä, parvestasi eksynyt
naurulokki, sinäkin rakkaani.
Sallittehan minun mennä, pian on aika.
Avaattehan selälleen kaikki ovenne –
tahtoisin jo liittyä taivaan tuuliin,
laskeutua vaahtopäinä kuohiviin
suolaisiin aaltoihin,
nousta hymynkareeksi kasvoillenne,
villiksi lupiiniksi huvilamme portin pieleen,
jokaisen raskaan liikenteen
väylän risteykseen...
Niin, aivan.
Juuri siihen jo keväällä jälleen
kukkineen leskenlehden tietämille.
Vastaukset 6
Vanhimmat
päivämme
lyhenevät ja vähenevät.
Raskaa pilvi rantautuu
nimettömänä, kastamatta
kaupungin ylle
poimuissaan
aaltojen harjoilta
haihtunut
hellittämätön vimma.
Yömme pitenevät.
Valvomme enemmän.
Pidämme toisiamme
tiukassa syleilyssä,
pidätämme
vuorotellen hengitystämme,
ettei edes vahingossa
jäisi huomaamatta,
jos se toiselta meistä
katkeaisi kokonaan -
jos viime hetkillämme
jäisi kummankaan poskelta
poissuutelematta
ensimmäinenkään
eronpisara ja
ymmärtämättä
pystysuoran kaatosateen
kohinasta erottuva
pilven viesti:
se kastaisi
vielä kerran meidät
lapsiksi jälleen.
ymmärtää minua.
Kuoleman kourat eivät
ole vielä ehtineet
kuristaa kurkkuasi,
et ole vielä matkannut
tuntemattomuuden rajalle,
päässyt palaamaan sieltä
sen valon kivun ulottumattomiin
hetkeksi tuudittamana,
joka poltti verkkokalvoni
nähdä elämäksi sanottu
enää koskaan samana,
itsensä muka tärkeänä,
kun on nähnyt kerran
jotakin niin suurta,
ettei siitä osaa kertoa.
Syntyvät köykäiset
tarinat elämästä
ja
ikävä palata
yhden hetken
ikuisuuteen.
henkiin jäänyt.
Lokkien siivet välkähtelevät tummia pilviä vasten,
kadulla jyrää ja pölisee.
Syöksykää taivas haavoiksi hopeaiset nuolet,
rääkykää reviirienne rajat, repikää kalat vedestä,
en minä huku, jättäydy rekan eteen enkä teitä väistä.
On kuljettava eteenpäin - kämmeniä polttaa
toisen ihmisen kivun parantava voima, tuliainen.
Oli palattava pelkäämään perkeleitä, sananlevittäjiä ja
ettei kipu yhdestäkään matkan varrelle vastaantulijaksi saatetusta
enää hellittäisi,
odottamaan täyttä määräänsä, uutta tehtäväänsä - helvettiä;
Kestettävä kuolevien repeilevää ihoa kämmentensä alla,
hengityksen murtumista korisevaksi haukkomiseksi,
morfiinipumpun pihiä säätelijää ja hyvästejä, joita ei ajoissa uskalleta jättää,
hiipuva katse.
Vaiettavako, annettava käsiensä palaa jouten tai uskallettava leikata kielensä,
katkaista kätensä ranteita myöten poikki,
eikä siltikään pääsisi kuulemasta ihmiseksi itsensä nimeämän joka tuutista sanaa rakkaus,
liian suurta kevyesti toitotettavaksi, mainostarraksi, rupisen nettitekeleen ontoksi sisällöksi.
Hyväksyttävä, ettei ollut vielä aika, vaikka oli jo kuollut, tappajan ihmisistä eristämä,
ja että muistaisi jokaisena elämänsä päivänä sen hetken, mitä koki - ikuisuuskirkkauden.
Mikä helvetin armo? Mikä helvetin rakkaus? Mitkä henget...
rakkaani,
miksi pilvet, miksi sade?
Aina vain sade?
Miksi saastuttava,
ohitsesi kiitävä liikenne,
himmenevä katse?
Miksi kaikki ne kuolevat,
sellainen voima?
Miksi sanottavallasi
samat kuvat,
toistuvat maneerit?
Ja huullasi sanat
miksi sade, miksi?
Ja se aurinko,
nousut ja laskut?
onkaan mieleni -
olen viimein saanut nähdä
todelliset kasvosi:
nuo tuhannet,
tuhannet kasvosi
ja nuo sinun maasi
kannalta tärkeimmät
yhdet -
lehtisateen jälkeiset,
kirjavat kuin on maasi,
vihasta liiskautuvat, harmaat
kuin on tuo taivaasi tänään,
ja sinun silmäsi,
rakkain naurulokki,
näkevät vain saaliin.
Sinusta ei sitten ollut,
ei tullut,
tuli suipposiipinen
unelmoivien lävistäjä.
Miljoonien viestien
lähetti, rappion airut.
Tämä maa jää miinuksille,
povaa itselleen kylmimmän
talven tuhanteen vuoteen,
tuhansiin ihmisiin,
sitä sinä olet,
sitä sinusta tuli.
Ei sinusta sitten ollut,
ei ollut ei tullut.
Kirjoita roudan kourissa
painuva maa,
julkaise lehtesi, lorusi,
sielusi hupi:
kirjoita kansasi viha.
Unohda toinen kätesi,
yksi silmäsi,
nosta korkealle
saappaittesi nuolijat,
hirtä lopulta,
sillä
eihän sinusta ollut,
ei ollut, tullut.
Se sinusta oli tuleva:
Maasi.
Miten keventynyt on mieleni,
olen nähnyt todelliset kasvosi,
pian kylmenevä,
huuruinen
paha maa.
taajaman keinovalojen yllä
erottuu kirkkain,
yksi pohjoinen tähti -
uneliaan historiallisen
pikkukaupungin
mustuneen katon
ainoa kirkas spotti.
Usein juuri ennen unta
tunnen huuruisen henkäyksen
suljetuilla silmäluomillani.
Tänäkään iltana en pelkää nukahtaa,
naurahdan hieman:
- Niin, tämä on nyt ollut niin tätä,
mutta kuulehan...
Joko tänä yönä
ehkä juuri sen vauhdikkaimman
uneni jälkeen,
sudenhetkellä liityn hiukan
rauhoittumaan sinun seuraasi.
Kuinka hitaasti avaruuden
valokuitujen säikeet
tavoittavatkaan maan,
valonnopeudella
sammuttavat katulyhdyt -
kuinka sulavasti
yö kääntää harteiltaan takkinsa,
ja lumivalkoinen peitto
lepää kasvojeni yllä,
eikä peili enää huurru.